Imelähkö avautuminen

Viime perjantai suhahti ohi vauhdilla. Olin töissä, tulin kotiin, söin, lähdin Valiopojan kanssa crossfit-salille. Istahdin soutulaitteeseen, kiskaisin muutaman kerran oikein rivakasti, kuulin alaselästäni ikävähkön krunts-äänen, ulvahdin tuskasta, nilkutin penkille istumaan ja purin hammasta niin kauan, kunnes psykedeeliset tähdet eivät enää vilkkuneet näköalueen laitamilla.

Siinä hengitystä tasaillessani ja hiljaisia kirouksia luetellessani aloin katsella ympärilleni. Minne ihmeeseen oikein olin päätynyt? Painoja pursuavalle, mustanpuhuvalle undergound fitness -salille. Raskaiden metallitelineiden, magnesiumjauhopurkkien ja hienhajun keskelle. Mutta miksi?

Vastaus löytyi apinan lailla leuanvetotangosta roikkuvasta pitkänhuiskeasta mieshenkilöstä. Jep. Vuosi sitten myönsin sille keskellä yötä no että okei, seurustellaan vaan.

Valiopoika kävi treeniään läpi päättäväisesti. Välillä se tuli myötätuntoisesti taputtelemaan päätäni ja kyselemään, että koska lähdetään kotiin. Saattoi se heittää ilmoille jonkun lääkäriterminkin ja kysellä, että minne asti kipu säteilee. En oikein ehtinyt vastailla koska a) sattui niin perkeleesti että jalat meinasivat pettää alta ja b) oli liian kiire pohtia syvällisesti, minne tämä yksi vuosi yhdessä oli meidät ehtinyt viedä.

Tavatessamme minä elin elämäni kesää. Riekuin ystävien parissa kaikki mahdolliset vapaahetket ja rakastin samalla kiihkeästi omaa pikku yksiötäni. Kävin töissä ajatukset pilvissä harhaillen, karkailin mökille, kävin puolihuolimattomasti treffeillä ja kirjoittelin välillä gradua. Olin juuri muuttanut takaisin juurilleni ja tunsin yltiöpäisen suurta itsetyytyväisyyttä tekemästäni päätöksestä.

Olin päättänyt olla itsekseni. Järjestää kerrankin elämäni juuri niin, kuten itse halusin. Haaveilen viettäväni illat joko ylhäisessä yksinäisyydessäni omien harrastusteni parissa tai kotoisasti läheisten ystävien kanssa villasukkia kutoen. Olin ajatellut käydä enemmän kotikotona ja nähdä sukulaisia. Lukea paljon kirjoja ja kenties mennä taas kuvataidekursseille.

Sitten eräänä päivänä havahduin siihen, että tuijottelin hermostuksissani peiliä työpaikan vessassa, pöyhin hiuksiani ja lisäilin huulipunaa ennen iltavuoron saapumista töihin. En oikein itsekään halunnut ymmärtää mistä oli kysymys.

Sisälläni alkoi kihelmöidä, kun näin leveästi virnistelevän pitkäsäärisen hujopin harppovan sisään huoneeseen. Se tervehti kaikkia lähes epänormaalin innostuneesti, nauroi yllättäen ja äänekkäästi, vei paljon tilaa, puhui lakkaamatta ja toi auringon mukanaan huoneeseen.

Myöhemmin sain selville, että se oli myös ujo ja herkkä, hapuilevasti etenevä ja suurisydäminen. Puhetulvasta huolimatta se hiljeni kuuntelemaan eikä hiljaisuus ollut koskaan kiusallinen. Kaikki solahti kohdalleen lukuisista luonneroistamme huolimatta - tai ehkä niiden ansiosta. Ei kai kukaan nyt itsensä kanssa jaksaisi seurustella.

Vuodessa suhde eteni kesäromanssista syksyisiin koti-iltoihin. Talven myötä kahden kodin välillä ramppaaminen alkoi raivostuttaa, joten yksi yksiö sai mahduttaa sisäänsä kaksi henkilöä. Tuli ensimmäiset riidat ja ensimmäiset sovinnot. Tuli gradutuskaa ja tenttipaniikkia, tuli romahduksia, lohdutuksia ja tsemppausta.Tuli sukujuhlia, esittelykierroksia, kavereiden kommentteja ja tulevaisuuden pohtimista. Tuli ensimmäinen joulu, uusivuosi, ystävänpäivä, pääsiäinen, synttärit ja juhannus. Tuli arkea ja juhlaa.

