Mitä kaikkea voi tehdä puistossa?

Tampereella ei oikein ymmärretä puistokulttuuria. Kun on itse kasvanut puistojen ja kukkuloiden luvatussa kaupungissa, oli vaikea sopeutua siihen, että suojaisia pikku nurmikkoplänttejä ei olekaan joka toisessa korttelissa.

Itse asun tällä hetkellä kivuttoman lähellä Sorsapuistoa, mutta ihan liian monet tamperelaiset kärsivät tietämättään akuutista puistopuutteesta. Missä he käyvät ihailemassa hävyttämän sinistä alkukesän taivasta? Missä he tapaavat ystäviään ja antavat puheenaiheen vapaasti hypähdellä minne sattuu? Missä he heittelevät frisbeetä, potkivat footbagia tai (tämän vuoden hitti!) harjoittelevat jänniä temppuja hulahulavanteella?

Kaupunkien tulisi ehdottomasti panostaa puistoihin. Ilmaista terapiaa ihmisille! Kun makaa pitkin pituuttaan viltillä koivun alla ja nuuski käristyvän grillimakkaran tuoksua, niin kaikenlaiset stressinpoikaset ja huolen häivenet alkavat hitaasti mutta varmasti kadota.

Yhtäkkiä suurimmat murheet ovat limsalasin kimpussa sinnikkäästi pörräävä amppari, liian nopeasti sulava jäätelö tai se, kun ei oikein pysty päättämään haluaisiko mieluummin liittyä ympärillä sorisevaan keskusteluun vai ottaa laiskat pikku nokoset.

Voi puistot, kuinka olen teitä kaivannutkaan!

Tällä viikolla olen koko ajan joko suunnitellut meneväni puistoon, ollut puistossa tai kaivannt takaisin puistoon. Ensin järkkäsin pienen photoshootin ystävän kanssa. Sitten avasin grillikauden. Ja sen jälkeen haahuilin nurmikolla yksinäni kirja kainalossa ja aurinkolasit otsalla.

Kesän eka grillieväs! Eikä edes sytytetty tulipaloa!

Todella ammattimaista kuvailua. Onnistunut hyppykuva vaati noin 25 yritystä. Lisäksi bongasin vaaleanpunaisen vauvakävyn. (!!)

Huomenna en kuitenkaan taida ehtiä hipelöimään tuota vaaleanvihreää ruohomattoa varpaillani, sillä pari erinomaista turkulaista henkilöä matkaa ilahduttamaan viikonloppuani. Ohjelmassa on Suuri Kirpparikierros, ravintolapäivä ja vuoden hilpeimmät läksiäiset.

Niistä lisää myöhemmin!

Voi taivas!

Kun muutaman viikon päästä muutan pois tästä kaikkien aikojen suosikkiasunnostani, niin jään kaipaamaan monia asioita.

Esimerkiksi kauniita lattioita. Valoa, joka tulvii iltapäivällä täyttämään koko asunnon. Kätevää pikku keittiötä. Vessan hyvällä maulla valittuja kaakeleita ja vaatehuoneen naurettavaa koiranaulakkoa.

Mutta eniten jään kaipaamaan maisemaani. Olen tottunut katselemaan sitä joka ilta näiden viimeisten kahdeksan kuukauden aikana. Se on täydellinen urbaanimaisema. Ja ne auringonlaskut!

Eilen parin minuutin aikana käytiin taas läpi aika mahtipontinen valoshow.

Ensin päheästi sinistä ja keltaista. Melkein kuin vastavärit...

Sitten räiskyvää keltaoranssia loimotusta.

Ja miten ois vähän liilaa ja ripaus vaaleanpunaista?

Ja tietty jos olisin jaksanut muokata noita kuvia, niin värit olisivat varmasti pompanneet esille vähän kauniimmin. Mutta ei, nyt mennään ihan tällasella realistisella linjalla vaan.

(Realistisuudesta tulikin mieleen, että tästä asunnosta EN jää kaipaamaan superäänekästä ja hidasta hissiä, olematonta kaappitilaa tai suihkua, jossa käydessä on pakko kastella koko vessa läpimäräksi. )

Tekosyvällistä shaibaa ja makaronia

Ihan ensiksi haluan kiittää tietokoneen keksijää. Kuka hän sitten lieneekään. Elettyäni kolmisen viikkoa ilman omaa armasta kannettavaani, tajusin, kuinka surullisen riippuvainen tästä rakkineesta olenkaan.

