Työt ovat nykyään niin ihmeellisiä. Epämääräisiä ja outoja. Mitä tekee esimerkiksi palvelujohtaja, tutkimusmestari, design manager tai asiakasagentti? Kyä on epäilyttävää. Ei paljon näy suutareita ja räätäleitä, hyvä kun edes opettajia on vielä olemassa. (Tai en tiedä onko. Ehkä ne ovat perehdyttämisasiantuntijoita nykyään.)
No, kuitenkin. Oma työni on aika helposti selitettävä. Ja tittelikin on ymmärrettävä, oi riemua!
Minä lähinnä luen ja kirjoitan. Mikä on loistavaa, koska niitä tekisin muutenkin. Sen lisäksi kuvaan, videoin, piirrän ja suunnittelen. Tutkin, ideoin, opiskelen, oikoluen ja avustan.
Tänään olen myös seissyt sisäpihalla kiljumassa onnentoivotuksia, jotta parvekkeella seissyt it-heppu pystyi tarkistamaan, tallentuvatko ne riittävän kuuluvasti videolle
Perusduunii.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste työt. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste työt. Näytä kaikki tekstit
maanantai 2. marraskuuta 2015
tiistai 26. toukokuuta 2015
Valmis ja vakituinen
Elämä ei missään tapauksessa ole reilua.
Kun vuonna 2008 aloitin opinnot, professorit onnittelivat loistavasta uravalinnasta. Suurten ikäluokkien toimittajat olivat jäämässä suurin laumoin eläkkeelle viiden-kuuden vuoden kuluttua. Eli juuri silloin, kun oman vuosikurssini oli tarkoitus valmistua.
Proffat epäilivät, että meidät revittäisiin vakiduuneihin suoraan kesätyöpesteistä. He pyysivät ja anelivat meitä kuitenkin sinnittelemään maisteriksi asti. Gradu kuulemma helposti jää kesken, kun mehevä työsopimus heiluu aivan nenän edessä.
No, mehän hykertelimme tyytyväisinä. Nyt piti vain valita harjoittelu- ja kesätyöpaikat huolella ja valita oma erikoistumisala hyvissä ajoin. Olisko se aikakauslehti vai radio? Tv-uutiset vai tutkiva journalismi? Vain maailma on rajana!
Ja sitten rämähti päälle yksi lama. Ja heti perään toinen. Mediatalot toisensa jälkeen pistivät väkeä pihalle. Yyteet seurasivat toisiaan ja ajatus erikoistumisesta tuntui naurettavalta. Että voisi muka keskittyä yhteen asiaan!
Kyllähän sitä nyt vähintään pitää hallita uutistyö, henkilöhaastattelut, reportaasit, matkajutut, ruokajutut, taittaminen, valokuvaus, kuvankäsittely, radiohaastattelut, äänen editoiminen, videokuvaus, leikkaaminen, oikoluku, ideointi, visuaalinen kokonaisuudenhallinta ja verkkojulkaiseminen. Ja mitä niihin aihepiireihin tulee, niin kotimaan, ulkomaan, kulttuurin, talouden, politiikan, urheilun, ympäristön ja paikallisuutisten hallinta on erittäin suositeltavaa.
Työpiireissä liikkui juttuja nollasopimuksista, kymmenien vuosien määräaikaisuushelveteistä, pakkofreelance-toimittajuudesta, työkkärin jonoista ja alanvaihdoista. Juteltiin usein yhdessä, että jäädään ikiajoiksi yliopistoon, luetaan samantien tuplamaisteriksi. Sillä mitä järkeä on valmistua kortistoon?
Joten en odottanut valmistumista mitenkään kovin innokkaasti. Kun vielä etukäteen olin päättänyt jättää pääkaupugin työmarkkinat pois laskuista, näytti tulevaisuus melko sumealta. Sellaiselta, joka piti sisällään paljon purkkihernekeittoa ja puuropäiviä.
Koulu kuitenkin loppui. Lähinnä siksi, että valtio pisti tukirahahanat kiinni. Valmistauduin tippumaan tyhjän päälle, otin nenästä kiinni ja sukelsin.
Ja kas, venäläinen uimakoulu johti suoraan vuoden määräaikaiseen työsopimukseen ennen kuin muste tutkintotodistuksessa edes ehti kuivua. Uraputki imaisi mukaansa sellaisella voimalla, että mustelmat näkyvät vieläkin.
Tein hommani niin hyvin kuin taisin. Yritin ja erehdyin, opettelin ja onnistuin. Kävelin hiljaisen keskustan läpi joka arkiaamu kello puoli kahdeksan ja koetin olla miettimättä liikoja.
Hiljattain pomo ilmestyi työhuoneeseeni jotenkin hilpeän ja samalla salavihkaisen näköisenä. Kuiskailimme. Neuvottelimme. Lupasimme palata asiaan.
Ja muutamaa päivää myöhemmin pöydälle ilmestyi paperi, jossa todistetaan allekirjoittaneen olevan toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen toinen osapuoli.
Pomo osti mansikkakakkua ja taputteli selkään. Valiopoika hankki skumppaa ja kavereiden onnitteluviestit kilahtelivat puhelimeen lukemattomin sydämin ja huutomerkein varusteltuna. Moni kysyi, että miltä nyt tuntuu.
No nyt tuntuu siltä, että elämä ei ole reilua. Miten on mahdollista, että tämä kävikin minulle nyt näin käsittämättömän helposti? Mitä tapahtui kaikille esteille ja mahdottomuuksille? Missä on epävarmuus ja turvattomuus?
Olin vaan ja hengailin, ja samalla asiat loksahtelivat millintarkasti kohdilleen.
Välillä herää epäilys, voiko tämä totta ollakaan.
Kun vuonna 2008 aloitin opinnot, professorit onnittelivat loistavasta uravalinnasta. Suurten ikäluokkien toimittajat olivat jäämässä suurin laumoin eläkkeelle viiden-kuuden vuoden kuluttua. Eli juuri silloin, kun oman vuosikurssini oli tarkoitus valmistua.
Proffat epäilivät, että meidät revittäisiin vakiduuneihin suoraan kesätyöpesteistä. He pyysivät ja anelivat meitä kuitenkin sinnittelemään maisteriksi asti. Gradu kuulemma helposti jää kesken, kun mehevä työsopimus heiluu aivan nenän edessä.
No, mehän hykertelimme tyytyväisinä. Nyt piti vain valita harjoittelu- ja kesätyöpaikat huolella ja valita oma erikoistumisala hyvissä ajoin. Olisko se aikakauslehti vai radio? Tv-uutiset vai tutkiva journalismi? Vain maailma on rajana!
Ja sitten rämähti päälle yksi lama. Ja heti perään toinen. Mediatalot toisensa jälkeen pistivät väkeä pihalle. Yyteet seurasivat toisiaan ja ajatus erikoistumisesta tuntui naurettavalta. Että voisi muka keskittyä yhteen asiaan!
Kyllähän sitä nyt vähintään pitää hallita uutistyö, henkilöhaastattelut, reportaasit, matkajutut, ruokajutut, taittaminen, valokuvaus, kuvankäsittely, radiohaastattelut, äänen editoiminen, videokuvaus, leikkaaminen, oikoluku, ideointi, visuaalinen kokonaisuudenhallinta ja verkkojulkaiseminen. Ja mitä niihin aihepiireihin tulee, niin kotimaan, ulkomaan, kulttuurin, talouden, politiikan, urheilun, ympäristön ja paikallisuutisten hallinta on erittäin suositeltavaa.
Työpiireissä liikkui juttuja nollasopimuksista, kymmenien vuosien määräaikaisuushelveteistä, pakkofreelance-toimittajuudesta, työkkärin jonoista ja alanvaihdoista. Juteltiin usein yhdessä, että jäädään ikiajoiksi yliopistoon, luetaan samantien tuplamaisteriksi. Sillä mitä järkeä on valmistua kortistoon?
Joten en odottanut valmistumista mitenkään kovin innokkaasti. Kun vielä etukäteen olin päättänyt jättää pääkaupugin työmarkkinat pois laskuista, näytti tulevaisuus melko sumealta. Sellaiselta, joka piti sisällään paljon purkkihernekeittoa ja puuropäiviä.
Koulu kuitenkin loppui. Lähinnä siksi, että valtio pisti tukirahahanat kiinni. Valmistauduin tippumaan tyhjän päälle, otin nenästä kiinni ja sukelsin.
Ja kas, venäläinen uimakoulu johti suoraan vuoden määräaikaiseen työsopimukseen ennen kuin muste tutkintotodistuksessa edes ehti kuivua. Uraputki imaisi mukaansa sellaisella voimalla, että mustelmat näkyvät vieläkin.
Tein hommani niin hyvin kuin taisin. Yritin ja erehdyin, opettelin ja onnistuin. Kävelin hiljaisen keskustan läpi joka arkiaamu kello puoli kahdeksan ja koetin olla miettimättä liikoja.
Hiljattain pomo ilmestyi työhuoneeseeni jotenkin hilpeän ja samalla salavihkaisen näköisenä. Kuiskailimme. Neuvottelimme. Lupasimme palata asiaan.
Ja muutamaa päivää myöhemmin pöydälle ilmestyi paperi, jossa todistetaan allekirjoittaneen olevan toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen toinen osapuoli.
Pomo osti mansikkakakkua ja taputteli selkään. Valiopoika hankki skumppaa ja kavereiden onnitteluviestit kilahtelivat puhelimeen lukemattomin sydämin ja huutomerkein varusteltuna. Moni kysyi, että miltä nyt tuntuu.
No nyt tuntuu siltä, että elämä ei ole reilua. Miten on mahdollista, että tämä kävikin minulle nyt näin käsittämättömän helposti? Mitä tapahtui kaikille esteille ja mahdottomuuksille? Missä on epävarmuus ja turvattomuus?
Olin vaan ja hengailin, ja samalla asiat loksahtelivat millintarkasti kohdilleen.
Välillä herää epäilys, voiko tämä totta ollakaan.
perjantai 6. maaliskuuta 2015
Paluu koulunpenkille
Tällä viikolla pääsin kahdeksi tunniksi kouluun. Ammattikorkeakouluun, luennolle.
Ja voi luoja se oli ihanaa.
Join kahvia pahvimukista. Raapustelin muistiinpanoja, katselin kuinka luennoitsija sähläsin PowerPointin kanssa. Kuuntelin takarivin kaikkitietävää vanhempaa miesopiskelijaa (onkohan olemassa joku sääntö kiintiöhuutelijoista? Miten niitä muuten voi AINA olla mukana luennoilla?) ja kuuntelin puolella korvalla takanani istuneiden miestenpuolikkaiden keskustelua.
He olivat olleet Miran luona bileissä. Mira oli kuuma mimmi, mutta ailahteleva. Pojat pohtivat pitäisikö jonkun heistä yrittää Miraa ja jos, niin kenen. He suunnittelivat jo illan bileitä, puhuivat pari sanaa tulevasta tentistä ja palasivat sitten jahkaamaan jostain kommelluksesta. Vähän väliä joku heistä toivoi luennon jo loppuvan. Heillä oli kiire syömään.
Minä toivoin, että luento olisi jatkunut ikuisesti. Voi miten helppoa vaan istua penkissä ja oppia. Kukaan ei vaadi mitään. Vastuuta ei ole. Dead line ei väijy selän takana. Sähköpostissa ei ole 37:ää pikaista vastausta vaativaa kysymystä, kalenteri ei ole buukattu täyteen turhia palavereja ja yksikään esite/artikkeli/uutinen/ilmoitus/mainos/puhelu/sähköposti ei ole myöhässä.
Luentosalissa oli niin paljon nuoria ihmisiä. Niin paljon sotkuponnareita, tennistossuja, kirppisvillapaitoja, pillifarkkuja, printtiteepaitoja, pyöräilykypäriä, kumisaappaita ja imagolaseja. Oli villamyssyjä, parin päivän sänkinaamoja, kohmeloisia katseita ja nahkatakkeja keskellä talvea.
Oli jotenkin niin käsittämättömän huoletonta. Osa opiskelijoista ei selvästikään ollut edes hereillä. He vaan jatkoivat uniaan siellä luentosalissa. Suurin osa vaikutti viettävän parituntisen Facebookissa tai muuten vaan surffailemalla.
Minä istuin siellä kotelomekossani ja koin identiteettikriisiä.