Kevään korvalla tuli myös yhteinen asunto. Juuri sopiva meille kahdelle. Tuli muutto työn perässä muualle ja sopeutuminen ei-niin-miellyttävään-tilanteeseen.

Vaan selvittiinpä siitäkin. Pian alkaa jo toinen syksy yhdessä. Tällä kertaa ihan oikeasti ja virallisesti saman katon alla.

Näitä ajatuksia pyöritellessäni tulin siihen tulokseen, että yksi reväytetty alaselkä on pieni hinta sattumalta kohdalle osuneesta rakkaudesta. Vaikka silloin joutuukin viettämään vuosipäivänsä crossfit-salilla.

Illalla Valiopoika hieroi selkääni kylmägeeliä, kuunteli kiukutteluani täysin tyynenä ja muistutti, että parin viikon päässä odottaa yhteinen minireissu pois arjesta. Hotelliyö, kauniit vanhat kadut, ilta-aurinko rannalla ja Itämeren liplattavat aallot. Skumppaa ja mansikoita.

Seuraavana päivänä selvisi myös, että selkäni olikin vain säikähtänyt ensimmäistä lihaskuntotreeniä muutamaan kuukauteen.

Tästä on hyvä jatkaa.

Mökkieleganssia heinäkuulta.

Juuri oikeanlainen syntymäpäivä.

Minuun iski syntymäpäivän jälkeinen masennus. Oli jotenkin keväisen kepeä ja ihana päivä. Kaikki oli helppoa ja mukavaa ja ilahduttavaa ja herkullista. Ja sen jälkeen pitikin palata takaisin arkeen! Vääryys! Onneksi Valiopoika vanhenee parin viikon päästä, joten saadaan taas uusi syy syödä kakkua aamupalaksi.

Itse heräsin huhtikuun viidentenätoista siihen, että Valiopoika suurin piirtein löi minua kaasuilmapallolla päähän ja virnisteli kuin vajaamielinen henkilö. Hän oli melko innoissaan. Se innostus oli kyllä hyvin tarttuvaa laatua, ja pian jätin itsekin aamupalan kesken päästäkseni availemaan lahjoja mahdollisimman pikaisesti. (Välihuomautus: loppuuko syntymäpäivien herättämä lahjainnostus koskaan? Voisi kuvitella, että nyt kun saavutin näin käsittämättömän korkean iän, niin osaisin nauttia juhlapäivästäni myös ilman paketteja, mutta kun ne on niin kivoja...!)

Ja oi mitä lahjoja sainkaan! Kyllä kannatti täyttää 25 vuotta jo toisen kerran peräkkäin. Valiopoika oli piilottanut riemunkirjavien pääsiäispapereiden alle vinkeän marimekkopaidan, muumipurkin ja Google Nexus tabletin. Tulee pieniä paineita tässä meikäläisen päälle, itsehän olin ajatellut lahjoittaa mielitietylleni lähinnä hyvää mieltä ja suklaata. Täytynee pohtia asiaa vielä uudemman kerran ennen toukokuun alkua.

Kaikkein liikuttavinta taisi kuitenkin olla muumipurkkiin kätketty viesti tulevista tapahtumista - oi oi oi, pian me muutetaan yhteen...!

Huomatkaa myös taka-alalle kätketty sisustustarra, joka jo odottaa uutta ovea.

Muistamisia tuli myös muilta perheenjäseniltä, niin nykyisiltä kuin tulevilta. Sisko ja vävymies lisäsivät köyhää astiavarastoani, samoin vanhempani, joilta olin kylläkin saanut toisenkin lahjan jo etukäteen, kun sitä malttamattomuuksissani ruinasin. No jaa. Kerrankos sitä.

