Imelähkö avautuminen

Viime perjantai suhahti ohi vauhdilla. Olin töissä, tulin kotiin, söin, lähdin Valiopojan kanssa crossfit-salille. Istahdin soutulaitteeseen, kiskaisin muutaman kerran oikein rivakasti, kuulin alaselästäni ikävähkön krunts-äänen, ulvahdin tuskasta, nilkutin penkille istumaan ja purin hammasta niin kauan, kunnes psykedeeliset tähdet eivät enää vilkkuneet näköalueen laitamilla.

Siinä hengitystä tasaillessani ja hiljaisia kirouksia luetellessani aloin katsella ympärilleni. Minne ihmeeseen oikein olin päätynyt? Painoja pursuavalle, mustanpuhuvalle undergound fitness -salille. Raskaiden metallitelineiden, magnesiumjauhopurkkien ja hienhajun keskelle. Mutta miksi?

Vastaus löytyi apinan lailla leuanvetotangosta roikkuvasta pitkänhuiskeasta mieshenkilöstä. Jep. Vuosi sitten myönsin sille keskellä yötä no että okei, seurustellaan vaan.

Valiopoika kävi treeniään läpi päättäväisesti. Välillä se tuli myötätuntoisesti taputtelemaan päätäni ja kyselemään, että koska lähdetään kotiin. Saattoi se heittää ilmoille jonkun lääkäriterminkin ja kysellä, että minne asti kipu säteilee. En oikein ehtinyt vastailla koska a) sattui niin perkeleesti että jalat meinasivat pettää alta ja b) oli liian kiire pohtia syvällisesti, minne tämä yksi vuosi yhdessä oli meidät ehtinyt viedä.

Tavatessamme minä elin elämäni kesää. Riekuin ystävien parissa kaikki mahdolliset vapaahetket ja rakastin samalla kiihkeästi omaa pikku yksiötäni. Kävin töissä ajatukset pilvissä harhaillen, karkailin mökille, kävin puolihuolimattomasti treffeillä ja kirjoittelin välillä gradua. Olin juuri muuttanut takaisin juurilleni ja tunsin yltiöpäisen suurta itsetyytyväisyyttä tekemästäni päätöksestä.

Olin päättänyt olla itsekseni. Järjestää kerrankin elämäni juuri niin, kuten itse halusin. Haaveilen viettäväni illat joko ylhäisessä yksinäisyydessäni omien harrastusteni parissa tai kotoisasti läheisten ystävien kanssa villasukkia kutoen. Olin ajatellut käydä enemmän kotikotona ja nähdä sukulaisia. Lukea paljon kirjoja ja kenties mennä taas kuvataidekursseille.

Sitten eräänä päivänä havahduin siihen, että tuijottelin hermostuksissani peiliä työpaikan vessassa, pöyhin hiuksiani ja lisäilin huulipunaa ennen iltavuoron saapumista töihin. En oikein itsekään halunnut ymmärtää mistä oli kysymys.

Sisälläni alkoi kihelmöidä, kun näin leveästi virnistelevän pitkäsäärisen hujopin harppovan sisään huoneeseen. Se tervehti kaikkia lähes epänormaalin innostuneesti, nauroi yllättäen ja äänekkäästi, vei paljon tilaa, puhui lakkaamatta ja toi auringon mukanaan huoneeseen.

Myöhemmin sain selville, että se oli myös ujo ja herkkä, hapuilevasti etenevä ja suurisydäminen. Puhetulvasta huolimatta se hiljeni kuuntelemaan eikä hiljaisuus ollut koskaan kiusallinen. Kaikki solahti kohdalleen lukuisista luonneroistamme huolimatta - tai ehkä niiden ansiosta. Ei kai kukaan nyt itsensä kanssa jaksaisi seurustella.