Minusta on ihanaa olla töissä. Päivät vain viuhuvat ohitse. Ja joka kuukausi postiluukusta tipahtaa tiliote, joka kertoo että vuokran saa taas maksettua ja kaupassa voi ostaa juustoa, joka ei maistu kumilta.
Mutta ei se mitenkään ilmaiseksi kyllä tule. Ne päivät, jolloin valutaan puolihorroksessa alas luentosalin penkistä, syödään lounaaksi 2,60 maksavat ateria ja lähdetään sen jälkeen loppupäiväksi ryystämään kahvia tai kaljaa, ovat ohitse.
Herää kysymys, että mitä on tullut tilalle? En tiedä, voiko siitä juustostakaan repiä riemua ikuisesti.
Minä todella pidin opiskelusta. Ja sen lisäksi pidin oppimisesta. Mutta tämä tietotaidon soveltaminen käytännössä...
Se on sitten ihan toinen juttu.
Ja voi luoja se oli ihanaa.
Join kahvia pahvimukista. Raapustelin muistiinpanoja, katselin kuinka luennoitsija sähläsin PowerPointin kanssa. Kuuntelin takarivin kaikkitietävää vanhempaa miesopiskelijaa (onkohan olemassa joku sääntö kiintiöhuutelijoista? Miten niitä muuten voi AINA olla mukana luennoilla?) ja kuuntelin puolella korvalla takanani istuneiden miestenpuolikkaiden keskustelua.
He olivat olleet Miran luona bileissä. Mira oli kuuma mimmi, mutta ailahteleva. Pojat pohtivat pitäisikö jonkun heistä yrittää Miraa ja jos, niin kenen. He suunnittelivat jo illan bileitä, puhuivat pari sanaa tulevasta tentistä ja palasivat sitten jahkaamaan jostain kommelluksesta. Vähän väliä joku heistä toivoi luennon jo loppuvan. Heillä oli kiire syömään.
Minä toivoin, että luento olisi jatkunut ikuisesti. Voi miten helppoa vaan istua penkissä ja oppia. Kukaan ei vaadi mitään. Vastuuta ei ole. Dead line ei väijy selän takana. Sähköpostissa ei ole 37:ää pikaista vastausta vaativaa kysymystä, kalenteri ei ole buukattu täyteen turhia palavereja ja yksikään esite/artikkeli/uutinen/ilmoitus/mainos/puhelu/sähköposti ei ole myöhässä.
Luentosalissa oli niin paljon nuoria ihmisiä. Niin paljon sotkuponnareita, tennistossuja, kirppisvillapaitoja, pillifarkkuja, printtiteepaitoja, pyöräilykypäriä, kumisaappaita ja imagolaseja. Oli villamyssyjä, parin päivän sänkinaamoja, kohmeloisia katseita ja nahkatakkeja keskellä talvea.
Oli jotenkin niin käsittämättömän huoletonta. Osa opiskelijoista ei selvästikään ollut edes hereillä. He vaan jatkoivat uniaan siellä luentosalissa. Suurin osa vaikutti viettävän parituntisen Facebookissa tai muuten vaan surffailemalla.
Minä istuin siellä kotelomekossani ja koin identiteettikriisiä.
Minusta on ihanaa olla töissä. Päivät vain viuhuvat ohitse. Ja joka kuukausi postiluukusta tipahtaa tiliote, joka kertoo että vuokran saa taas maksettua ja kaupassa voi ostaa juustoa, joka ei maistu kumilta.
Mutta ei se mitenkään ilmaiseksi kyllä tule. Ne päivät, jolloin valutaan puolihorroksessa alas luentosalin penkistä, syödään lounaaksi 2,60 maksavat ateria ja lähdetään sen jälkeen loppupäiväksi ryystämään kahvia tai kaljaa, ovat ohitse.
Herää kysymys, että mitä on tullut tilalle? En tiedä, voiko siitä juustostakaan repiä riemua ikuisesti.
Minä todella pidin opiskelusta. Ja sen lisäksi pidin oppimisesta. Mutta tämä tietotaidon soveltaminen käytännössä...
Se on sitten ihan toinen juttu.
tiistai 20. tammikuuta 2015
Kun mitta tuli täyteen
Tiedättekö maanantait? Talviset maantait? Sellaiset, joina leipä on loppu ja aamupalaksi pitää syödä pelkkää rasvatonta maitorahkaa? Farkut puristavat, villapaita kutittaa ja naama on harmaa? Ulkona on sysipimeää, kylmää ja loskaista. Autot roiskauttavat ohimennessään kurasohjon nahkanilkkureiden päälle, kännykän akku on loppu ja ohimoilla hiipii päänsärky.
Sellaisena aamuna työpaikan tietokone ei käynnisty. Ja kun se vihdoin maanittelun, virtajohtojen repimisen ja kriisipuheluiden jälkeen suvaitsee surahtaa käyntiin, sähköpostissa odottaa 37 lukematonta sähköpostia, joista 35 on kiireellistä. Käyttäjätunnukset eivät kuitenkaan toimi, päivityksen takkuilevat, salasana ei muistu mieleen ja itse asiassa käy ilmi, että kaikki perjantain hommat täytyykin väärinkäsityksen takia tehdä tänään uudestaan.
Sitten kahvi maistuu kuralta, asiakkaalta tulee kiukkuinen palauteposti ja pomolta käsittämätön työtehtävä. Pöydän kulmalla oppaiden ja muiden kirjojen pino kohoaa liian korkeaksi. Niihin ei taaskaan ehdi perehtyä, koska palaveri alkoi jo, esitelmä kaipaa hiomista ja joku käy huikkaamassa, että anteeksi nyt mutta tää ois kyllä pitänyt hoitaa jo viime viikolla.
Minulla oli eilen tuollainen maantai. Ensimmäinen huono päivä töissä näiden neljän kuukauden aikana. Ei millään lailla huolestuttava prosentti, mutta ikävä shokki sellaiselle, joka oli viettänyt työpaikan kanssa kuherruskuukautta ja kuvitellut, että me ei sitten riidellä koskaan.
Olin aivan käsittämättömän huonolla tuulella koko päivän. Kun monta kuukautta putkeen on koko ajan antanut kaikkensa, keskittynyt, perehtynyt, opiskellut, yrittänyt ja muistellut, tulee jossain vaiheessa seinä vastaan. Enkö todella vieläkään osaa tätä? Oikeasti?! Taasko tulee uusi ohjelma, uusi päivitys, uusi sivusto ja uusi media? Eikö tämä työ koskaan muutu rutiiniksi? Olenko tuomittu olemaan ikuisesti pihalla? Entä jos en jaksa enää opiskella, entä jos haluaisin jo vihdoinkin vaan TEHDÄ?
Narskuttelin hampaitani kahdeksan tuntia. Sen jälkeen menin kauppaan mulkoilemaan ohikulkijoita vihamielisesti. Sitten kävelin (jälleen mustanpuhuvassa, jäisessä tihkusateessa totta kai) kotiin. Laitoin nuhjaantuneet kotihousut ja mummon tekemät villasukat jalkaan. Hengittelin syvään, yritin nukkua päiväunet.
Pikkuhiljaa rentouduin. Suorittajapersoonan on niin suunnattoman vaikea hyväksyä sitä, ettei enää ole paras tai edes aika hyvä. On vaan ihan tavallinen työpaikalla sähläävä keltanokka, joka joutuu turvautumaan kollegoiden apuun vielä aivan helvetin monta kertaa.
En tiennyt, että tämä olisi näin vaikeaa. Oppiminen. Näin raskasta. Voi kun voisin vaan jo tietää kaiken.
Ehkä nämä päivät ovat extraraskaita myös sen takia, että kun uupuneena vihdoin pääsen kotiin, eteisessä ei ole vastassa pitkistä raajoista, kiharoista, naurusta ja duracell-energiasta koostuva komitea.
Ehei. Nyt täytyy jaksaa yksin.
Sellaisena aamuna työpaikan tietokone ei käynnisty. Ja kun se vihdoin maanittelun, virtajohtojen repimisen ja kriisipuheluiden jälkeen suvaitsee surahtaa käyntiin, sähköpostissa odottaa 37 lukematonta sähköpostia, joista 35 on kiireellistä. Käyttäjätunnukset eivät kuitenkaan toimi, päivityksen takkuilevat, salasana ei muistu mieleen ja itse asiassa käy ilmi, että kaikki perjantain hommat täytyykin väärinkäsityksen takia tehdä tänään uudestaan.
Sitten kahvi maistuu kuralta, asiakkaalta tulee kiukkuinen palauteposti ja pomolta käsittämätön työtehtävä. Pöydän kulmalla oppaiden ja muiden kirjojen pino kohoaa liian korkeaksi. Niihin ei taaskaan ehdi perehtyä, koska palaveri alkoi jo, esitelmä kaipaa hiomista ja joku käy huikkaamassa, että anteeksi nyt mutta tää ois kyllä pitänyt hoitaa jo viime viikolla.
Minulla oli eilen tuollainen maantai. Ensimmäinen huono päivä töissä näiden neljän kuukauden aikana. Ei millään lailla huolestuttava prosentti, mutta ikävä shokki sellaiselle, joka oli viettänyt työpaikan kanssa kuherruskuukautta ja kuvitellut, että me ei sitten riidellä koskaan.
Olin aivan käsittämättömän huonolla tuulella koko päivän. Kun monta kuukautta putkeen on koko ajan antanut kaikkensa, keskittynyt, perehtynyt, opiskellut, yrittänyt ja muistellut, tulee jossain vaiheessa seinä vastaan. Enkö todella vieläkään osaa tätä? Oikeasti?! Taasko tulee uusi ohjelma, uusi päivitys, uusi sivusto ja uusi media? Eikö tämä työ koskaan muutu rutiiniksi? Olenko tuomittu olemaan ikuisesti pihalla? Entä jos en jaksa enää opiskella, entä jos haluaisin jo vihdoinkin vaan TEHDÄ?
Narskuttelin hampaitani kahdeksan tuntia. Sen jälkeen menin kauppaan mulkoilemaan ohikulkijoita vihamielisesti. Sitten kävelin (jälleen mustanpuhuvassa, jäisessä tihkusateessa totta kai) kotiin. Laitoin nuhjaantuneet kotihousut ja mummon tekemät villasukat jalkaan. Hengittelin syvään, yritin nukkua päiväunet.
Pikkuhiljaa rentouduin. Suorittajapersoonan on niin suunnattoman vaikea hyväksyä sitä, ettei enää ole paras tai edes aika hyvä. On vaan ihan tavallinen työpaikalla sähläävä keltanokka, joka joutuu turvautumaan kollegoiden apuun vielä aivan helvetin monta kertaa.
En tiennyt, että tämä olisi näin vaikeaa. Oppiminen. Näin raskasta. Voi kun voisin vaan jo tietää kaiken.
Ehkä nämä päivät ovat extraraskaita myös sen takia, että kun uupuneena vihdoin pääsen kotiin, eteisessä ei ole vastassa pitkistä raajoista, kiharoista, naurusta ja duracell-energiasta koostuva komitea.
Ehei. Nyt täytyy jaksaa yksin.
keskiviikko 8. lokakuuta 2014
Perinteinen seliseli-postaus
Mitä nöyrimmät pahoitteluni siitä, että en ole lähes kuukauteen ehtinyt tänne vaikeroimaan gradun tekemisen vaikeudesta, työttömyysahdistuksesta ja kammottavan epävarmasta tulevaisuudestani. Olisin kyllä halunnut piehtaroida kirjallisessa epätoivossa, mutta en ole mitenkään ehtinyt. On ollut niin kiire suunnitella valmistujaisjuhlia ja käydä töissä.
Niin.
Voi olla että liioittelin työllistymisen vaikeutta hieman. Kohta olen kaivellut uraputken lähtökuoppia jo kuukauden verran. Tuntuu oudolta. En ole tottunut aamuisin peilistä katsovaan tiukkanutturaiseen jakkunaiseen. En osaa kantaa nahkasalkkua luontevasti ja liukastelen korkkareissani työpaikan liukkaalla lattialla. Palavereissä piirteen puolihämmennyksissä vihkoni täyteen epäselviä ajatuskarttoja ja lounaspaikoissa unohdan maksaa lounasseteleillä.