Eilen illalla, kun postipoika pimpotti ovikelloa ja palautti huollossa olleen läppärini ilahduin niin suunnattomasti, että lähes syöksähdin halaamaan häntä. Sitten onneksi muistin olevani suomalainen ja kaihtavani kaikenlaista fyysistä läheisyyttä tuttujen ja tuntemattomien ihmisten kanssa. Huh.

Nyt olen aivan onneni kukkuloilla. Avain onneen on siis toimiva läppäri. Se on epämiellyttävä totuus. Kuvittelisin mielelläni olevani semisivistynyt ja kultturelli henkilö, jonka vapaa-ajan täyttävät kaikenlaiset pienet hyödylliset askareet, kuten liikunta, käsityöt, lukeminen, sosiaalinen kanssakäyminen ja ruuanlaitto.

Olin väärässä. Olen nettiriippuvainen ahdistunut pikku addikti, jonka elämä sortuu palasiksi ilman Facebookia, Bloggeria, Googlea, Utamailia, Pixlriä, Flickriä, Pinterestiä ja lukuisia nettilehtiä. Mutta hyvä, että tuli tämäkin asia nyt sitten selvitettyä.

Pakollisen nettitauon aikana minulla kyllä oli aikaa tehdä muita asioita. Aloitin pari käsityötä, kävin kirjastossa ja otin vähän valokuviakin pitkästä aikaa. Yhtenä iltapäivänä kevätaurinko lämmitti parvekelasejamme ja minä sain mahtavan tekosyvällisen ajatuksen:

Ihminen voi katsoa joko lähelle tai kauas. 

Eikö olekin vaikuttavaa? Kummassakin katsomistavassa on omat hyvät ja huonot puolensa. Lähelle katsoessa huomaa oman elämänsä pienet hienot hetket. Kuten vaikka sen parvekelasissa läikehtivät auringonsäteen. Toisaalta sitten pyörii helposti vain oman napanöyhtänsä ympärillä ja ahdistuu aivan turhista asioista. Suurentelee ja stressaa, vaikka kaikki on oikeasti hyvin.


Kauas katsoessa saa hieman perspektiiviä elämäänsä. Suuret linjat selkiyttävät ajatuksia ja asettavat ongelmat oikeisiin mittasuhteisiin. Kyllä tämä tästä. Jos ei vielä tänään, niin ehkä jo huomenna. Tai viimeistään juhannuksena.
Mutta toisaalta liian suuret ympyrät pistävät eksyksiin. Nykyhetkessäkin on oltava kiinni edes jotenkuten. Kaikki ei ole omalla vastuulla eikä koko maailmaa tarvitse pelastaa. Kunhan pitää itsestään huolen. Sillä pääsee jo pitkälle.

Varmemmaksi vakuudeksi otin kuvaesimerkit pohdintani tueksi.

Lähellä näkee sekä pöytäliinan ryppyisyyden että kauniisti kimmeltävän lasituikun.

Kaukana näkee Tampereen vaikuttavat vanhat rakennukset, mutta myös ikävästi tupruttavat tehtaanpiiput.

Tämän hyvin lyhyen filosofisen hetken jälkeen unohdin luonnollisesti kaikki ylevät ajatukseni ja menin keittämään makaronia. Siitä tuli hämmästyttävän hyvää.

Resepti menee suurin piirtein näin: ota jääkaapista ja pakastimesta kaikki vihannekset ja kasvikset, jotka käteen sattuvat. Muista myös maukas fetajuusto. Heitä ne pannulle. Keitä makaronit. Sekoita kaikki keskenään. Syö tyytyväisenä.

Oi nam.

Hedelmäöverit ystävien seurassa

Tampere on muuten ihan kiva kaupunki (Ransu, Simo Frangen, Särkkä, mitä näitä nyt on), mutta brunssikulttuuri ei täällä kyllä kukoista. Kivan, leppoisan ja järkevän hintaisen viikonloppuhengailupaikan löytäminen on työn ja tuskan takana. Tamperelaiset, mikä teitä vaivaa? Ettekö pidä kivasta tekemisestä?

Lauantaisin edullista brunssia saa Klubilta. Tarjottavatkin ovat oikein mainioita ja deejiit soittelevat leppoista musiikkia. Haittapuolena on tosin se, että tarjoilija käy kiskaisemassa lautasen kädestäsi tiskiin, ja kyselee puolen tunnin välein, että "oletteko te jo valmiita?" Ei niin leppoisaa. Tuulihatun tarjoama makuelämyskin menee ihan harakoille, kun kahvikupin santsaus täytyy hakea puolijuoksua, ettei tarjoilja vaan tulkitse sinun jo lopettaneen ruokailua, ja vie vaivalla kasaamaasi herkkusämpylää takaisin keittiöön.