Valiopojan perhe puolestaan muisti suloisilla pienillä sisustustavaroilla ja komealla purjehduspaidalla, joka vei välittömästi ajatukset tulevaan kesään, suolaiseen merituuleen ja pärskyviin laineisiin. Kesä, tule jo pian! Täällä on nyt kaikki releetkin valmiina sua varten.

Piti ottaa kuva tabletista, mutta kamera oli taiteellisella tuulella ja tarkensi taulusta tulevaan heijastukseen.

Lahjojen paljastuttua kätköistään koristelin katastrofaalisesti kootun kakkuni (koittakaa hei itte vatkata sokerikakkutaikinaa sauvasekoittimella, ei oo helppoa) ja lähdettiin Valiopojan kanssa aurinkoiselle kevätkävelylle. Tepasteltiin pitkin häikäiseviä ja kevätpölyisiä katuja ja pohdittiin mistä saisi hyvän synttärilounaan. Valinta kohdistui lopulta meille kummallekin uuteen tuttavuuteen Di Treviin - ja voi jisses että oli oiva valinta.

Herkuteltiin sitten kolmen ruokalajin lounas paikassa, jossa tarjoilijat olivat melkein liiankin ystävällisiä ja vesimukit niin kauniita, että melkein alkoi itkettää. Tänne tullaan kyllä vielä toistekin. Alkupalana ollut salaattibuffet oli herkkujen herkku!

Minä valitsin lohta ja Valiopoika possua. Kasvisvaihtoehtokin kuulosti taivaallisen hyvältä, sitä sitten ensi kerralla.

Ruuan jälkeen vyöryttiin jokirannassa sinne ja tänne ja harkittiin terassikauden avaamista. Tuuli puhalsi kuitenkin aina silloin tällöin niin purevasti, että käytiinkin vain torilta hakemassa kimppu tulppaaneja kahvipöytään ja tallustettiin kaikessa rauhassa takaisin kotiin. Käsi kädessä, totta kai.

Iltapäivällä leipaisin vielä kinkkupiirakan, latasin kahvikoneen valmiiksi ja loikoilin sängyllä suosikki-ihmiseni kainalossa. Erinomainen tapa viettää syntymäpäiviään, sanoisin. Iltapäivän kääntyessä kohti iltaa pärähti ovikello pari kertaa ja perheenjäseniä alkoi tipahdella kylään. Vieraita kutsuttiin tasan niin monta, kuin ylimääräisiä lautasia oli. Eli neljä. Ensi vuonna voisi ehkä käydä astiaostoksilla ennen synttäreitä ja kutsua hieman enemmän porukkaa.

Kinkkupiirakka oli kuulemma ranskalaista. Ei se kovin ranskalaiselta maistunut, mutta oli silti ihan hyvää.

Ette varmaan lainkaan arvaa, että koristelin kakun ihan itse. Huom. tämä ei ole leivontablogi.

Illalla vieraiden lähdettyä käväistiin vielä kerran Valiopojan kanssa pikaisesti ulkona ja käperryttiin sen jälkeen nojatuoleihin loppuillaksi. Avattiin pullo kuohuvaa, lastattiin pöydälle patonkia, barcelonalainen juustolajitelma ja viinirypäleitä. Katsottiin telkkarista varta vasten juhlaa varten säästetty Satuhäät ja oltiin onnellisia.

Sain myös pääsiäishyasintin. Keltaisen! Se tuoksui hämmentävästi joululta.

Tämä vanheneminen ei ole lainkaan hassumpaa. Minusta on mukava päästä eroon kaikesta siitä halvaannuttavasta epävarmuudesta, tehottomuudesta, epätietoisuudesta ja keskeneräisyydestä, mikä näitä nuoruusvuosia leimaa. Odotan malttamattomana sitä, että joskus pääsen eläkkeelle. Silloin mummosieluni on vihdoin oikeassa ajassa ja paikassa. 

Kynä kauniiseen käteen.

Tänään otimme Valiopojan kanssa kynät kauniiseen käteen. Ja allekirjoitimme vuokrasopimuksen unelmäkämpästä.

Mitä tähänkin nyt sitten pitäisi kirjoittaa. Jee? Ei ole tarpeeksi hyviä sanoja. Tai ainakaan en ole tarpeeksi hyvä kirjoittaja niitä keksiäkseni.