Mutta olen innoissani. Ja onnellinen. Myös aivan pihalla ja helkkarin väsynyt, mutta tästä se lähtee. Joko ylä- tai alamäkeen, mutta lähtee kuitenkin. T
Niin.
Voi olla että liioittelin työllistymisen vaikeutta hieman. Kohta olen kaivellut uraputken lähtökuoppia jo kuukauden verran. Tuntuu oudolta. En ole tottunut aamuisin peilistä katsovaan tiukkanutturaiseen jakkunaiseen. En osaa kantaa nahkasalkkua luontevasti ja liukastelen korkkareissani työpaikan liukkaalla lattialla. Palavereissä piirteen puolihämmennyksissä vihkoni täyteen epäselviä ajatuskarttoja ja lounaspaikoissa unohdan maksaa lounasseteleillä.
Mutta olen innoissani. Ja onnellinen. Myös aivan pihalla ja helkkarin väsynyt, mutta tästä se lähtee. Joko ylä- tai alamäkeen, mutta lähtee kuitenkin. T
perjantai 12. syyskuuta 2014
Ansioluettelo uusiksi
Parisen viikkoa sitten päivitin ansioluetteloni. Oikein revittelin. Viivoja, laatikoita, palloja, valokuvia. Pelkkiä ydinjuttuja, kaikki turhuudet poistettu ja ehkä osa tarpeellisistakin tiedoista. Halusin saada ytimekkään, taitoltaan ilmavan, nopeasti silmäiltävän ja mieleenjäävän läpyskän.
Välittömästi sen jälkeen, kun olin lähetellyt tätä hengentuotettani ympäriinsä, iski katumus.
Mitä ne nyt musta kuvittelee!
Ihan kuin olisin jotain parempaa kuin muut!
Olikohan se nyt ihan totuudenmukainen!
Liian värikäskin se oli! Miksen luottanut mustaan valkoisella!
Kun sitten pääsin työhaastatteluun asti, näin ansioluotteloni pinon päällimmäisenä. Nolotti. Mutta sen jälkeen haastattelija totesikin, että pakko muuten kehua tätä sun CV:tä! Sitä oli kyllä mukava lukea!
Jee!
Faktahan on, että CV:t on tylsiä. TYLSIÄ! Eivätkä oikeastaan kerro mitään muuta kuin sen, että hakija on opiskellut jossain ja tehnyt välillä jotain töitä.
Jos minä haastattelisin uusia työntekijöitä, niin vaatisin heitä kertomaan ansioluettelossaan seuraavat asiat:
- Kuinka monta läheistä ystävää sinulla on?
- Tuletko toimeen sukulaistesi kanssa?
- Saatko huonekasvit pysymään hengissä?
- Luetko sanomalehtiä?
- Mikä on suurin haaveesi ja miten aiot sen toteuttaa?
- Tykkäätkö enemmän kissoista vai koirista?
- Minkä nimen antaisit lapsellesi?
- Miten käyttäydyt, jos häviät lautapelissä?
Mutta ehkä enste pitäisi hankkia se työpaikka, ennen kuin voin alkaa palkata sinne alaisia...
Välittömästi sen jälkeen, kun olin lähetellyt tätä hengentuotettani ympäriinsä, iski katumus.
Mitä ne nyt musta kuvittelee!
Ihan kuin olisin jotain parempaa kuin muut!
Olikohan se nyt ihan totuudenmukainen!
Liian värikäskin se oli! Miksen luottanut mustaan valkoisella!
Kun sitten pääsin työhaastatteluun asti, näin ansioluotteloni pinon päällimmäisenä. Nolotti. Mutta sen jälkeen haastattelija totesikin, että pakko muuten kehua tätä sun CV:tä! Sitä oli kyllä mukava lukea!
Jee!
Faktahan on, että CV:t on tylsiä. TYLSIÄ! Eivätkä oikeastaan kerro mitään muuta kuin sen, että hakija on opiskellut jossain ja tehnyt välillä jotain töitä.
Jos minä haastattelisin uusia työntekijöitä, niin vaatisin heitä kertomaan ansioluettelossaan seuraavat asiat:
- Kuinka monta läheistä ystävää sinulla on?
- Tuletko toimeen sukulaistesi kanssa?
- Saatko huonekasvit pysymään hengissä?
- Luetko sanomalehtiä?
- Mikä on suurin haaveesi ja miten aiot sen toteuttaa?
- Tykkäätkö enemmän kissoista vai koirista?
- Minkä nimen antaisit lapsellesi?
- Miten käyttäydyt, jos häviät lautapelissä?
Mutta ehkä enste pitäisi hankkia se työpaikka, ennen kuin voin alkaa palkata sinne alaisia...
perjantai 5. syyskuuta 2014
Kriikunoita, luumuja, vadelmia, gradu ja pakkoloma
Olen kotona ja aivan yhtä sekaisin kuin tämä syyskuinen säätila, joka epätoivoisesti koettaa teeskennellä olevansa helteinen heinäkuinen kesäpäivä.
Jotenkin ajattelin, että syksyllä sitten pistetään tuulemaan! Syksyllä alkaa toden teolla Uusi Elämä. Sellainen, jossa kaapistani löytyy ryhdikäs bleiseri viikon jokaiselle päivälle ja olallani roikkuu elämäni ensimmäinen nahkainen työsalkku.
Siihen elämään kuului myös palavereja ja neuvotteluja, punaista huulipunaa, korkojen kopsetta ja joka kuukauden viimeisenä päivänä paisuva pankkitili. Myös pitkät vapaat viikonloput, lomamatkat, säästötilien kerryttäminen ja henkinen kasvu kuuluivat suunnitelmiin.
Mutta ei kaikki mene ihan niin kuin haluaisi.
Nyt arkeeni kuuluu tylsämielinen surffailu työnhakusivustoilla. Tasainen mielialan ja motivaation lasku, kevyt ahdistuminen tulevasta, ammatillinen epävarmuus, nopeat nousut ja vielä nopeammat laskut. Silkkaa vuoristorataa.
Venyn ja vanun aamuisin liian pitkään sängyssä. Katselen kateellisena ikkunasta niitä, jotka kiiruhtavat torin poikki töihin. Pesen pyykkiä ja astioita kun mitään muutakaan järjellistä tekemistä ei ole.
Ai niin, paitsi sitten on se yksi gradu. Riippakivi, joka ei irrota. Tänään avasin gradutiedoston ensimmäistä kertaa 3,5 kuukauteen. Tuntui kuin olisin hypännyt avantoon. Miksi tämän projektin loppuunvieminen on nyt niin hankalaa? Kahden viikon työ! Sitten voisin lähettää koko roskan painoon.
Ja niin aion tehdäkin. Proffa lupasi valmistumisen ensi kuuksi. Opinto-oikeuttakin venytettiin vuodenvaihteeseen saakka, helei! Mutta jävlar, mikä rutistus pitää ensin tehdä. Viimeisen kerran. Koetan toitottaa sitä itselleni noin viiden minuutin välein. Viimeisen kerran! Viimeisen!! Sitten se on ohi ja voin hylätä kaikki ajatukset mediatutkijaksi ryhtymisestä.
Aamupäivällä Valiopoika nautti vapaapäivästään ja itse velloin tummissa vesissä ja päättelin, etten koskaan tule saamaan ainuttakaan työpaikkaa. Kompromissina suunnattiin torille. Jotain maagista siinä paikassa on pakko olla, koska aina askeleesta tulee kevyempi ja seuraavasta hengenvedosta edellistä helpompi. Aurinko paistoi, mummot vaihtoivat kanttarellireseptejä ja kotimaisia hedelmiä ja kasviksi myytiin eurolla litra.
Valiopoika osti laukun täyteen vadelmia, luumuja ja kriikunoita. Erityisesti nuo jälkimmäiset saivat mielialan nousemaan. Kriikunat! Siitä tuli mieleen Anni Swanin sadut ja vanha hyvä aika. Haluan välittömästi lähteä kriikunalomalle. Poimia kriikunoita suoraan puusta ja syödä niistä vatsani kipeäksi. Kiivetä puuhun ja asettua asumaan oksanhaaraan.
Se voisi ratkaista myös tämän ammatillisen dilemmani. Jospa ryhdynkin kriikuna-asiantuntijaksi. Kaupan päälle voin lukea ääneen niitä satuja.
Jotenkin ajattelin, että syksyllä sitten pistetään tuulemaan! Syksyllä alkaa toden teolla Uusi Elämä. Sellainen, jossa kaapistani löytyy ryhdikäs bleiseri viikon jokaiselle päivälle ja olallani roikkuu elämäni ensimmäinen nahkainen työsalkku.
Siihen elämään kuului myös palavereja ja neuvotteluja, punaista huulipunaa, korkojen kopsetta ja joka kuukauden viimeisenä päivänä paisuva pankkitili. Myös pitkät vapaat viikonloput, lomamatkat, säästötilien kerryttäminen ja henkinen kasvu kuuluivat suunnitelmiin.
Mutta ei kaikki mene ihan niin kuin haluaisi.
Nyt arkeeni kuuluu tylsämielinen surffailu työnhakusivustoilla. Tasainen mielialan ja motivaation lasku, kevyt ahdistuminen tulevasta, ammatillinen epävarmuus, nopeat nousut ja vielä nopeammat laskut. Silkkaa vuoristorataa.
Venyn ja vanun aamuisin liian pitkään sängyssä. Katselen kateellisena ikkunasta niitä, jotka kiiruhtavat torin poikki töihin. Pesen pyykkiä ja astioita kun mitään muutakaan järjellistä tekemistä ei ole.
Ai niin, paitsi sitten on se yksi gradu. Riippakivi, joka ei irrota. Tänään avasin gradutiedoston ensimmäistä kertaa 3,5 kuukauteen. Tuntui kuin olisin hypännyt avantoon. Miksi tämän projektin loppuunvieminen on nyt niin hankalaa? Kahden viikon työ! Sitten voisin lähettää koko roskan painoon.
Ja niin aion tehdäkin. Proffa lupasi valmistumisen ensi kuuksi. Opinto-oikeuttakin venytettiin vuodenvaihteeseen saakka, helei! Mutta jävlar, mikä rutistus pitää ensin tehdä. Viimeisen kerran. Koetan toitottaa sitä itselleni noin viiden minuutin välein. Viimeisen kerran! Viimeisen!! Sitten se on ohi ja voin hylätä kaikki ajatukset mediatutkijaksi ryhtymisestä.
Aamupäivällä Valiopoika nautti vapaapäivästään ja itse velloin tummissa vesissä ja päättelin, etten koskaan tule saamaan ainuttakaan työpaikkaa. Kompromissina suunnattiin torille. Jotain maagista siinä paikassa on pakko olla, koska aina askeleesta tulee kevyempi ja seuraavasta hengenvedosta edellistä helpompi. Aurinko paistoi, mummot vaihtoivat kanttarellireseptejä ja kotimaisia hedelmiä ja kasviksi myytiin eurolla litra.
Valiopoika osti laukun täyteen vadelmia, luumuja ja kriikunoita. Erityisesti nuo jälkimmäiset saivat mielialan nousemaan. Kriikunat! Siitä tuli mieleen Anni Swanin sadut ja vanha hyvä aika. Haluan välittömästi lähteä kriikunalomalle. Poimia kriikunoita suoraan puusta ja syödä niistä vatsani kipeäksi. Kiivetä puuhun ja asettua asumaan oksanhaaraan.
Se voisi ratkaista myös tämän ammatillisen dilemmani. Jospa ryhdynkin kriikuna-asiantuntijaksi. Kaupan päälle voin lukea ääneen niitä satuja.
sunnuntai 3. elokuuta 2014
Harrastuksina syöminen ja crossfit
Perjantaina ostin mekon. Oi oi miten ihana se olikaan!
Todella onnistuneen shoppauskierroksen aiheuttaman onnentunteen tietävät varmasti kaikki naiset. Samoin he tunnistavat sen tympeän turhautuneisuuden, joka aiheutuu, kun antaa itselleen luvan "mennä ostamaan jotain kivaa", mutta kaupoissa myydään yhtäkkiä vain käsittämättömän rumia retkuja kokoa 32 tai 48.
Itse olin etsinyt mekkoa jo jonkun aikaa. Ostin sen itselleni palkinnoksi siitä, että olenhirveän valituksen ja kiukuttelun jälkeen niin hirveän reippaasti jaksanut käydä töissä jo kaksi (!!) kuukautta.