Vuodessa suhde eteni kesäromanssista syksyisiin koti-iltoihin. Talven myötä kahden kodin välillä ramppaaminen alkoi raivostuttaa, joten yksi yksiö sai mahduttaa sisäänsä kaksi henkilöä. Tuli ensimmäiset riidat ja ensimmäiset sovinnot. Tuli gradutuskaa ja tenttipaniikkia, tuli romahduksia, lohdutuksia ja tsemppausta.Tuli sukujuhlia, esittelykierroksia, kavereiden kommentteja ja tulevaisuuden pohtimista. Tuli ensimmäinen joulu, uusivuosi, ystävänpäivä, pääsiäinen, synttärit ja juhannus. Tuli arkea ja juhlaa.

Kevään korvalla tuli myös yhteinen asunto. Juuri sopiva meille kahdelle. Tuli muutto työn perässä muualle ja sopeutuminen ei-niin-miellyttävään-tilanteeseen.

Vaan selvittiinpä siitäkin. Pian alkaa jo toinen syksy yhdessä. Tällä kertaa ihan oikeasti ja virallisesti saman katon alla.

Näitä ajatuksia pyöritellessäni tulin siihen tulokseen, että yksi reväytetty alaselkä on pieni hinta sattumalta kohdalle osuneesta rakkaudesta. Vaikka silloin joutuukin viettämään vuosipäivänsä crossfit-salilla.

Illalla Valiopoika hieroi selkääni kylmägeeliä, kuunteli kiukutteluani täysin tyynenä ja muistutti, että parin viikon päässä odottaa yhteinen minireissu pois arjesta. Hotelliyö, kauniit vanhat kadut, ilta-aurinko rannalla ja Itämeren liplattavat aallot. Skumppaa ja mansikoita.

Seuraavana päivänä selvisi myös, että selkäni olikin vain säikähtänyt ensimmäistä lihaskuntotreeniä muutamaan kuukauteen.

Tästä on hyvä jatkaa.

Mökkieleganssia heinäkuulta.

Ystävänpäivän (tai masentavan vittupääpäivän) sydämelliset mokkapalat

Ajattelin noin vuosi sitten, että on hyvin näppärää muuttaa Turkuun, pois opiskelupaikkakunnaltani. Se mesta oli jo nähty ja koettu. Ja hyvää vauhtia autioitumassa. Opiskelukaverit yksi toisensa jälkeen karistivat luentosalien pölyt jaloistaan ja suuntasivat kohti kotipaikkakuntia tai lupaavia työmarkkinoita jossain muualla.

Itse pohdin, että gradua nyt voi kirjoittaa ihan missä vaan. Kotona puurtamista se kuitenkin on. Tuskin olisin muutenkaan jaksanut raahata kirjojani ja tietokonettani kirjaston lukusalin hiljaisuuteen, joten kotisohvalla naputtelu on mainio ratkaisu.

Siinä vaiheessa en ollut ottanut huomioon sitä pienen pientä seikkaa, että oppilaitokseni kirjasto sattuu myös jäämään sinne väärälle paikkakunnalle. Välissä on parisen sataa kilometriä. Hmmm. Ongelma?

Olen metsästänyt kirjojan Turusta vaihtelevalla menestyksellä. Yleensä huonolla. Olen katsellut kirjakaupoista, etsinyt e-versioita, takonut turhautuneena kirjaston hakukoneita, tehnyt päiväretkiä Manseen ja raahannut tiiliskiviä edestakaisin kahden kaupungin välillä.

Eilen iski taas epätoivo. Stuart Hall, tuo paholaisen sekasikiö, on ilmeisesti kieltänyt pääteoksensa jakelun Turussa, sillä mistään sitä en ole onnistunut saamaan käsiini.

Kunnes sitten. Valiopoika vetäisi hihastaan ässän. Tai siis Turun yliopiston kirjaston lainauskortin. Näpytteli hetken tietokonetta ja lähti kirjanmetsästykseen. Jonnekin pelottavaan humanistien pesäpaikkaan kuulemma.

Minä jäin kotiin hermoromahduksen partaalla. Hermot eivät nykyään kestä tällaisia jännitysmomentteja ollenkaan. Epäilin olevani melko karseaa seuraa näinä gradun loppusuoran päivinä ja päätin ilahduttaa vastakappalettani.