Mutta sanonpahan vain, että pahuksen hyvältä näyttivät ne meidän nimemme siinä rinnakkain. Minun tylsä persunimeni ja Valiopojan astetta persoonallisempi sukunimi. Välittäjä oli niin mukava, että teki mieli pyytää häntä muuttamaan toiseen meidän kahdesta häkkivarastostamme. Hän onnitteli meitä uskomattomasta asuntolöydöstä ja ihmetteli, kuinka onnistuimmekin niin salavihkaa ja ovelasti sen hankkimaan. Ja täytyy kyllä ihmetellä hieman itsekin - kerrankin olimme täysin oikeassa paikassa täysin oikeaan aikaan. Ei näyttöjä, ei kilpailuja, ei sähläystä. Pari soittoa ja nimet paperiin ja se oli siinä.

Vuokravälitysfirmasta ulos astuessamme aurinko paistoi hävyttömän lämpimästi ja meillä oli suunpielet idioottimaisesti pitkin korvia. Tilanne olisi oikeastaan vaatinut skumppaa, mutta koska toisella odotti tenttiinluku ja toisella gradutuska, kävimme kaupasta hakemassa rahkapullaa (Valiopojalle) ja croissantin (minulle) ja keitimme moccachino-kahvit ja kilistimme muumimukeilla käsittämättömälle onnellemme.

Nyt on kauniisti kuluneet vanhat parketit. On olohuoneesta makuuhuoneeseen aukeavat kaksoisovet. On kolme metriä kattoon ja valtavan isot ikkunat. On huokea vuokra ja ystävällinen vuokranantaja. On historiaa huokuva porraskäytävä, leveät ikkunalaudat, vaaleat seinät, astianpesukone ja pyykkikone. On unelmia ja mahdollisuuksia.

Ja muuttokin varmaan on, 1,5 kuukauden päästä. Pahvilaatikkohelvettiä ja säätämistä ja paperisotaa, kyllähän te tiedätte. Mutta ei ajatella sitä vielä.

Tänään kaikki on hyvin.

Helan går

On niin kaunis sunnuntaiaamupäivä. Tekisi mieleni lähteä ulos. Ottaa ehkä kamera mukaan ja kuvailla keltaisia vaahteranlehtiä ja auringossa kimmeltävää Aurajokea.

Mutta ei pysty ei. Kahden päivän rälläämisen jälkeen on aika ryhdistäytyä ja sulkeutua koko päiväksi työkoppiin naputtelemaan näppäimistöä luurit korvilla.

Perjantaina juhlittiin melko mahtipontisia vuosijuhlia. Oli puheita ja palkintoja. Oli alkumaljoja ja akrobaatteja. Oli kehruuvalssia, karitsanpaistia ja konjakkia. Oli mieskuoro, elävää musiikkia, valokuvia, taidokkaita tukkalaitteita ja jäykissä frakeissaan komeilevia nuorukaisia. Oli snapsilauluja, daameille ojennettuja neilikoita ja ahdastakin ahtaampi tanssilattia.

Taitaa noilla valkoisen värisiin takkeihin ihastuneilla henkilöillä olla vähän suureellisempaa tämä opiskeluaika, jos vertaa vaikkapa nyt kaikenlaisiin tyhjäntoimittajoihin ja kynänheiluttelijoihin. Oman opiskelijajärjestöni vuosijuhlat koostuivat muistaakseni jostain melko mitäänsanomattomasta safkasta, tylsistä puheista ja....hmmm. Ei niihin sitten tainnut mitään muuta kuuluakaan.

Näissä hippaloissa sen sijaan hienosteltiin oikein kunnolla. Etikettisäännöt ja pukukoodit olivat hallussa kaikilla osallistujilla. Ja menuksi tarjoiltiin alkuun lohipastramia soijabruleen ja limekasvisten kera. Sen jälkeen seurasi karitsan paahtopaisti mustajuuripyreen, glaseroitujen omenoiden ja inkiväärikastikkeen kera. Sitten tarjoiltiin hämmentävä välijälkiruoka suoraan hammastahnatuubista ja aterian kruunasi lopulta valkosuklaabravaroise, ananaskompotti ja thai-basilikajäätelö.