Sunnuntaisinkaan tarjonta ei päätä huimaa. Kiivaan googlettelun jälkeen löysin yhden törkeän ylihintaisen (40e!), yhden edullisen ja epämääräisen (8e ja pubissa), yhden ylihehkutetun (Kahvila Valo) ja kaksi potentiaalista brunssipaikkaa.

Valitsimme kiivaan jahkaamisen ja epäröinnin jälkeen lopulta Hullun Poron. Nimi ei tässä tapauksessa onneksi ollut enne.

Hullun Poron brunssitarjonta löi kyllä hieman ällikällä. Blinejä! Rapuja! Sienimuhennosta! Ja onneksi myös joitakin hyviä ruokia...

Esimerkiksi tuoreita marjoja ja hedelmiä. Salaatteja ja vihanneksia. Leipäjuustoa ja hilloa. Possunpaistia, kermaperunoita, kotitekoisia lihapullia, nakkeja, paneroitua kalaa, lohirullia, maksapasteijaa, mozzarellaa, leikkeleitä, juustoja ja tietysti jäätelöbaari.

Vaatimaton jälkkäriannos

Kyllä kannatti pulittaa vastahakoisesti se parikymppiä "pelkästä aamupalasta". Koko loppupäivä menikin sitten niillä samoilla murkinoilla. Kätevää.

Loppuun toki vielä hieman purnausta: ei appelsiinimehua! Ei paahtoleipää! Ei croisantteja! Ei munakokkelia! Leipätarjonta oli muutenkin jotenkin olematon. Eikö kukaan enää syö aamuisin leipää? Karppaajat ovat jotenkin ujuttautuneet mukaan brunssibisnekseen. Kyllä minä niin mieleni pahoitin.

Tsemppiä nyt, Hullu Poro! Täydellinen brunssitarjonta on aivan käden ulottuvilla. Parantukaa!

Tule joulu kultainen ja päästä minut pahasta.

Viimeinen kouluviikko. Viimeinen kouluviikko!! Niin ihanaa, mutta niin tajuttoman kamalaa. On suunnaton hinku saada hoidettua kaikki epämiellyttävät asiat pois alta ennen joululomalle siirtymistä, mutta minkäs teet, kun aikaa on jäljellä enää muutama päivä...

Vaikka eihän tässä tarvitse enää kuin kirjoittaa valmiiksi yksi työraportti. Ja yksi essee. Ja yksi luentopäiväkirja. Ja yksi harjoitustehtävä pitäisi myös rustata. Pistaa cv ja työhakemukset ajan tasalle ja lähetellä niitä ympäriinsä. Soittaa pari puhelua niihin töihin liittyen. Varata aika sieltä hiton puheterapiasta ja käydä kuulemassa tuomio. Ai niin ja parin opettajan kanssa pitäisi jutella opintopisteasioista....

Argh.

Odotan jo kieli pitkällä lauantaita. Mennään yhdessä opiskelukaverien kanssa syömään sen kunniaksi, että ollaan jälleen kerran yhdessä selvitty yhdestä lukukaudesta. Mielenterveyskin on tallella ja tulevaisuudensuunnitelmat valoisia. Hämmästyttävää.

Sunnuntaina pakkaan matkalaukun täyteen vilinää ja vilskettä ja helinää ja helskettä. Joulun taikaa ja hankia korkeita nietoksia.

No ei. Ehkä pakkaan vähän alusvaatteita ja villasukat. Ja muutaman paketin. Mutta joka tapauksessa suuntaan kotikonnuille. Vakaava aikomuksena on viettää pari viikkoa vaakatasossa viltin alla koira sylissä ja suklaata suussa.

Ensin pitää kuitenkin jaksaa tämä viikko loppuun asti. Asiaa tietysti auttaa vaivihkainen jouluhössötys aina, kun siihen on pieninkin tilaisuus. Pari päivää sitten käväisin kaverin kanssa Design-joulutorilla. Olisin voinut ostaa kaiken.

Oli kyl niimpal kauhiast kaikkee.

Viime aikoina minulle on tullut omituinen hinku ostaa kortteja. Muistan joskus pienenä keränneeni valokuva-albumin täyteen Tiimarista ostettuja postikortteja (jotka esittivät joko koiranpentua, kissanpentua tai hevosta. Enkä ole ikinä edes pitänyt hevosista.), mutta nyt tämä kortinkeräyshinku on iskenyt uudelleen. Voisin tapetoida seinäni sympaattisin pahvikortein. Mitä lapsellisempia, sen parempi.