Ensin ajattelin, että koko palkka pitää säästää, koska minulla ei ole aavistustakaan, mitä syksy tuo tullessaan. Mutta sitten Valiopoika osti ex tempore itselleen monen sadan euron kännykän. Tulin kateelliseksi. Minäkin haluan käyttää rahoja johonkin muuhun kuin asuntosäästötiliin, vessapaperiin ja aivan törkeän kalliisiin energiansäästölamppuihin, noin muutamia mainitakseni.
Joten ajattelin ostavani ensimmäisen eteeni osuneen kauniin mekon, hinnasta viis!
Sen jälkeen en luonnollisesti löytänyt kaupoista yhtäkään edes etäisesti kaunista mekkoa. Olin jo luopunut toivosta ja alkanut katsella no-tää-nyt-on-ihan-kiva-jos-vedän-vatsaa-sisään-enkä-koskaan-istu -mekkoja.
Kunnes! Siinä se oli! Zarassa! Piilotettuna syystakkien ja mammamallisten laatikkopaitojen väliin. Yksi kappale minun kokoani jäljellä.
Puin mekon päälleni ja hetken aikaa tunsin itseni hieman audreyhepburn-henkiseksi. Mikä onni! Aion laittaa mekon päälleni parin-kolmen viikon päästä, kun astelemme Valiopojan kanssa pitkin Naantalin vanhankaupungin katuja ja juhlimme muuttoa takaisin sivistyksen pariin.
Mekko-onnistuminen osui juuri oikeaan hetkeen myös siitä syystä, että näin juuri kasan itsestäni tänä kesänä otettuja kuvia. Ja hmmmmmmm. Vähän tuli sellainen olo, että valokuvat, ettekö voisi edes joskus vähän valehdella? Onko pakko aina olla niin raastavan rehellinen?
Onhan sitä tässä tullut nautittua kesäjuoma jos toinenkin. Ruuanlaitto on ollut retuperällä ja päivälliset on usein korvattu epämääräisillä ulkopiknikeillä, joilla nautitaan keksejä ja juustoja ja patonkia ja makeita hedelmiä ja kenties vähän sipsejä ja pähkinöitä ja.....
Joten nyt ostin taas kaapin täyteen kasviksia ja tonnikalaa. Paluu ruotuun odottaa.
Siihen liittyen lupauduin myös viettämään elokuun Valiopojan seurana crossfit-salilla. Vähän hirvittää jo valmiiksi. Ei muuten, mutta olisi ikävää, jos paljastuu, että vihaan mielitiettyni suosikkilajia.
Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin on vähän vaikea kuvitella, että ihastuisin korviani myöten joidenkin hiton traktorinrenkaiden pyörittelyyn pitkin jumppasalia.
Todella onnistuneen shoppauskierroksen aiheuttaman onnentunteen tietävät varmasti kaikki naiset. Samoin he tunnistavat sen tympeän turhautuneisuuden, joka aiheutuu, kun antaa itselleen luvan "mennä ostamaan jotain kivaa", mutta kaupoissa myydään yhtäkkiä vain käsittämättömän rumia retkuja kokoa 32 tai 48.
Itse olin etsinyt mekkoa jo jonkun aikaa. Ostin sen itselleni palkinnoksi siitä, että olen
Ensin ajattelin, että koko palkka pitää säästää, koska minulla ei ole aavistustakaan, mitä syksy tuo tullessaan. Mutta sitten Valiopoika osti ex tempore itselleen monen sadan euron kännykän. Tulin kateelliseksi. Minäkin haluan käyttää rahoja johonkin muuhun kuin asuntosäästötiliin, vessapaperiin ja aivan törkeän kalliisiin energiansäästölamppuihin, noin muutamia mainitakseni.
Joten ajattelin ostavani ensimmäisen eteeni osuneen kauniin mekon, hinnasta viis!
Sen jälkeen en luonnollisesti löytänyt kaupoista yhtäkään edes etäisesti kaunista mekkoa. Olin jo luopunut toivosta ja alkanut katsella no-tää-nyt-on-ihan-kiva-jos-vedän-vatsaa-sisään-enkä-koskaan-istu -mekkoja.
Kunnes! Siinä se oli! Zarassa! Piilotettuna syystakkien ja mammamallisten laatikkopaitojen väliin. Yksi kappale minun kokoani jäljellä.
Puin mekon päälleni ja hetken aikaa tunsin itseni hieman audreyhepburn-henkiseksi. Mikä onni! Aion laittaa mekon päälleni parin-kolmen viikon päästä, kun astelemme Valiopojan kanssa pitkin Naantalin vanhankaupungin katuja ja juhlimme muuttoa takaisin sivistyksen pariin.
Mekko-onnistuminen osui juuri oikeaan hetkeen myös siitä syystä, että näin juuri kasan itsestäni tänä kesänä otettuja kuvia. Ja hmmmmmmm. Vähän tuli sellainen olo, että valokuvat, ettekö voisi edes joskus vähän valehdella? Onko pakko aina olla niin raastavan rehellinen?
Onhan sitä tässä tullut nautittua kesäjuoma jos toinenkin. Ruuanlaitto on ollut retuperällä ja päivälliset on usein korvattu epämääräisillä ulkopiknikeillä, joilla nautitaan keksejä ja juustoja ja patonkia ja makeita hedelmiä ja kenties vähän sipsejä ja pähkinöitä ja.....
Joten nyt ostin taas kaapin täyteen kasviksia ja tonnikalaa. Paluu ruotuun odottaa.
Siihen liittyen lupauduin myös viettämään elokuun Valiopojan seurana crossfit-salilla. Vähän hirvittää jo valmiiksi. Ei muuten, mutta olisi ikävää, jos paljastuu, että vihaan mielitiettyni suosikkilajia.
Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin on vähän vaikea kuvitella, että ihastuisin korviani myöten joidenkin hiton traktorinrenkaiden pyörittelyyn pitkin jumppasalia.
tiistai 1. heinäkuuta 2014
Yksin kotona
Töissäkäyminen on siitä kivaa, että ei saa paniikinomaista hengenahdistuskohtausta aina, kun klikkaa itsensä verkkopankkiin laskuja maksamaan. Ja joskus voi jopa kierrellä hieman huolettomasti kaupungilla ja ostaa pilkullisia sukkia, mokkasiinit ja uuden huulipunan.
Toisaalta töissä pitää tehdä esim ilta- ja viikonloppuvuoroja. Se puolestaan johtaa täysin debiileihin vapaapäiväaikoihin. Kuten siihen, että on vapaalla yhden tiistain. Jolloin Valiopoika on ensin töissä ja sitten salilla ja itse tuijottelee harmaata porilaista taivasta ja pohdiskelee, että lämmittäisikö lounastonnikalan kaveriksi herne-maissi-paprikaa vai porkkanaa ja papuja.
Seurana on vain joku surkea dekkarinretale, jota lukiessa myötähäpeä kurtistaa otsan niin ryppyyn, ettei lukemisesta meinaa tulla mitään. Unohdin jopa murhatun tyypin henkilöllisyyden kesken romaanin. Se kertoo jo jotain.
(Ehkä sen, että Valiopojan ikuinen levottomuus onkin ihmisestä toiseen leviävää ja kohta käymme molemmat niin suurilla ADHD-kierroksilla, että tapetit tippuvat seinistä?)
Minun pitäisi jaksaa viihtyä ylhäisessä yksinäisyydessäni vielä viikko loppuun. Pelkkää iltavuoroa. Eli Valiopoika lähtee töihin seiskalta aamulla ja minä palaan sieltä kymmeneltä illalla. Laatuaika on jotenkin hivenen enemmän kortilla kuin viime kesänä... Miten silloin oli niin paljon aikaa hihitellä ihastuneesti jossain rantalaitureilla heinänkorret suunpielissä? Vai muistanko vain väärin?
Tarkoitus oli panna tähän kollaasi kaikista ensimmäisen kuukauden aikana napatuista suhruisista kännykkäkuvista. Esimerkiksi nimelläni varustetusta studiosta, karhu-tölkeistä, kohtaamisesta alpakan kanssa sekä aina niin kauniista Kokemäenjoesta.
Mutta kone ei nyt ole lainkaan yhteistyöhaluinen. Vissiin hänenkin työaikansa on nyt jotenkin huonosti synkroniassa kanssani. Joten, no - sori. Kuvitelkaa maisemat päässänne. Samalta täällä näyttää kuin kaikissa muissakin suomlaisissa kaupungeissa, joita halkoo joki.
Toisaalta töissä pitää tehdä esim ilta- ja viikonloppuvuoroja. Se puolestaan johtaa täysin debiileihin vapaapäiväaikoihin. Kuten siihen, että on vapaalla yhden tiistain. Jolloin Valiopoika on ensin töissä ja sitten salilla ja itse tuijottelee harmaata porilaista taivasta ja pohdiskelee, että lämmittäisikö lounastonnikalan kaveriksi herne-maissi-paprikaa vai porkkanaa ja papuja.
Seurana on vain joku surkea dekkarinretale, jota lukiessa myötähäpeä kurtistaa otsan niin ryppyyn, ettei lukemisesta meinaa tulla mitään. Unohdin jopa murhatun tyypin henkilöllisyyden kesken romaanin. Se kertoo jo jotain.
(Ehkä sen, että Valiopojan ikuinen levottomuus onkin ihmisestä toiseen leviävää ja kohta käymme molemmat niin suurilla ADHD-kierroksilla, että tapetit tippuvat seinistä?)
Minun pitäisi jaksaa viihtyä ylhäisessä yksinäisyydessäni vielä viikko loppuun. Pelkkää iltavuoroa. Eli Valiopoika lähtee töihin seiskalta aamulla ja minä palaan sieltä kymmeneltä illalla. Laatuaika on jotenkin hivenen enemmän kortilla kuin viime kesänä... Miten silloin oli niin paljon aikaa hihitellä ihastuneesti jossain rantalaitureilla heinänkorret suunpielissä? Vai muistanko vain väärin?
 |
| On sitä paskempiakin työmatkoja ollut. |
Mutta kone ei nyt ole lainkaan yhteistyöhaluinen. Vissiin hänenkin työaikansa on nyt jotenkin huonosti synkroniassa kanssani. Joten, no - sori. Kuvitelkaa maisemat päässänne. Samalta täällä näyttää kuin kaikissa muissakin suomlaisissa kaupungeissa, joita halkoo joki.
maanantai 23. kesäkuuta 2014
Juhannusjärkytys
Odotin juhannusta lähes maanisella innolla. Rankka kesätyönaloittamisrupeama, liikaa muuttoja pienen ajan sisään, gradutuskan loppumetrit ja noin miljoona uutta ihmistä saivat minut kaipaamaan parin päivän offline-tilaa kesämökillä.
Ei jussista tullut nyt kuitenkaan ihan sellaista kuin ajattelin. Ei ollut uimareissuja tai pitkiä brunsseja auringonpaahteessa. Ei ollut aurinkorasvan tuoksua, pihanurmikolla lojuten luettuja dekkareita tai mato-ongella kyhjöttämistä.
Kaikkea muuta toki oli sen sijaan. Saunareissuja, villasukkia, herkullisesti reunoista käristyneitä lättyjä. Lohivoileipiä, skumppalaseja ja yhteisen viltin alle käpertymistä. Aivan kelpo juhannus. Minulle sopiva. Ihana. Rentouttava.
Jotenkin se vaan päättyi taas kesken. Työt kutsuivat ennen kuin ehdin kokonaan päästä irti päässä pyörivistä työajatuksista. Vielä yksi lisäpäivä olisi tehnyt mielenrauhalle hyvää, mutta velvollisuus kutsui jo sunnuntaina.
Pieni juhannusjärkytys tuli myös siitä, kun tajusin keskikesän todella olevan nyt tässä. Miten se on mahdollista? Olen käyttänyt shortseja kerran. Miten keskikesä muka VOI olla jo ohi? Nyt painetaan täyttä höyryä kohti lyhyempiä päiviä, pimeämpiä iltoja ja kylmiä syystuulia. Vaikka kesä ei ole vielä alkanutkaan.
Viikon päästä alkaa heinäkuu. Ensimmäinen kolmasosa kesätyöstäkin on sitten jo takana. Liekö se sitten hyvä vai huono asia, en tiedä. Koti-ikävä ainakin on jo nyt valtaisa. En tiennytkään, että jotakin rakennusta voisi kaivata näin paljon...