Ruokailun jälkeen oli aikaa vapaalle seurustelulle. Heitin kankeasti läpyskää tuntemattomien ihmisten kanssa ja pakotin Valiopojan pysymään tiiviisti kannoillani. Oikein mainiosti kaikki sitten lopulta menikin. Skumppa avasi hieman kielenkantoja ja tutustuin muutamaan uuteen persoonaan. 

Ja sen jälkeen oli vielä bussikuljetus jatkoille, jossa jalkani huusivat niin ponnekkaasti hallelujaa, että pienen pyörähtelen jälkeen parkkeerasin itseni tukevasti pöydän ääreen. Sopivasti siihen boolimaljan viereen.

Öisellä kotimatkalla kavaljeeri esitteli ritarillista puoltaan ja kaappasi jalkapuolen juhlakaverinsa sylikantoon, etteivät korkokengät päässeet tekemään enää enempää vahinkoa. Voi ylisöpöys. Muutaman tunnin tehokkaan tirsailun jälkeen vaihdettiin sifonki, silkki, rusetit ja frakkipaidat astetta rennompaan asustukseen - kumppareihin, ruutupaitoihin ja muihin maalaisvermeisiin. Lähdettiin yhteisbussilla kohti Mynämäen työväentaloa. Bussissa jaettiin avuliaasti viinapillimehuja janoisille matkalaisille kello kymmeneltä aamulla. Ja samaan rataan jatkui sitten se koko loppureissu.

Silliksillä vallitsi miellyttävä yhteisdarran ilmapiiri. Ihmiset kasasivat lautasilleen nakkeja ja lihapullia kuin viimeistä päivää. Itse pidin toisessa kädessä kahvikuppia ja toisessa appelsiinimehumukia ja tuumin, että ehkä tästä vielä selvitään. Samaan aikaan Valiopoika viittiöi jo innokkaasti kohti olutlavoja. Uuteen nousuun!

Lopulta päädyin kömpimään traktorinmalliseen pomppulinnaan. Parkkeerasin itseni mukavasti pehmeään nurkkaukseen ja Valiopoika kömpi viereeni. Joku viritteli ilmoille Leevien yhteislauluja yksi toisensa jälkeen. Aurinko paistoi taas. Livebändi soitteli työväentalolla ja joku huuteli kananuudeliwokin olevan jo valmista.

Iltapäivän kääntyessä hiljalleen kohti loppua bussikuskit ilmestyivät takaisin pihamaalle. Rintsikoihin puettu lehmä haastoi kuskien kanssa riitaa ja onnistui rikkomaan myös pomppulinnan (saavutus sinänsä), mutta muuten tunnelma pysyi koko ajan leppoisen mukavana. Köröteltiin takaisin sivistyksen pariin ja vallattiin kauppakorkean biletila. Sauna lämpeni halukkaille, palju odotteli pihalla kylpijöitä ja sohvilla nuokkuvatkin piristyivät, kun keittiöön ilmetyi äkkiä kymmenittäin pitsalaatikoita.

Lähdettiin Valiopojan kanssa käppäilemään kotiin päin iltakahdeksan aikoihin. Pohdiskeltiin hetki, että pitäisikö lähteä vielä kruunaamaan lauantai-ilta jonnekin hulvattomaan menomestaan. Juhlakunto kuitenkin loppui kesken ja ryömittiin tyytyväisenä nukkumaan jo ennen kuin nukkumatti edes harkitsi lähtevänsä kierrokselleen.

Että sellainen viikonloppu tällä kertaa. Ja nyt pitäisi jaksaa lähteä sinne töihin. Voi miksi elämä ei aina voi olla pelkkää juhlaa.

Väriteemana oli vissiin musta.

Puitteet olivat melko prameat.

Tunnelmia ennen h-hetkeä.

Paljon hämmennystä juhlioiden keskuudessa aiheuttanut hammastahnaputkiloon pakattu snack, herkullinen jälkkäri ja siirtyminen piletunnelmiin.