Jostain syystä himoitsin myös tuollaista pipopäistä naisprofiilia. En todellakaan ymmärrä miksi. Missä sitä muka edes käyttäisi?

Kaikki mulle heti nyt! Varsinkin Brad. (Tiiän että Brad alkaa naurattaa ainakin yhtä isosiskoa. Että terkut vaan sinne.)

Aivan ihania olivat Kooky Gemsin muovihärpäkekorut! Hipelöin varmastikin epäilyttävän pitkään hopeanauhassa roikkuvaa villakoirariipusta, ja yritin sieluni silmin nähdä, sopisiko se yhteen villapaitojeni kanssa, mutta en sitten raaskinut kuitenkaan kotiuttaa hauvelia.

Ehkä ne kotona odottavat kolme kappaletta kuitenkin riittävät tähän hätään.

Nariseva mumisija

Olen edelleen jotenkin poikki siitä eilisestä suorasta lähetyksestä. Kun stressi poistui systeemistäni, lösähdin sekä henkisesti että fyysisesti kasaan kuin surullinen vappupallo. Oisko se ny sitten tää talvi vai ne huijaus-d-vitamiinit, joita syön, mutta hitto kun aina vaan väsyttää.

Äsken kun tulin Yleisradiolla viettämäni päivän jälkeen kotiin, huomasin, että Tampere oli jotenkin dramaattisella päällä.

Keekoileva Tampere

Luonnon tarjoama valoshow toi hieman kipeästi kaivattua piristystä päivään. Radiotyön palautetunnilla sain tänään nimittäin kuulla että muuten ihan kiva, mutta kun sulla on noin nariseva ääni, niin eihän se pitempii ohjelmiin oikein sovi...

Nariseva ääni? Voisin allekirjoittaa sen, että ääneni on usein mariseva, ainakin silloin, kun näen kaupassa jotain kivaa ja haluan jonkun toisen ostavan sen minulle. Mutta että nariseva? Wot?

Nyt kun sitten lisää tämän vähemmän mairittelevan uuden infon siihen, että kuulin jo ekana opiskeluvuonna puheopettajan moittivan liian laiskaa kieltäni, niin ura radion parissa vaikuttaa olevan hieman hataralla pohjalla. Vai haluaisitko sinä kuunnella radiosta narisevaa mumisijaa?

Kävin hakemassa Ääsmarketista lohdutukseksi irtokarkkeja. Tein tiukan periaatepäätöksen, että saan ostaa noita ihani väriainepommeja vain yhdellä eurolla. Ja kas, kahdenkymmenen vuoden pituinen karkkipussienhypistely tuottaa vihdoin tulosta, ja arvioni osui melko napakasti kohdalleen.

Ammattitaito kohdillaan

Nyt istun sohvalla villasukat melkein polviin asti kiskottuna ja mupellan karkkia. Välillä koetan kahlata läpi ensimmäistä Hemingwaytani, mutta alan tulla siihen lopputulokseen, että me ei sen äijän kanssa oikein sovita yhteen. Saattaa johtua siitä, että minä olen mielenkiintoinen ja mukaansatempaava, kun taas Henkka ei ole.

Monipuolinen ja ravitseva välipala

Taidanpa tässä aikani kuluksi varata minulle ja tytöille pikkujouluristeilyn. Onhan tässä jo vierähtänyt kohta jo melkein kaksi kuukautta siitä kun viimeksi pääsin ihastelemaan niitä oksennuksen läikittämiä kokolattiamattoja. 

Hei Pyynikistä munkin minä löysin

Tampereen syksyyn ja kaikkiin muihinkin vuodenaikoihin kuuluu reippailuretki Pyynikin näkötornille.

Kaikkein parasta on lähteä liikkeelle sellaisena päivänä, kun tuuli ulvoo erityisen purevasti, mutta silti raikkaasti. Kavereiden kanssa astellaan läpi Tampereen keskustan. Pikkuhiljaa autojen möykkä hiljenee hiljenemistään. Vastaan kävelee teräsmummoja, koirienulkoiluttajia ja mammakerholaisia. Kaikilla on sama suunta ja tavoite. Lämmin sokerimunkki ja mukillinen höyryävää lämmikettä.

Näkötornille kiivetessä mieli jotenkin rauhoittuu. Kaikki stressit ja ongelmat jäävät jonnekin sinne mäen alkupäähän. Ehkä ne ovat niin raskaita, ettei niiden kanssa jaksaisi ylämäkeen raahustaakaan. Mäen huipulla voi antaa katseen kiertää yli koko Tampereen. Jotenkin siitä saa perspektiiviä olla kaahottamatta turhista.