Koetamme Valiopojan kanssa suunnitella viikonloput mahdollisimman täyteen toimintaa. Reissuja, ihmisiä, kokemuksia. Kotiraukka jää sivurooliin. Käymme siellä änkeässä koneen täyteen pyykkiä, nukumme koiranunta puolikkaan peiton alla, tungemme aamulla kosteat vaatteet reissukassiin ja hyppäämme taas uuteen bussiin. Ei siinä paljon ehdi omasta kodistaan nauttia.
Joten toisaalta, ehkä tänä vuonna en ahdistu lainkaan syksyn saapumisesta. Tulkoon vaan. Syksy tarkoittaa kotiinpaluuta, vapaita aikatauluja, lähellä asuvia ystäviä ja perhettä. Syksyllä minulla on aikaa itselleni ja meille.
Ei jussista tullut nyt kuitenkaan ihan sellaista kuin ajattelin. Ei ollut uimareissuja tai pitkiä brunsseja auringonpaahteessa. Ei ollut aurinkorasvan tuoksua, pihanurmikolla lojuten luettuja dekkareita tai mato-ongella kyhjöttämistä.
Kaikkea muuta toki oli sen sijaan. Saunareissuja, villasukkia, herkullisesti reunoista käristyneitä lättyjä. Lohivoileipiä, skumppalaseja ja yhteisen viltin alle käpertymistä. Aivan kelpo juhannus. Minulle sopiva. Ihana. Rentouttava.
Jotenkin se vaan päättyi taas kesken. Työt kutsuivat ennen kuin ehdin kokonaan päästä irti päässä pyörivistä työajatuksista. Vielä yksi lisäpäivä olisi tehnyt mielenrauhalle hyvää, mutta velvollisuus kutsui jo sunnuntaina.
Pieni juhannusjärkytys tuli myös siitä, kun tajusin keskikesän todella olevan nyt tässä. Miten se on mahdollista? Olen käyttänyt shortseja kerran. Miten keskikesä muka VOI olla jo ohi? Nyt painetaan täyttä höyryä kohti lyhyempiä päiviä, pimeämpiä iltoja ja kylmiä syystuulia. Vaikka kesä ei ole vielä alkanutkaan.
Viikon päästä alkaa heinäkuu. Ensimmäinen kolmasosa kesätyöstäkin on sitten jo takana. Liekö se sitten hyvä vai huono asia, en tiedä. Koti-ikävä ainakin on jo nyt valtaisa. En tiennytkään, että jotakin rakennusta voisi kaivata näin paljon...
Koetamme Valiopojan kanssa suunnitella viikonloput mahdollisimman täyteen toimintaa. Reissuja, ihmisiä, kokemuksia. Kotiraukka jää sivurooliin. Käymme siellä änkeässä koneen täyteen pyykkiä, nukumme koiranunta puolikkaan peiton alla, tungemme aamulla kosteat vaatteet reissukassiin ja hyppäämme taas uuteen bussiin. Ei siinä paljon ehdi omasta kodistaan nauttia.
Joten toisaalta, ehkä tänä vuonna en ahdistu lainkaan syksyn saapumisesta. Tulkoon vaan. Syksy tarkoittaa kotiinpaluuta, vapaita aikatauluja, lähellä asuvia ystäviä ja perhettä. Syksyllä minulla on aikaa itselleni ja meille.
 |
| Yötön yö oli saaristossa erityisen kaunis ja hieman vaaleanpunainen. |
 |
| Sillä siunatulla sekunnilla kun aurinko pilkisti pilvien raosta, ryntäsin pihalle. Villasukat toki jalassa. |
 |
| Saaristolaispapat pystyttivat salon, juhannusruusu kukki täsmällisesti, ruokaa oli jopa liikaa ja seura taattua laatua. |
tiistai 10. kesäkuuta 2014
Eräänä kesäaamuna
Kesäkuinen aamu. Kostea nurmikko, linnunlaulua, ilmassa jo pientä väreilyä keskipäivän kuumuudesta.
Ja minä istun alivuokratun porilaiskämpän tympeänpunaisella sohvalla ja syön liian makeaa mysliä. En tiedä mihin ryhtyä. Valiopoika on töissä, rahat lopussa ja suuntavaisto hukassa. Tässä olisi nyt tarjolla viisi tuntia hlökohtaista laatu aikaa ennen iltavuoroa. Mutta kun....
Voi kunpa olisin taas mökillä. Istuisin terassilla lämmin kahvikuppi käsieni välissä ja katsoisin, kuinka aallot hiljalleen keinuttavat venettä rantakaislikossa. Aurinko lämmittäisi niskaa ja pörröinen villakoira syliä. Olotila olisi hiljaisen tyytyväinen ja raukea.
Tai olisinpa edes kotona. Ottaisin repun selkään ja kävelisin torille hakemaan aamupalaa. Mansikoita, herneitä ja tuoretta leipää. Kävelisin pitkin jokivartta käsi kädessä valiopojan kanssa. Kiipeäisin Vartiovuoren huipulle supisemaan ystävien kanssa salaisuuksia ja viipyisin siellä koko valoisan kesäyön.
Mutta nyt olen täällä. Tunnen ajan valuvan hukkaan sormieni välitse. Kesä älä mene! Ota minut kyytiin!
Pitäisi tutustua tähän kaupunkiin. Vaan kuka lähtisi kanssani tutkimusretkelle?
Ja minä istun alivuokratun porilaiskämpän tympeänpunaisella sohvalla ja syön liian makeaa mysliä. En tiedä mihin ryhtyä. Valiopoika on töissä, rahat lopussa ja suuntavaisto hukassa. Tässä olisi nyt tarjolla viisi tuntia hlökohtaista laatu aikaa ennen iltavuoroa. Mutta kun....
Voi kunpa olisin taas mökillä. Istuisin terassilla lämmin kahvikuppi käsieni välissä ja katsoisin, kuinka aallot hiljalleen keinuttavat venettä rantakaislikossa. Aurinko lämmittäisi niskaa ja pörröinen villakoira syliä. Olotila olisi hiljaisen tyytyväinen ja raukea.
Tai olisinpa edes kotona. Ottaisin repun selkään ja kävelisin torille hakemaan aamupalaa. Mansikoita, herneitä ja tuoretta leipää. Kävelisin pitkin jokivartta käsi kädessä valiopojan kanssa. Kiipeäisin Vartiovuoren huipulle supisemaan ystävien kanssa salaisuuksia ja viipyisin siellä koko valoisan kesäyön.
Mutta nyt olen täällä. Tunnen ajan valuvan hukkaan sormieni välitse. Kesä älä mene! Ota minut kyytiin!
Pitäisi tutustua tähän kaupunkiin. Vaan kuka lähtisi kanssani tutkimusretkelle?
tiistai 3. kesäkuuta 2014
kun tulet Porii, sut laitetaan pärekorii ja vedetään pitkin Porin torii
...totesi työpaikan tarjoaman kaupunkijunakierroksen kuljettaja melkoisen leveällä murteellaan.
Olen ollut kaksi päivää töissä. Olen jo ollut työpaikan bileissä, Kirjurinluodon keitailla ja eksyksissä. Olen saanut kännykän, kulkukortin, informaatioähkyn, kymmeniä työkavereita sekä naaman täydeltä stressifinnejä. Olen juonut lukemattomia kuppeja kahvia, syönyt pomon piikkiin, törmännyt tuttuihin vieraassa rappukäytävässä ja kirjoittanut yhden lehtiön täyteen toimintaohjeita.
Olen lytistynyt pomon kritiikistä ja kärsinyt alemmuudentunteesta. Olen yrittänyt sisäistää kaiken ja epäonnistunut surkeasti. Olen saanut vertaistukea ja syönyt jäätelön ajattelematta mitään. Olen kaivannut kotiin ja ilahtunut valiopojan näkemisestä työpaikkaruokalassa. Olen yrittänyt olla hyvä.
Tällä hetkellä väsyttää niin yltiömäisen paljon, että koko kesän selvittäminen ilman totaalista burn outia tuntuu utopistiselta. Odotan viikonloppua, juhannusta, heinäkuuta ja syksyä. Melkein jo jouluakin. Tai oikeastaan mitä tahansa aikaa, jolloin saisi nukkua.
Tietysti kaikki johtuu vain uuden työn mukanaan tuomasta jännityksestä ja pingottamisesta. Liikaa uutta infoa liian lyhyessä ajassa.
Ehkä huomenna jaksan töiden jälkeen olla hereilläkin.
Olen ollut kaksi päivää töissä. Olen jo ollut työpaikan bileissä, Kirjurinluodon keitailla ja eksyksissä. Olen saanut kännykän, kulkukortin, informaatioähkyn, kymmeniä työkavereita sekä naaman täydeltä stressifinnejä. Olen juonut lukemattomia kuppeja kahvia, syönyt pomon piikkiin, törmännyt tuttuihin vieraassa rappukäytävässä ja kirjoittanut yhden lehtiön täyteen toimintaohjeita.
Olen lytistynyt pomon kritiikistä ja kärsinyt alemmuudentunteesta. Olen yrittänyt sisäistää kaiken ja epäonnistunut surkeasti. Olen saanut vertaistukea ja syönyt jäätelön ajattelematta mitään. Olen kaivannut kotiin ja ilahtunut valiopojan näkemisestä työpaikkaruokalassa. Olen yrittänyt olla hyvä.
Tällä hetkellä väsyttää niin yltiömäisen paljon, että koko kesän selvittäminen ilman totaalista burn outia tuntuu utopistiselta. Odotan viikonloppua, juhannusta, heinäkuuta ja syksyä. Melkein jo jouluakin. Tai oikeastaan mitä tahansa aikaa, jolloin saisi nukkua.
Tietysti kaikki johtuu vain uuden työn mukanaan tuomasta jännityksestä ja pingottamisesta. Liikaa uutta infoa liian lyhyessä ajassa.
Ehkä huomenna jaksan töiden jälkeen olla hereilläkin.
sunnuntai 26. toukokuuta 2013
Hyviksiä ja pahiksia
Viime aikoina on elämä taas alkanut heitellä serpentiiniä päälleni. Vihdoin! Kaikki alkaa näyttää sellaiselta vaaleanpunaisen hattaraisen onnelliselta.
Allerkirjoitin vuokrasopimuksen
Nyt voin ehkä vihdoin uskaltaa maksaa sen tähtitieteellisen takuuvuokrankin. Tosin vuokravälitystoimiston täti taisi saada elinikuiset traumat, kun paljastin, että en itse asiassa ole koskaan edes nähnyt sitä kämppää, josta nyt allekirjoitan sopimusta. Täti pudotti pitelemänsä kynän, nojautui huolestuneena lähemmäs ja kysyi: "Mutta ystävä hyvä - miksi ihmeessä et?"
Kävin kahdessa työhaastattelussa
Vieläpä saman päivän aikana. Ensimmäinen haastattelu oli melko naurettava. Minä en oikeastaan edes halunnut koko hommaa ja haastattelija ilmeisesti oli tottunut siihen, että työntekijät livistävät tiehensä heti, kun jotain kiinnostavampaa ilmestyy näköpiiriin.
Toinen haastattelu sai sydämen jyskyttämään jossain korvien tietämillä. Hienot puitteet. Asiallinen toimisto. Paljon korkokenkien kopinaa ja kiireistä askellusta. Yritin antaa itsestäni mahdollisimman pikakirjoittajamaisen kuvan. Se onnistui hyvin siihen asti, kunnes haastattelija istutti minut koneen ääreen ja käski tehdä kymmensormijärjestelmätestin. Pahus.
Ja sain kaksi työpaikkaa
Jotakin tein ilmeisesti kuitenkin oikein, sillä molemmilta työpaikoilta soiteltiin perään ja sanottiin, että tervetuloa tiimiin, koska voit aloittaa.
Käsittämätöntä. Kuukausien hakemushelvetti ja soittelustressi on taas hetkeksi ohi.
Molemmat siskot ovat suvainneet palata takaisin Suomeen
Tosin toinen niistä ehti taas jo singahtaa lentokoneella muualle Eurooppaan. Onneksi nyt on kuitenkin kyseessä vain lyhyt lomareissu. Ehkä tänä kesänä voisin oikeasti onnistua viettämään aikaa perheeni parissa? Todella hämmästyttävä ajatus. Voiko olla, etten tarvitse lentokonetta/laivaa/junaa käydäkseni kotona? Pileet!!!