Ykköset pois yltä ja paluu juurille. Landeilua, Turkutunnelmia ja vaarallinen pillimehu.

Viime aikojen ismit: kulinarism- ja materialism-.

Tänään kaupungilla seilaa taas tuhansia tyylittömiä keltaisia kasseja. Hullujen päivät ovat saapuneet kaupunkiin. Ajattelin kokeilla onneani nettikaupassa, kun en jaksanut lähteä teräväkyynärpäisten tallukka-aivojen joukkoon ryysäämään. Heräsin hieman ennen kahdeksaa ja näpsäytin kannettavan päälle.

Ja mitä luulette, että sitten tapahtui? Leppoisasti ja onnistuneesti sujunut kauppa, kenties?

No, ei. Ensin tietokone luonnollisesti päätti alkaa päivittämään uusia Windows-sovelluksia. Niitä oli kaikkiaan 136 kappaletta. Siinä meni sitten muutama hermojaraastava minuutti, joiden aikana saatoin mahdollisesti hieman kiroilla ja/tai hakata hullun raivolla koneen käynnistysnappulaa useita kertoja. (Ei auttanut.)

Pääsi kuitenkin internetin hyödylliseen maailmaan ja nettikauppaan yllättävänkin nopeasti. Löysin etsimäni tuotteen suunnilleen klo 08:03. Silloin se oli jo loppuunmyyty.

Huoh. Eipä siinä sitten mitään. Uusia tarjouksia odottaessa.

Materialismi on muutenkin ollut valloillaan tässä taloudessa viime aikoina. Ehkä sen taas käynnisti Valiopojan reissailu. Reissussa ryytynyt matkamies saapui takaisin kotiin kahdelta aamuyöllä ja halusi heti antaa minulle tuliaisia.

Ei vissiin palele korvat sitten talvella.

Uusi pipa oli jännästi täysin samaa väriä, kuin tämän syksyn kunnianhimoisin käsityöurakkani: oman villapaidan neulominen.Juuri tuollaista kaunista fazerinsuklaansinistä, yhtä lempiväreistäni. Jee!

Villapaidantekeleen alta tarkkasilmäiset (tahi kyylääjät) voivat bongata uuden ihanaisen päiväpeittoni. Se on lahja ystävältä, joka ilmeisesti tuntee makuni paremmin, kuin minä itse. Vihdoin! Jää hyvästi, sinä tunkkaisenruskea peitonretale! Tervetuloa, valoisampi, tyttömäisempi pitsihörpäke!

Tämän hetken muotivärit, sininen ja valkoinen.

 Uuden peiton innoittamana aloin jo suunnitella muutakin päivitystä kämppääni. Jos vaikka vihdoin saisin hankittua sen sohvan ja maton, jotka vannoin ostavani jo kauan sitten, ennen tupareitani? Kuulin juuri poikkikselta huhua eräästä mainiosta kierrätyskeskuksesta, ehkäpä siis sinne seuraavaksi!

Näitä isompia hankintoja odotellessani tyydyin kuitenkin hajottamaan vanhan valokuvakehykseni mäsäksi ja kokoamalla sen sitten takaisin uuteen uskoon. Kehysten väliin sujauttelin pieniä kauniita paperilappusia, ihanissa hempeilysävyissä. Oi jos saisin liisteröidä tuollasia lällytapetteja jonkun vanhan puutalon eteiseen!

Piristystä ikkunalaudalle.

Ja mitä siihen kulinarismiin sitten tulee, se oli pääroolissa viime sunnuntaina. Se oli juuri sellainen ihanan laiska ja pitkä sunnuntai, jolloin ei oikeastaan tapahtunut mitään, mutta kaikki osui silti juuri kohdilleen. Hyvää ruokaa, hyviä ystäviä, turhanpäiväistä höpötystä. Pitkä kävelyretki kirpeässä aurinkoisessa syysilmassa, puhtaiden pyykkien tuoksua, tv-sarjoja, neulepuikkojen kilkatusta. Ja ennenkaikkea tietysti kolme tuntia pitkä brunssi.

Kahvikone hurisi, skumppa kruunasi kokonaisuuden ja minä söin rääppeitä kaksi päivää.