Leivoin dajm-mokkapaloja. Ne ovat muuten samaa kamaa kuin tavalliset, mutta kuorrutteeseen lisätään murskattua dajm-suklaata. Heittelin päälle vielä sydämelliset koristukset. Valiopoika piti näkemästään. Rauha laskeutui jälleen kahden hengen yksiöömme.

Eläköön mokkapalat! Ja lasi kylmää maitoa!

Koristeluissa avusti tohtori Oetker.

Toimittajan tylsä rakkauselämä

Teen gradua. Olen kaulaani myöten semiotiikan syövereissä ja yritän kuristaa John Fisken päästäkseni takaisin pinnalle. Kurkistan pikapikaa Facebookiin. Huomaan vanhan ala-astekaverin postanneen newsfeediin kiertoviestin. Siinä pyydetään itse kutakin tarttumaan lähimpään kirjaan, lehteilemään esille sivu 45 ja lukemaan sivun ensimmäinen lause.

Tuon lauseen on tarkoitus kuvata rakkauselämääsi vuonna 2014.

Innostun. Tartun lähimpään kirjaan ja luen oikean lauseen. Ja mikä käsittämätön tylsyys minua odottaakaan.

" Kun nykyisin pohditaan television ja yhteiskunnan suhdetta, kiihkein keskustelu koskee sitä, kuka pääsee esiintymään joukkoviestimissä."

Ei kovin mieltäylentävää. Voi Valiopoika-parkaa. Mahtaa olla rankkaa elää toimittajan kanssa, kun tämä puhuu suu vaahdossa joukkoviestimistä vuorokauden ympäri. Siitä on romantiikka kaukana.

Päätän, että oppikirjaa ei lasketa mukaan testiin. Romaani sen olla pitää. Mutta, lähimpiä romaaneja on kaksi. En tiedä kumpi niistä on lähempänä. Pakko lukea molemmat.

"Kuka nyt sellaisesta vitsailisi?"
"Hela följande dag gick åt till att ångra att jag hade skrattat så hjärtligt åt Glenns vits."

Hmm. Ei vissiin paljon naureta tänä vuonna? Vai?

Jälkikirjoitus

Noin viisi minuuttia Valiopojan paluun jälkeen muistin, että miksi toisen puoliskon matkareissut itse asiassa ovatkin erinomaisen hauskoja. Niihin meinaan yleensä liittyy tuliaisia. Kuten esimerkiksi hämmentäviltä venäläisiltä basaareilta hankittuja taskupeilejä tai herkullisia suklaakonvehteja.

Ja lisäksi vielä toinen jälkihuomio - älkää yrittäkö ottaa itse itsestänne kuvaa, jossa ei näy kamera, vaan sen sijaan taiteellisesti pelkkä peilikuvanne. Se on nimittäin vaikeaa ja turhauttavaa. Suurimmaksi osaksi filmille (öh, muistikortille) tallentuu lähikuvia sälekaihtimista, tyhjästä seinästä, lattialistalta tai hyvällä tuurilla otsasta.

Tänään(kään) en muuten ole tehnyt lainkaan gradua. Sen sijaan olen säilönyt vuodevaatteeni pakastimeen (älkää pliis kysykö miksi), törmännyt Lidlissä hämmentävän aggressiiviseen kroisanttimummoon, lähetellyt syyllistäviä sähköpostiviestejä ruotsiksi ja pohdiskellut hieman, että miten ne foxin askeleet taas oikein menivätkään.

Illalla pistän korkkarit jalkaan ja pyörähtelen pari kierrosta hikisessä jumppasalissa. Juhlia odotellessa!

(Ja niin, ne menee, että hidas-hidas-nopea-nopea.)

Kun poikkis on poissa, tytöt hyppivät seinille.

...Tai ainakin minä hypin. Huoh. Typerä Pietari, joka houkuttelee henkilökohtaisen hauskuuttajani vieraaseen maahan rälläämään vodkan ja blinien voimalla.

Valiopoika kuitenkin jätti ystävällisesti minulle erään muiston ennen lähtöää. Pienen pienen bakteerisen söpöläisen. Nyt vietän viikonloppua jomottavan pääsäryn ja heilahtelevan ruumiinlämmön kanssa. Ah, laadukasta omaa aikaa!