Tosin elämä on myös sitä mieltä, että koska niin moni asia on nyt loksahtanut kohdalleen, on kauhun tasapaino palautettava ennalleen myös muutamilla vittumaisilla vastoinkäymisillä. Niihin kuuluvat esimerkiksi
Muuttohässäkkä
Toiseen asuntoon tunkee uusi asukas liian aikaisin ja toisesta ei entinen vuokralainen suostu lähtemään pois. Siihen väliin jään sitten minä. Mistä pakettiauto? Entä pahvilaatikos? Kuka veisi pois vanhan sohvan? Pitääkö roudata puolet tavaroista kierrätyskeskukseen? Kuka kantaa sängyn alas seitsemännestä kerroksesta? Missä välissä muka ehdin pakata?
Ja bonuksena vielä kevätkuolema
Vanha kunnon stressinpurkautumisreaktio. Eli ihastuttava kombonaatio kuumetta, kurkkukipua ja hakkaavaa yskää. Ääni lähti ja tuskanhiki tuli tilalle. Eilen menin apteekkiin niin kuuluvasti röhisten, että farmaseutti ohjeisti minut yskänlääkepullojen ääreen ennen kuin ehdin edes sanoa mitään. Hyvää palvelua. Tai sitten se vaan halusi minut mahdollisimman nopeasti ulos sieltä.
Allerkirjoitin vuokrasopimuksen
Nyt voin ehkä vihdoin uskaltaa maksaa sen tähtitieteellisen takuuvuokrankin. Tosin vuokravälitystoimiston täti taisi saada elinikuiset traumat, kun paljastin, että en itse asiassa ole koskaan edes nähnyt sitä kämppää, josta nyt allekirjoitan sopimusta. Täti pudotti pitelemänsä kynän, nojautui huolestuneena lähemmäs ja kysyi: "Mutta ystävä hyvä - miksi ihmeessä et?"
Kävin kahdessa työhaastattelussa
Vieläpä saman päivän aikana. Ensimmäinen haastattelu oli melko naurettava. Minä en oikeastaan edes halunnut koko hommaa ja haastattelija ilmeisesti oli tottunut siihen, että työntekijät livistävät tiehensä heti, kun jotain kiinnostavampaa ilmestyy näköpiiriin.
Toinen haastattelu sai sydämen jyskyttämään jossain korvien tietämillä. Hienot puitteet. Asiallinen toimisto. Paljon korkokenkien kopinaa ja kiireistä askellusta. Yritin antaa itsestäni mahdollisimman pikakirjoittajamaisen kuvan. Se onnistui hyvin siihen asti, kunnes haastattelija istutti minut koneen ääreen ja käski tehdä kymmensormijärjestelmätestin. Pahus.
Ja sain kaksi työpaikkaa
Jotakin tein ilmeisesti kuitenkin oikein, sillä molemmilta työpaikoilta soiteltiin perään ja sanottiin, että tervetuloa tiimiin, koska voit aloittaa.
Käsittämätöntä. Kuukausien hakemushelvetti ja soittelustressi on taas hetkeksi ohi.
Molemmat siskot ovat suvainneet palata takaisin Suomeen
Tosin toinen niistä ehti taas jo singahtaa lentokoneella muualle Eurooppaan. Onneksi nyt on kuitenkin kyseessä vain lyhyt lomareissu. Ehkä tänä kesänä voisin oikeasti onnistua viettämään aikaa perheeni parissa? Todella hämmästyttävä ajatus. Voiko olla, etten tarvitse lentokonetta/laivaa/junaa käydäkseni kotona? Pileet!!!
Tosin elämä on myös sitä mieltä, että koska niin moni asia on nyt loksahtanut kohdalleen, on kauhun tasapaino palautettava ennalleen myös muutamilla vittumaisilla vastoinkäymisillä. Niihin kuuluvat esimerkiksi
Muuttohässäkkä
Toiseen asuntoon tunkee uusi asukas liian aikaisin ja toisesta ei entinen vuokralainen suostu lähtemään pois. Siihen väliin jään sitten minä. Mistä pakettiauto? Entä pahvilaatikos? Kuka veisi pois vanhan sohvan? Pitääkö roudata puolet tavaroista kierrätyskeskukseen? Kuka kantaa sängyn alas seitsemännestä kerroksesta? Missä välissä muka ehdin pakata?
Ja bonuksena vielä kevätkuolema
Vanha kunnon stressinpurkautumisreaktio. Eli ihastuttava kombonaatio kuumetta, kurkkukipua ja hakkaavaa yskää. Ääni lähti ja tuskanhiki tuli tilalle. Eilen menin apteekkiin niin kuuluvasti röhisten, että farmaseutti ohjeisti minut yskänlääkepullojen ääreen ennen kuin ehdin edes sanoa mitään. Hyvää palvelua. Tai sitten se vaan halusi minut mahdollisimman nopeasti ulos sieltä.
 |
| Omena päivässä EI muuten pidä lääkäriä loitolla. Sen sijaan yskänpuuska 350 kertaa päivässä pitää kaikki loitolla. |
tiistai 21. toukokuuta 2013
Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari?
Jos rikas mies mä oisin, niin enpä kyllä koskaan menisi töihin.
Saattaisin sen sijaan ryhtyä hyväntekijäksi. Perustaa ehkä jonkin organisaation ja jakaa apurahoja mahtaville ihmisille. Sen lisäksi kirjoittelisin novelleja ja korneja runoja päivät pitkät. Ehkä maalailisin rumahkoha tauluja ja kiertäisin huutokaupoissa ja antiikkiliikkeissä metsästämässä täydellistä sisustusta. Ehkä suunnittelisin itselleni talon. Se talo olisi vanha ja nariseva jo uutenakin.
Jos olisin todella rikas, perustaisin uuden lehden. Ihan vaan siksi, että voisin päästä kirjoittamaan siihen kolumneja ja keksimään kreisejä reportaasi-ideoita.
Nyt sitä uskomatonta omaisuutta odotellessa on kuitenkin paiskittava jonkin verran hommia. Tai siis olisi paiskittava, jos se vaan mitenkään olisi mahdollista.
Minä aloitin työnhaun suurin piirtein kahdeksan kuukautta sitten. Ensin hain töitä toimttajana. Sitten laajensin tiedottamiseen, muuhun viestintään ja markkinointiin. Sitten laajensin oikolukemiseen, sanelunpurkuun, tekstinkäsittelyyn ja sihteerinhommiin. Sitten astuin rohkeasti ulos tiedottamismaailmasta ja lähettelin hakemuksia lastenhoitajaksi, myyjäksi, kahvila-apulaiseksi, postinlajittelijaksi ja puutarhatyöntekijäksi. Lopulta luovutin täysin ja hain erilaisia siivoushommia.
Vaan eipä tärppää.
Tässä yhtälössä on jotain, mitä en kertakaikkiaan ymmärrä. Minulla on hyvää työkokemusta monista erilaisista paikoista. Minulla on kehuvia työtodistuksia ja suosittelijoita. Minulla on kielitaitoa ja erikoisosaamista. Minulla on tutkintoja ja suorituksia sekä Suomesta että ulkomailta. Olen hyvä kirjoittamaan persoonallisia työhakemuksia. Minulla on selkeä ja suorasanainen CV.
Ja ennen kaikkea olen tietysti mainio työntekijä ja muutenkin mukava ihminen.
On tietysti pari kerrostalon kokoista seikkaa, jotka oleellisesti haittaavat työnhakuprosessiani. Ensimmäinen on se, että haluan töihin juuri siihen yhteen ja tiettyyn kaupunkiin. Toinen on se, että minulla ei ole suhteita.
Voi kunpa olisin parempi juonittelemaan.
Saattaisin sen sijaan ryhtyä hyväntekijäksi. Perustaa ehkä jonkin organisaation ja jakaa apurahoja mahtaville ihmisille. Sen lisäksi kirjoittelisin novelleja ja korneja runoja päivät pitkät. Ehkä maalailisin rumahkoha tauluja ja kiertäisin huutokaupoissa ja antiikkiliikkeissä metsästämässä täydellistä sisustusta. Ehkä suunnittelisin itselleni talon. Se talo olisi vanha ja nariseva jo uutenakin.
Jos olisin todella rikas, perustaisin uuden lehden. Ihan vaan siksi, että voisin päästä kirjoittamaan siihen kolumneja ja keksimään kreisejä reportaasi-ideoita.
Nyt sitä uskomatonta omaisuutta odotellessa on kuitenkin paiskittava jonkin verran hommia. Tai siis olisi paiskittava, jos se vaan mitenkään olisi mahdollista.
Minä aloitin työnhaun suurin piirtein kahdeksan kuukautta sitten. Ensin hain töitä toimttajana. Sitten laajensin tiedottamiseen, muuhun viestintään ja markkinointiin. Sitten laajensin oikolukemiseen, sanelunpurkuun, tekstinkäsittelyyn ja sihteerinhommiin. Sitten astuin rohkeasti ulos tiedottamismaailmasta ja lähettelin hakemuksia lastenhoitajaksi, myyjäksi, kahvila-apulaiseksi, postinlajittelijaksi ja puutarhatyöntekijäksi. Lopulta luovutin täysin ja hain erilaisia siivoushommia.
Vaan eipä tärppää.
Tässä yhtälössä on jotain, mitä en kertakaikkiaan ymmärrä. Minulla on hyvää työkokemusta monista erilaisista paikoista. Minulla on kehuvia työtodistuksia ja suosittelijoita. Minulla on kielitaitoa ja erikoisosaamista. Minulla on tutkintoja ja suorituksia sekä Suomesta että ulkomailta. Olen hyvä kirjoittamaan persoonallisia työhakemuksia. Minulla on selkeä ja suorasanainen CV.
Ja ennen kaikkea olen tietysti mainio työntekijä ja muutenkin mukava ihminen.
On tietysti pari kerrostalon kokoista seikkaa, jotka oleellisesti haittaavat työnhakuprosessiani. Ensimmäinen on se, että haluan töihin juuri siihen yhteen ja tiettyyn kaupunkiin. Toinen on se, että minulla ei ole suhteita.
Voi kunpa olisin parempi juonittelemaan.
tiistai 23. huhtikuuta 2013
Hampaita kiristellen käpyjä potkimaan
Nyt ottaa lievästi nuppiin. Ei ole töitä, kohta ei ole asuntoa, ei ole pysyvää otetta gradusta eikä ole oikein mitään suunnitelmia asiantilojen korjaamiseksikaan.
Tänään lähettelin kiukkuisia työhakemuksia pitkin kaupunkia. Aika ikävästi rajaa työmahdollisuuksia se, että on saanut ikijäähän jumahtaneen päähänpinttymän päästä juuri tiettyyn kaupunkiin. Tunnen itseni kiittämättömäksi ääliöksi, kun en tarttunut oikein mainioisiin työtilaisuuksiin vain siksi, että no mutta kun sitten mun kesästä tulisi niin tylsä!
Mutta kun se nyt sattuu olemaan totta. Ja vietin leppoisaa kesää ystävien seurassa viimeksi vuonna 2009. Joten annettakoon tämä typeryys nyt minulle anteeksi. Joskus on kertakaikkiaan pakko olla ajattelematta sitä, mikä olisi fiksua/oikein/taloudellisesti kannattavaa/tulevaisuuden kannalta hyödyllistä.
Silti, vaikka oikeastaan tunnenkin sisimmässäni tehneeni oikean ratkaisun, en voi mitään sille, että nyt vituttaa. Vituttaa siksi, että raha pyörittää maailmaa, ja minä olisin tänä kesänä nimenomaan halunnut pyöriä niin vinhasti, että yrjöttää. Nyt täytyykin ehkä tyytyä tekemään tylsiä kuperkeikkoja vanhempien kellarissa.
Yritin sitten keksiä jotain piristävää. Keksin äkkiseltään seuraavat asiat:
- Supersalmiakki. Jota ahtaa koko suun täyteen kerralla ja jäytää nautinnollisesti seuraavat kymmenen minuuttia.
- Kävelylenkit kevääseen
- Ja niiden valokuvaaminen
- Smoothien tekeminen
- Leffailta ystävän kanssa
- Kouluruokailu. Siksi, että siitä ei tule tiskiä
- Puhtaat lakanat
Salmiakin, kävelyn ja kuvaamisen toteutin eilen. Loput ovat ohjelmassa tänään. Kyl tää taas tästä. Jos ei tänään, niin viimeistään ensi syksynä...