Niin kauan, kuin onni löytyy kahvikupista ja munkkirinkilästä, on asiat kutakuinkin kohdallaan.



Kuvia nimetessäni naputtelin nimiriville reteästi että Pispala. Hups. Enhän toisaalta ole ehtinytkään asua täällä kuin vaivaiset neljä vuotta. Eihän sellaisessa ajassa mitenkään voi oppia kaupunginosien nimiä.



Eilisiltana Tampereelle satoi hyvin salavihkaa ensilumi. Vaikka tarkkailin maisemaa lähestulkoon koko illan, onnistuin silti missaamaan ne ratkaisevat minuutit, jolloin lumi pölähti kertaheitoilla maahan kesärenkaiden iloksi.

Tänä aamuna tuntui omituisen nostalgiselta kävellä yliopistolle. Lumi narskui kenkien alla niin kotoisasti, että hetken kuvittelin eläväni helmikuussa. Tuntui kuin talvi olisi ollut täällä jo kuukausikaupalla. Nyt ilma on kuulas ja kirkas. Tekisi melkein mieli lähteä hiihtämään. Miten ensilumi saakin loskaa, sohjoa ja kylmyyttä vihaavat suomalaiset aina näin sekaisin? Minä esimerkiksi en todellakaan osaa hiihtää. Hyvä kun saan sukset kiinni monoihin. Joten miksi tekisi mieli täyttää termari kuumalla viinimarjamehulla ja painua metsään sivakoimaan?

Voi järki, älä nyt jäädy, vaikka pakkaslukemat ovatkin jo täällä.

Zorron yöstä nouskaa

Ny selvis sitten, että mistä kenkä puristi. En ollut nähnyt aurinkoa noin kahteen viikkoon. Tänä aamuna tuo ihana, ihana aurinko porotteli pontevasti jo aamukaffesta lähtien. Ah. Tunnelmaan sopivat myös kynsien kirkkaankeltainen lakka ja aamiaispöydän pirskahtelevat mandariinit.

Hyppäsin pyörän satulaan ja poljin extrahitaasti pitkin Tampereen keskustaa. Jäin hetkeksi Laukontorille istuskelemaan laiturille ja tuijottelemaan Pyhäjärven helkkyvää pintaa. Ihmiset olivat omituisen hyväntuulisia ja vanha kurttuinen ukkeli istui viereeni mato-ongelle.

Jatkoin matkaa kohti Metsoa. Reitti kulki sattumalta eurooppalaisen ruokatorin lävitse. Oli oliiveja ja patonkeja ja herkkutoffeita ja sinappeja ja tuoksuvia saippuoita (vaikka en kyllä itse henk.koht valitsisi niitä ruokapöytääni.) Ja taas niitä samoja hyväntuulisia ihmisiä. Kukaan ei esim lyönyt minua, vaikka olin pyörällä liikenteessä. Sitäkin nimittäin saattaa Tampereella tapahtua...

Metsossa taas sattui olemaan ystävyyskaupunkien esittelypäivä. Pikkuisten pöytien ylle oli pingotettu eri maiden lippuja ja sekamelskainen puheensorina täytti yleensä niin hiljaisen kirjastoaulan. Svensson-tutkani bongasi huoneen perältä melko mukavan näköisen sinikeltaisen ristilipun. Hivuttauduin muka välinpitämättömästi lähemmäs ja silmäilin pöydällä lojuvaa esitetarjontaa.

Ja kuinkas sitten kävikään. Nyt pohdiskelen kiivaasti pitäisikö liittyä mukaan Pohjola-Nordenin nuorisoliittoon ja alkaa taas verestää sisäistä svenssoniani. Kyllä sitä tyyppiä ehtikin tulla jo ikävä.

No, Metsosta lähdin sitten pääkoppa suunnitelmia kihisten ja Marimekon olkalaukku täynnä luettavaa niiden pitkien syysiltojen varalta. Vielä pieni koukkaus kirpputorille ja sitten ahkerasti yliopistolle bloggaamaan kirjoittamaan esseetä.

Vaikka ehkä saattaa käydä myös niin, että siirrän tuota supermielenkiintoista esseen kirjoittamista vielä huomiseen, ja keskityn tänään askartelemaan valokuvakirjaa Ruotsissa näpätyistä valokuvista. Ifolorilla meinaa on alennuspäivät parhaillaan menossa, kannattaa tsekata.