Perjantaina oli siis mitä sopivin hetki vetää jalkaan parempia aikoja nähneet kollarit, kasata parin ystävän avustuksella olkkarin pöydälle törkeä määrä herkkuja ja sukeltaa pariksi tunniksi Austenin pukudraamojen maailmaan. Mikään ei ehkä sovi niin hyvin yhteen, kuin juustokakku ja romanttinen hömppä. Ei puuttunut kuin skumppa.

Ehem... oli melkein terveellistä.

Mainion perjantain jälkeen jäljellä oli kuitenkin vielä sateinen lauantai ja työntäyteinen sunnuntai. Huoh. Sitä kuuluisaa omaa aikaa vissiin. Mutta entä jos sen ajan jakaisi mieluummin jonkun toisen kanssa?

Nyt odottelen, josko ikkunaan alkaisi kohta ropsahdella pikkukiviä. Vihdoin koettaa viikonlopun kohokohta, nippanappa vielä ennen kuin kellonviisarit napsahtavat maanantain puolelle. Erinomaisen hyvää alkanutta viikkoa minulle!

Räiskyntää, räjähdyksiä, roihahtelua

Pikkuhiljaa, hienovaraisesti, elämä on alkanut antaa merkkejä syksyn tulosta. Yksi kerrallaan ja hieman hapuillen. Ensin oli pakko ostaa uusi muhkean iso syyshuivi. Sitten sormia alkoi palella aamuisilla pyörämatkoilla. Kumisaappaille on ollut käyttöä. Koulukirjat alkavat kasaantua ikkunalaudalle. Keittiössä tuoksuvat kirpeät syysomenat ja koko ajan tekisi mieli haudutella teetä.

Syksy on ollut kaukaa viisas. Tarjonnut vaan niitä sympaattisia, lämpimiä ja herttaisia puolia itsestään. Hyvä homma. Mutta ihan kertaheitolla en kuitenkaan sujahda uuteen vuodenaikaan.

Ei tällaisen kesän jälkeen voi vain todeta, että jaahas se oli sitten siinä, laitettaanpas kesähepenet pahvilaatikkoon piiloon ja ai niin kynttilöitä voisi ostaa ja pitäisikö muuten tänä vuonna juoda enemmän punaista vai valkoista glögiä?

Ei, ei ei. Tämä kesä vaatii vielä paljon sulattelua. En vieläkään oikein kykene ymmärtämään, mitä kaikkea parin hassun kuukauden aikana oikein on tapahtunut. 

Elämäni on siitä siistiä, että se aina tarjoaa minulle hyvin kliseisiä metaforia ja tapahtumia, joiden avulla voin Kokea Paljon Tunteita ja järjestellä kaaottisen pääkoppani takaisin järjestykseen. Tällä kertaa se tapahtui ilotulituksen avulla.

Turussa juhlittiin omahyväisesti Turkua tässä pari iltaa sitten. Illan kohokohtana oli räiskyvä, taivaalle räjähtävä valoshow. Minä nojasin selkääni erästä Valiopoikaa vasten ja hän kietoi kätensä ympärilleni. Pää kenossa katselin sinimustalla yötaivaalla räjähteleviä raketteja. Kaiken sen sähinän, paukkeen, rätinän, jyrinän ja välkkeen keskellä ajattelin, että joo juuri tuolta minustakin tuntuu. 

En malttanut kuvata niitä kaikkein hienoimpia. Silloin halusin katsoa maailmaa ihan suoraan, en linssin lävitse.

Mutta aika siistejä oliva nämäkin.

Näytöksen jälkeen kävelimme hitaasti takaisin kotiin päin. Hyvin hitaasti. Jos pystyisin, olisin varmaan pysäyttänyt ajan juuri siihen. Siihen pimenevään iltaan ja lämpimään käteen. Puistonpenkkiin, rahiseviin lehtikasoihin ja Aurajoesta heijastuviin valoihin. Hiljaisiin keskustelunpätkiin, taskulämpimänä nautittuun kesän viimeiseen oluttölkkiin. 