Tänään lähettelin kiukkuisia työhakemuksia pitkin kaupunkia. Aika ikävästi rajaa työmahdollisuuksia se, että on saanut ikijäähän jumahtaneen päähänpinttymän päästä juuri tiettyyn kaupunkiin. Tunnen itseni kiittämättömäksi ääliöksi, kun en tarttunut oikein mainioisiin työtilaisuuksiin vain siksi, että no mutta kun sitten mun kesästä tulisi niin tylsä!
Mutta kun se nyt sattuu olemaan totta. Ja vietin leppoisaa kesää ystävien seurassa viimeksi vuonna 2009. Joten annettakoon tämä typeryys nyt minulle anteeksi. Joskus on kertakaikkiaan pakko olla ajattelematta sitä, mikä olisi fiksua/oikein/taloudellisesti kannattavaa/tulevaisuuden kannalta hyödyllistä.
Silti, vaikka oikeastaan tunnenkin sisimmässäni tehneeni oikean ratkaisun, en voi mitään sille, että nyt vituttaa. Vituttaa siksi, että raha pyörittää maailmaa, ja minä olisin tänä kesänä nimenomaan halunnut pyöriä niin vinhasti, että yrjöttää. Nyt täytyykin ehkä tyytyä tekemään tylsiä kuperkeikkoja vanhempien kellarissa.
Yritin sitten keksiä jotain piristävää. Keksin äkkiseltään seuraavat asiat:
- Supersalmiakki. Jota ahtaa koko suun täyteen kerralla ja jäytää nautinnollisesti seuraavat kymmenen minuuttia.
- Kävelylenkit kevääseen
- Ja niiden valokuvaaminen
- Smoothien tekeminen
- Leffailta ystävän kanssa
- Kouluruokailu. Siksi, että siitä ei tule tiskiä
- Puhtaat lakanat
Salmiakin, kävelyn ja kuvaamisen toteutin eilen. Loput ovat ohjelmassa tänään. Kyl tää taas tästä. Jos ei tänään, niin viimeistään ensi syksynä...
 |
| Kaikkien lenkkien äiti, Kunto kolmonen |
 |
| Ihan on hyvät maisemat siinä lenkin varrella. |
 |
| Samaa mieltä olivat myös lenkkikaverit. |
lauantai 20. huhtikuuta 2013
Kuinka ei kannata käyttäytyä työhaastattelussa
Työhaastattelussa EI kannata:
- Sanoa koko ajan öööööh
-Vastata niin laveasti, että kysytyn asian sijaan vastaa sekä siihen, että omakeksimiin jatkokysymyksiinsä.
- Juoda liikaa kahvia ja muuttua täriseväksi
- Innostua ylistämään sitä kaupunkia, jossa työpaikka sijaitsee. Se ei rekrytoijien mielestä liene kovinkaan painava syy juuri sinun palkkaamiseesi.
- Jähmettyä paniikissa paikoilleen, juuri silloin kun pitäisi repäistä ja improvisoida nokkelasti
-Alkaa vastata kysymykseen, johon ei oikeasti tiedä vastausta. Siinä näyttää vaan entistä tyhmemmältä.
- Vähätellä itseään
- Puhua ristiin itsensä kanssa
Ei niin, että nämä liittyisivät mitenkään itseeni... Minä en koskaan esim eksyisi matkalla työhaastatteluun tai rikkoisi viime hetkellä sateenvarjoani ja saapuisi haastattelutilanteeseen uitetun kissan näköisenä.
Sanonpahan nyt vaan kuitenkin, että voi paska.
- Sanoa koko ajan öööööh
-Vastata niin laveasti, että kysytyn asian sijaan vastaa sekä siihen, että omakeksimiin jatkokysymyksiinsä.
- Juoda liikaa kahvia ja muuttua täriseväksi
- Innostua ylistämään sitä kaupunkia, jossa työpaikka sijaitsee. Se ei rekrytoijien mielestä liene kovinkaan painava syy juuri sinun palkkaamiseesi.
- Jähmettyä paniikissa paikoilleen, juuri silloin kun pitäisi repäistä ja improvisoida nokkelasti
-Alkaa vastata kysymykseen, johon ei oikeasti tiedä vastausta. Siinä näyttää vaan entistä tyhmemmältä.
- Vähätellä itseään
- Puhua ristiin itsensä kanssa
Ei niin, että nämä liittyisivät mitenkään itseeni... Minä en koskaan esim eksyisi matkalla työhaastatteluun tai rikkoisi viime hetkellä sateenvarjoani ja saapuisi haastattelutilanteeseen uitetun kissan näköisenä.
Sanonpahan nyt vaan kuitenkin, että voi paska.
keskiviikko 23. tammikuuta 2013
Pomo on vähän väsynyt
Tuntuu kuin silmäluomet olisi sisäpuolelta sivelty pihkalla. Joka kerta silmiä räpäyttäessä on niiden avaaminen aina asteen verran hankalampaa. Krooh.
Fiksumpi ihminen ehkä menisi tässä vaiheessa nukkumaan. Mutta kuten aina pitkän ja jollain erityisellä tavalla stressaavan työpäivän jälkeen minä käyn ylikierroksilla ja säntäilein epämääräisesti huoneesta toiseen. Tiputtelen tavaroita. Luen puolitoista minuuttia kirjaa. Käyn Facebookissa. Luen yhden viestin, mutta en vastaa siihen. Haen kaapista suklaalevyn ja syön siitä yhden palasen. Palaan kirjan pariin. Luovutan puolen sivun jälkeen. Avaan telkkarin. Viikkaan pyykkinarulta kaksi paitaa vaatekaappin ja kyllästyn. Suljen telkkarin.
Ja niin edelleen.
Pitäisiköhän alkaa harrastaa jonkinlaista rauhoittumista? Mitä näitä nyt on, joogaa tai pilatesta tai marjametsissä samoilua. Tätä menoa saan sydärin 37-vuotiaana, enkä silti saa mitään aikaiseksi, kun energia menee päämäärättömään paikallaan pyörimiseen.
En olisi etukäteen arvannut, kuinka älyttömän rankkaa on paiskia töitä lehden toimitussihteerinä. Aloittelevat toimittajat roikkuvat peloissaan kiinni pomon hihassa, eivätkä mielellään tee minkäänlaisia ratkaisuja itse. Juttuideat kaatuvat, dedikset unohdetaan ja toimittajat hipsivät salaa kotiin kertomatta siitä kellekään.
Mutta lehti lähti painoon. Ja minun tekisi mieli lähteä viihteelle. Siis tietenkin sillä edellytyksellä, etten nukahtaisi eteiseen.
Fiksumpi ihminen ehkä menisi tässä vaiheessa nukkumaan. Mutta kuten aina pitkän ja jollain erityisellä tavalla stressaavan työpäivän jälkeen minä käyn ylikierroksilla ja säntäilein epämääräisesti huoneesta toiseen. Tiputtelen tavaroita. Luen puolitoista minuuttia kirjaa. Käyn Facebookissa. Luen yhden viestin, mutta en vastaa siihen. Haen kaapista suklaalevyn ja syön siitä yhden palasen. Palaan kirjan pariin. Luovutan puolen sivun jälkeen. Avaan telkkarin. Viikkaan pyykkinarulta kaksi paitaa vaatekaappin ja kyllästyn. Suljen telkkarin.
Ja niin edelleen.
Pitäisiköhän alkaa harrastaa jonkinlaista rauhoittumista? Mitä näitä nyt on, joogaa tai pilatesta tai marjametsissä samoilua. Tätä menoa saan sydärin 37-vuotiaana, enkä silti saa mitään aikaiseksi, kun energia menee päämäärättömään paikallaan pyörimiseen.
En olisi etukäteen arvannut, kuinka älyttömän rankkaa on paiskia töitä lehden toimitussihteerinä. Aloittelevat toimittajat roikkuvat peloissaan kiinni pomon hihassa, eivätkä mielellään tee minkäänlaisia ratkaisuja itse. Juttuideat kaatuvat, dedikset unohdetaan ja toimittajat hipsivät salaa kotiin kertomatta siitä kellekään.
Mutta lehti lähti painoon. Ja minun tekisi mieli lähteä viihteelle. Siis tietenkin sillä edellytyksellä, etten nukahtaisi eteiseen.
maanantai 21. tammikuuta 2013
Surmanloukku nimeltä Twitter
Olen astunut itselleni hieman liian suuriin saappaisiin. Tai tässä tapauksessa ehkä terveyssandaaleihin taikka villasukkiin. Olen toimitussihteeri.
Tämä jännittävä aluevaltaus vaatii kaikenlaisia uusia taitoja. Lounas on vaihdettava salaa hotkaistuihin Dumleihin ja take away-kahviin. Tussitaulu on valloitettava omille muistiinpanoille ja oma äänenvoimakkuus naksautettava kymmenisen pykälää ylemmäksi. (Mutta oivoi kuinka paljon narinaa silloin kuuluukaan!)
Lisäksi tietokoneen näytöltä on pystyttävä tarkkailemaan yhtä aikaa noin kymmentä eri välilehteä, samalla kuin kolme aloittelevaa toimittajaa vaatii omalle jutulleen selkeää näkökulmaa nyt heti, koska haastattelu alkaa noin 20 sekunnin päästä.
Mutta mikäs tässä. On oikeastaan aika mukavaa itse pysytellä toimituksessa ja lähettää muut viilettämään pitkin Tamperetta. Ah.
Tosin yksi ikävä puoli tähän pomoasemaan liittyy. Jouduin vihdoin ja viimein hankkimaan itselleni Twitter-tilin. Pitkin hampain keksin itselleni nolon käyttäjänimen ja valitsin ne pakolliset kymmenen tyyppiä seurattavakseni. Pelkkiä lehtiä ja tv-kanavia, kun en äkkiseltään keksinyt yhtäkään mielenkiintoista ihmistä. Paitsi Hugh Laurien, mutta sitä en kehdannut laittaa. Todella hyödyllistä verkostoitumista kertakaikkiaan.
Tiedän kyllä, että kaikki itseään kunnioittavat ja ajan hermolla keikkuvat mediaihmiset ovat olleet Twitterissä jo kuusi vuotta. Ja että heidän mielestään ei ole olemassa elämää ilman Twitteriä, koska Twitterissä kuulee kaikesta ekana ja voi teeskennellä olevansa kaveri kaikkien julkkisten kanssa.
Mutta minä en halua olla siellä ajan hermolla. Haluan olla rauhassa kotona. Ilman muka-nokkelia pikku viestejä tai tekosyvällisiä 140 merkin pohdiskeluja. Kaikein huippu oli se, kun sähköpostiin tipahti liittymisen jälkeen viesti Twitteriltä. Siinä luki näin: "Jos rakennat aikajanan, joka edustaa sinua ja mielenkiintosi kohteita, huomaat kuinka nopeasti Twitteristä tulee korvaamaton osa elämääsi."
Anteeksi vain, mutta mitä helvettiä?
Miksi haluaisin, että Twitteristä tulee korvaamaton osa elämääni? Kuinka surullisestä elämästä tässä nyt oikein puhutaan? Hieman alkaa tuntua siltä, että eräs Twitter-tili poistuu bittiavaruuteen heti, kun saan tämän pomokurssin kunnialla suoritettua. Tekstiviestikin on oikeastaan liian moderni keksintö. Lähetettäiskö kaikki taas vaan ihan niitä oikeita kirjeitä toisillemme? Mulla taitaa tuolta laatikon pohjalta vielä löytyä Pocahontas-kirjepaperia vuodelta 1995.
Twitterkiukkuni muuten laantui pois kotimatkalla. Yleensähän näinä kauniina talvi-iltoina saattaa kohdata maagisen sinisen hetken, mutta ilmeisesti Tampereella sinisyys on so last season.
Joten tässä teille uusinta uutta: keltavaaleanpunapurppurainen hetki!
Tämä jännittävä aluevaltaus vaatii kaikenlaisia uusia taitoja. Lounas on vaihdettava salaa hotkaistuihin Dumleihin ja take away-kahviin. Tussitaulu on valloitettava omille muistiinpanoille ja oma äänenvoimakkuus naksautettava kymmenisen pykälää ylemmäksi. (Mutta oivoi kuinka paljon narinaa silloin kuuluukaan!)