Viikonlopuksikin on vaihteeksi tiedossa jotain ihan muuta, kuin gradutuskaa ja työvuoroja. Sujahdaan mustaan iltapukuun, otan kaveriksi pingviinipukuun sonnustautuneen komistuksen ja kännykkääni pienemmän juhlalaukun. Syön karitsanpaistia, tanssahtelen valssin pyörteissä ja kilistelen sivistyneesti kuplajuomalla. Jännää!

Päälleni laitan varmaankin nämä:

Superaitoja helmiä suoraan Glitteristä.

Niin, ja sitten myös varmaan sen mekon. Muuten voi mennä vähän liian rohkeaksi.

Räiskyntää, räjähdyksiä, roihahtelua

Pikkuhiljaa, hienovaraisesti, elämä on alkanut antaa merkkejä syksyn tulosta. Yksi kerrallaan ja hieman hapuillen. Ensin oli pakko ostaa uusi muhkean iso syyshuivi. Sitten sormia alkoi palella aamuisilla pyörämatkoilla. Kumisaappaille on ollut käyttöä. Koulukirjat alkavat kasaantua ikkunalaudalle. Keittiössä tuoksuvat kirpeät syysomenat ja koko ajan tekisi mieli haudutella teetä.

Syksy on ollut kaukaa viisas. Tarjonnut vaan niitä sympaattisia, lämpimiä ja herttaisia puolia itsestään. Hyvä homma. Mutta ihan kertaheitolla en kuitenkaan sujahda uuteen vuodenaikaan.

Ei tällaisen kesän jälkeen voi vain todeta, että jaahas se oli sitten siinä, laitettaanpas kesähepenet pahvilaatikkoon piiloon ja ai niin kynttilöitä voisi ostaa ja pitäisikö muuten tänä vuonna juoda enemmän punaista vai valkoista glögiä?

Ei, ei ei. Tämä kesä vaatii vielä paljon sulattelua. En vieläkään oikein kykene ymmärtämään, mitä kaikkea parin hassun kuukauden aikana oikein on tapahtunut. 

Elämäni on siitä siistiä, että se aina tarjoaa minulle hyvin kliseisiä metaforia ja tapahtumia, joiden avulla voin Kokea Paljon Tunteita ja järjestellä kaaottisen pääkoppani takaisin järjestykseen. Tällä kertaa se tapahtui ilotulituksen avulla.

Turussa juhlittiin omahyväisesti Turkua tässä pari iltaa sitten. Illan kohokohtana oli räiskyvä, taivaalle räjähtävä valoshow. Minä nojasin selkääni erästä Valiopoikaa vasten ja hän kietoi kätensä ympärilleni. Pää kenossa katselin sinimustalla yötaivaalla räjähteleviä raketteja. Kaiken sen sähinän, paukkeen, rätinän, jyrinän ja välkkeen keskellä ajattelin, että joo juuri tuolta minustakin tuntuu. 

En malttanut kuvata niitä kaikkein hienoimpia. Silloin halusin katsoa maailmaa ihan suoraan, en linssin lävitse.

Mutta aika siistejä oliva nämäkin.

Näytöksen jälkeen kävelimme hitaasti takaisin kotiin päin. Hyvin hitaasti. Jos pystyisin, olisin varmaan pysäyttänyt ajan juuri siihen. Siihen pimenevään iltaan ja lämpimään käteen. Puistonpenkkiin, rahiseviin lehtikasoihin ja Aurajoesta heijastuviin valoihin. Hiljaisiin keskustelunpätkiin, taskulämpimänä nautittuun kesän viimeiseen oluttölkkiin. 

Mutta ei minun tarvitse mitään aikoja pysäytellä. Saan nauttia samasta onnesta vielä tänäänkin. Ja huomenna. Uskomatonta.

Tervetuloa vaan, syksy! Minua ei ollenkaan haittaa jäädä kotiin lukemaan kirjoja ja neulomaan villasukkia. Enää tarvitsee vain hankkia Valiopojalle omat puikot.

Jokivarsi oli kerännyt paikalle muitakin fiilistelijöitä.

Turku, melkoisen kuvauksellinen kaupunki.

Kotimatkan varrelta.