Mutta ei minun tarvitse mitään aikoja pysäytellä. Saan nauttia samasta onnesta vielä tänäänkin. Ja huomenna. Uskomatonta.

Tervetuloa vaan, syksy! Minua ei ollenkaan haittaa jäädä kotiin lukemaan kirjoja ja neulomaan villasukkia. Enää tarvitsee vain hankkia Valiopojalle omat puikot.

Jokivarsi oli kerännyt paikalle muitakin fiilistelijöitä.

Turku, melkoisen kuvauksellinen kaupunki.

Kotimatkan varrelta.

Hämmästyttää, kummastuttaa

Elämä ei lakkaa hämmästyttämästä minua. Se on tietysti melko hyvä asia. Jos en hämmästelisi monttu auki ja viriviritööttööt-äänet päässä soiden tasaisin väliajoin, olisin melko varmasti joko kuollut tai tylsä. En halua olla niistä kumpaakaan.

Kesä ei selvästikään ole minunlaiselleni bloggaajalle kovin hedelmällistä aikaa. Kesä on aina liikaa jotain. Viime kesänä oli liikaa järistyksiä ja järkytyksiä. Runosuoneni tyrehtyi silkasta kauhusta. En uskaltanut tarttua läppäriin, sillä pelkäsin sydänverellä rustatun viiltävän tilityspostauksen tulvivan yli äyräiden ja vainoavan minua epämiellyttävästi vielä sillonkin, kun kaikki olisi jo hyvin.

Tänä kesänä en ole kirjoittanut, koska on ollut liikaa yllätyksiä ja ystäviä. En ole halunnut hehkuttaa ja höperrellä uimaretkistä, kirpputorikierroksista, toripäivistä ja jokirannasta. En ole halunnut täyttää blogialustaani hyperpositiivisilla, ällömakeilla halipusipostauksilla. En ole halunnut jakaa omia asioitani kaiken kansan nähtäbille. Ja ennen kaikkea en ole halunnut kykkiä sisällä tietokoneen kelmeässä valossa, vaan hyppelehtiä kiikkerästi korkkarit jaloissa pitkin Turun mukulakivikatuja.

Nyt kuitenkin toivoisin kirjoitusinnon hiljalleen palaavan luokseni. Viime kesästä en halunnut muistaa mitään, ja niin vaikuttaisi nyt käyneenkin. Muistot ovat haparoivia, harmaita, omituisen haljuja. Aivan kuin tapahtumista olisi 12 vuotta eikä 12 kuukautta.

Tästä kesästä kuitenkin haluaisin muistaa KAIKEN. Kaikki energiset aamut, raukeat iltapäivät ja pirskahtelevat illat. Haluaisin pullottaa talteen tämän huolettoman hilpeän tunnelman, tulevaisuustoivon ja onnellisuuden.

Vaikka enpä tiedä, onko blogilla sittenkään mitään tekemistä muistojeni tallennustehokkuuden kanssa. Luulen, että tämä kesä on varmuuskopioitu jonnekin onnellisen aivolohkoni taakse visusti talteen, eikä se sieltä kovin helposti lähde haalistumaan.

Ja auttaahan tietysti sekin, että tästä lähtien voin myös vilkaista eräisiinkin sinivihreisiin silmiin ja kysäistä niiltä, muistavatko nekin sen yhden elokuisen illan, jolloin kaikki oli mahdollista.

Tämän päivän löydöt: kolme paitaa ja mielenrauha

Sitä sanotaan, että aika parantaa.

Sitä on vaikea uskoa silloin, kun oma elämä on yllättäen hulahtanut vessasta alas. Kun makaa peiton alla itkusta turvonneena ja toivoo, että voisi raapia sydämensä raastinraudalla hajalle, ettei enää sattuisi niin paljon.

Silloin on niin vaikea hengittääkin. Kylmä koura puristaa keuhkot kasaan sillä samalla sekunnilla, kun erehtyy ajattelemaan, kuinka paljon itsestään antoi ja kuinka sekään ei riittänyt. Kaikki yritykset rauhoittua kaatuvat kyyneliä ja räkää tyrskähteleviin itkukohtauksiin ja lopulta sitä tuupertuu hapenpuutteeseen kasvot tyynyyn painettuna. Laahustaa apaattisena huoneesta toiseen. Laihtuu. Harmaantuu. Pelästyy omaa peilikuvaansa, niin tyhjä ja iloton se on.