Lisäksi tietokoneen näytöltä on pystyttävä tarkkailemaan yhtä aikaa noin kymmentä eri välilehteä, samalla kuin kolme aloittelevaa toimittajaa vaatii omalle jutulleen selkeää näkökulmaa nyt heti, koska haastattelu alkaa noin 20 sekunnin päästä.
Mutta mikäs tässä. On oikeastaan aika mukavaa itse pysytellä toimituksessa ja lähettää muut viilettämään pitkin Tamperetta. Ah.
Tosin yksi ikävä puoli tähän pomoasemaan liittyy. Jouduin vihdoin ja viimein hankkimaan itselleni Twitter-tilin. Pitkin hampain keksin itselleni nolon käyttäjänimen ja valitsin ne pakolliset kymmenen tyyppiä seurattavakseni. Pelkkiä lehtiä ja tv-kanavia, kun en äkkiseltään keksinyt yhtäkään mielenkiintoista ihmistä. Paitsi Hugh Laurien, mutta sitä en kehdannut laittaa. Todella hyödyllistä verkostoitumista kertakaikkiaan.
Tiedän kyllä, että kaikki itseään kunnioittavat ja ajan hermolla keikkuvat mediaihmiset ovat olleet Twitterissä jo kuusi vuotta. Ja että heidän mielestään ei ole olemassa elämää ilman Twitteriä, koska Twitterissä kuulee kaikesta ekana ja voi teeskennellä olevansa kaveri kaikkien julkkisten kanssa.
Mutta minä en halua olla siellä ajan hermolla. Haluan olla rauhassa kotona. Ilman muka-nokkelia pikku viestejä tai tekosyvällisiä 140 merkin pohdiskeluja. Kaikein huippu oli se, kun sähköpostiin tipahti liittymisen jälkeen viesti Twitteriltä. Siinä luki näin: "Jos rakennat aikajanan, joka edustaa sinua ja mielenkiintosi kohteita, huomaat kuinka nopeasti Twitteristä tulee korvaamaton osa elämääsi."
Anteeksi vain, mutta mitä helvettiä?
Miksi haluaisin, että Twitteristä tulee korvaamaton osa elämääni? Kuinka surullisestä elämästä tässä nyt oikein puhutaan? Hieman alkaa tuntua siltä, että eräs Twitter-tili poistuu bittiavaruuteen heti, kun saan tämän pomokurssin kunnialla suoritettua. Tekstiviestikin on oikeastaan liian moderni keksintö. Lähetettäiskö kaikki taas vaan ihan niitä oikeita kirjeitä toisillemme? Mulla taitaa tuolta laatikon pohjalta vielä löytyä Pocahontas-kirjepaperia vuodelta 1995.
Twitterkiukkuni muuten laantui pois kotimatkalla. Yleensähän näinä kauniina talvi-iltoina saattaa kohdata maagisen sinisen hetken, mutta ilmeisesti Tampereella sinisyys on so last season.
Joten tässä teille uusinta uutta: keltavaaleanpunapurppurainen hetki!
 |
| Mulla on vaan niin hyvä maisema. |
keskiviikko 12. joulukuuta 2012
Kilisee kilisee jäätyneet varpaat
Olen pahoillani, että olen kehittänyt riippuvuussuhteen joululaulusanojen väärinkäyttöön blogiotsikoissani. Luulen kuitenkin taudin olevan melko kausiluonteinen. Parin viikon päästä oireet lienevät kadonneen täysin.
Eilisiltana kyseenalaistin ammatinvalintani taas kerran. Seisoin Stockmannin kulmalla luuytimiä myöden jäässä ja yritin saada selvää, mitä muistiinpanoissani taas oikein lukikaan. Se oli hieman haastavaa, kun vaakasuora räntäsade terrorisoi sekä paperia että silmälasejani. Selkä painui notkolle kannettavan radiolähettimen painosta ja mikrofonia pitelevät sormet kangistuivat punaisiksi jääpaloiksi.
Ja muutenkin tuntui hieman turhalta paarustaa keskustaan asti lukemaan se lyhyt monologini. Kun olisihan siellä toimituksessakin niitä studioita ollut...
Mutta olipahan taas kokemus. Ja suoran lähetyksen aiheenahan oli tietysti maailmanloppu, että sinänsä fiilikseni sopivat aiheeseen täydellisesti.
Meinasi vaan väkisinkin alkaa pikkusen naurattaa, kun näin millainen huippumoderni kalusto Tampereen ainoalla paikallisradiolla oli keskustaan jalkautuville reportereille tarjota.
Ja huom huom. "Muista sitten seistä niin, että lähetyslaukun antenni osoittaa toimitukseen päin. Muuten ääni ei välttämättä kanna tänne saakka."
Ohjelmasta tuli lopulta melkoisen levoton, kun reportterit pakenivat sisälle kauppaan, studiohaastattelija joutui improvisoimaan suurimman osan jutustaan ja juontajat hukkasivat punaisen langan siinä vaiheessa, kun maailmanloppukeskustelu siirtyi vertailemaan delfiinejä ja pandoja.
Jos kiinnostaa, niin mahtiohjelma uusitaan vielä kahdesti, 21.12 ja 31.12. Olettaen tietysti, että maailmanloppu ei tule ennen sitä. Ei se ainakaan tänään tullut, vaikka oli maaginen hetki, 12.12.2012 ja kello oli 12.12.
Ja mitä minä sitten tein tuona historiallisena ajankohtana? Seisoin ruokajonossa ja kauhoin tulista kalkkunakastiketta lautaselleni. Eikä se ruoka ainakaan ollut mitenkään extraherkullista.
Ihan muutaman päivän päästä karistan tämän kylän lumikokkareet jaloistani, ja matkaan kotiin pariksi viikoksi. Olen koettanut tehdä kaikenlaista pientä mukavaa näinä viime päivinä. Ehkä onnistun kehittämään pienen koti-ikävänkin sillä aikaa, kun olen poissa?
Eilisiltana kyseenalaistin ammatinvalintani taas kerran. Seisoin Stockmannin kulmalla luuytimiä myöden jäässä ja yritin saada selvää, mitä muistiinpanoissani taas oikein lukikaan. Se oli hieman haastavaa, kun vaakasuora räntäsade terrorisoi sekä paperia että silmälasejani. Selkä painui notkolle kannettavan radiolähettimen painosta ja mikrofonia pitelevät sormet kangistuivat punaisiksi jääpaloiksi.
Ja muutenkin tuntui hieman turhalta paarustaa keskustaan asti lukemaan se lyhyt monologini. Kun olisihan siellä toimituksessakin niitä studioita ollut...
Mutta olipahan taas kokemus. Ja suoran lähetyksen aiheenahan oli tietysti maailmanloppu, että sinänsä fiilikseni sopivat aiheeseen täydellisesti.
Meinasi vaan väkisinkin alkaa pikkusen naurattaa, kun näin millainen huippumoderni kalusto Tampereen ainoalla paikallisradiolla oli keskustaan jalkautuville reportereille tarjota.
 |
| Tekniikan ihme sekä ahkerat toimittajat räntämyrskyssä. |
Ohjelmasta tuli lopulta melkoisen levoton, kun reportterit pakenivat sisälle kauppaan, studiohaastattelija joutui improvisoimaan suurimman osan jutustaan ja juontajat hukkasivat punaisen langan siinä vaiheessa, kun maailmanloppukeskustelu siirtyi vertailemaan delfiinejä ja pandoja.
Jos kiinnostaa, niin mahtiohjelma uusitaan vielä kahdesti, 21.12 ja 31.12. Olettaen tietysti, että maailmanloppu ei tule ennen sitä. Ei se ainakaan tänään tullut, vaikka oli maaginen hetki, 12.12.2012 ja kello oli 12.12.
Ja mitä minä sitten tein tuona historiallisena ajankohtana? Seisoin ruokajonossa ja kauhoin tulista kalkkunakastiketta lautaselleni. Eikä se ruoka ainakaan ollut mitenkään extraherkullista.
Ihan muutaman päivän päästä karistan tämän kylän lumikokkareet jaloistani, ja matkaan kotiin pariksi viikoksi. Olen koettanut tehdä kaikenlaista pientä mukavaa näinä viime päivinä. Ehkä onnistun kehittämään pienen koti-ikävänkin sillä aikaa, kun olen poissa?
 |
| Kämppikselle askarrellut synttärilahjapossumagneetit. Itsenäisyyspäivän rakentava kritiikki -noutopöytä. Kotipihalle parkkeerattu iloinen auto. Sekä vähän joulusalaisuuksia. |
keskiviikko 31. lokakuuta 2012
Nariseva mumisija
Olen edelleen jotenkin poikki siitä eilisestä suorasta lähetyksestä. Kun stressi poistui systeemistäni, lösähdin sekä henkisesti että fyysisesti kasaan kuin surullinen vappupallo. Oisko se ny sitten tää talvi vai ne huijaus-d-vitamiinit, joita syön, mutta hitto kun aina vaan väsyttää.
Äsken kun tulin Yleisradiolla viettämäni päivän jälkeen kotiin, huomasin, että Tampere oli jotenkin dramaattisella päällä.
Luonnon tarjoama valoshow toi hieman kipeästi kaivattua piristystä päivään. Radiotyön palautetunnilla sain tänään nimittäin kuulla että muuten ihan kiva, mutta kun sulla on noin nariseva ääni, niin eihän se pitempii ohjelmiin oikein sovi...
Nariseva ääni? Voisin allekirjoittaa sen, että ääneni on usein mariseva, ainakin silloin, kun näen kaupassa jotain kivaa ja haluan jonkun toisen ostavan sen minulle. Mutta että nariseva? Wot?
Nyt kun sitten lisää tämän vähemmän mairittelevan uuden infon siihen, että kuulin jo ekana opiskeluvuonna puheopettajan moittivan liian laiskaa kieltäni, niin ura radion parissa vaikuttaa olevan hieman hataralla pohjalla. Vai haluaisitko sinä kuunnella radiosta narisevaa mumisijaa?
Kävin hakemassa Ääsmarketista lohdutukseksi irtokarkkeja. Tein tiukan periaatepäätöksen, että saan ostaa noita ihani väriainepommeja vain yhdellä eurolla. Ja kas, kahdenkymmenen vuoden pituinen karkkipussienhypistely tuottaa vihdoin tulosta, ja arvioni osui melko napakasti kohdalleen.
Nyt istun sohvalla villasukat melkein polviin asti kiskottuna ja mupellan karkkia. Välillä koetan kahlata läpi ensimmäistä Hemingwaytani, mutta alan tulla siihen lopputulokseen, että me ei sen äijän kanssa oikein sovita yhteen. Saattaa johtua siitä, että minä olen mielenkiintoinen ja mukaansatempaava, kun taas Henkka ei ole.
Taidanpa tässä aikani kuluksi varata minulle ja tytöille pikkujouluristeilyn. Onhan tässä jo vierähtänyt kohta jo melkein kaksi kuukautta siitä kun viimeksi pääsin ihastelemaan niitä oksennuksen läikittämiä kokolattiamattoja.
Äsken kun tulin Yleisradiolla viettämäni päivän jälkeen kotiin, huomasin, että Tampere oli jotenkin dramaattisella päällä.
 |
| Keekoileva Tampere |
Nariseva ääni? Voisin allekirjoittaa sen, että ääneni on usein mariseva, ainakin silloin, kun näen kaupassa jotain kivaa ja haluan jonkun toisen ostavan sen minulle. Mutta että nariseva? Wot?
Nyt kun sitten lisää tämän vähemmän mairittelevan uuden infon siihen, että kuulin jo ekana opiskeluvuonna puheopettajan moittivan liian laiskaa kieltäni, niin ura radion parissa vaikuttaa olevan hieman hataralla pohjalla. Vai haluaisitko sinä kuunnella radiosta narisevaa mumisijaa?
Kävin hakemassa Ääsmarketista lohdutukseksi irtokarkkeja. Tein tiukan periaatepäätöksen, että saan ostaa noita ihani väriainepommeja vain yhdellä eurolla. Ja kas, kahdenkymmenen vuoden pituinen karkkipussienhypistely tuottaa vihdoin tulosta, ja arvioni osui melko napakasti kohdalleen.
 |
| Ammattitaito kohdillaan |
 |
| Monipuolinen ja ravitseva välipala |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)