Tuntui, ettei siitä voisi päästä yli koskaan. Ja silloinkin, kun realiteetit varovasti koettivat ehdotella, että ehkä näin kuitenkin oli parempi, niin minä väänsiin kasvoilleni teennäisen hymyn ja ajattelin, että painukaa helvettiin siitä. Miten voisi päästä yli siitä, että joku on suunnitelmallisesti valehdellut, pettänyt ja johtanut harhaan? Miten voisi unohtaa sen, että kaikki mikä oli tärkeintä ja rakkainta paljastuikin pelkäksi mätäneväksi roskakasaksi?

Ja ennen kaikkea: miten voi jaksaa elää sen jälkeen, kun vuosia yhdessä rakennettu tulevaisuus yhden ainoa illan aikana katoaa maanpinnalta ikuisiksi ajoiksi?

Minä pistin naamarin ylleni aamuisin. Hymyilin töissä, keitin vahvaa kahvia, suunnittelin lomareissuja ja naureskelin Skypessä ystävien kanssa. Kävin treffeillä, kilistelin skumppalaseilla ja shoppailin vaatekaappiin uusia ihanuuksia.

Sen jälkeen purskahdin hysteeriseen itkuun kaupan kassajonossa. Sain paniikkikohtauksen metrossa. Vapisin raivosta tietokoneen äärellä. Huusin eläimellistä tuskaa tyynyn syövereihin ennen nukahtamista. Ja olin lamaantuneen, masentuneen, hyytävän varma siitä, etten koskaan voisi unohtaa.

Mutta kas kummaa. Olen tässä yllättäen huomannut muutamia asioita.

Vuosi sitten olin onneton. Epävarma. Ymmälläni. Yritin liikaa. Tunsin itseni epäonnistuneeksi. Pelkäsin. Minun oli vaikea nähdä missään mitään hyvää. Tuntui, kuin kaikki olisi voinut romahtaa hetkellä milllä hyvänsä. Ja sitten kaikki romahtikin.

Nyt minä olen onnellinen. Itsevarma. Innostunut. Iloinen. Energinen. Tyytyväinen. Itsenäinen. Toiveikas. Kiireinen. Tyyni.

Elämäni raastavinta, rajuinta ja raa´inta jaksoa on seurannut elämäni paras, positiivisin ja ennen kaikkea oikein ajanjakso. Kaikki on niin käsittämättömän hyvin, että yhä edelleen hämmästyn joka aamu herätessäni. Voiko ihminen tosiaan herätä näin hyvällä tuulella? Voiko askel oikeasti olla näin keveä, mieli näin valoisa ja suunta näin oikea? Onko elämä ihan todella näin naurettavan helppoa?

Kukaan ei kritisoi. Mikään ei pelota. Vääriä valintoja ei ole tehty. Kaikki on mahdollista. Jokainen suunta voi olla oikea.

Ja mitä tuohon otsikkoon tulee, niin mielenrauhan lisäksi löysin tällä viikolla alennusmyynneistä kolme ihanaa paitaa. Erään neonpinkin tekeleen taidan laittaa päälleni seuraavan kerran, kun lähden veneilemään Turun saaristoon. Sen väri näyttää hyvältä ruskettunutta ihoani vasten. Syön ehkä litran mansikoita ja juon pari lasia kuohuviiniä. Nautin hyvästä seurasta, kiireettömästä yhdessäolosta ja aina yhtä maagisen kauniista, vaaleista alkukesän öistä.

Tiedättekö mitä? Aika parantaa.

Parisuhteellisuusteoria

Nythän on niin, että elän tällä hetkellä keskenäni.
(Se, että jaan asunnon kämppiksen kanssa ei liity tähän asiaan mitenkään. Minä elän keskenäni. Yksin. Ilman toista puoliskoani.)

Miten tässä näin sitten pääsi käymään? No jaa. Voisin väittää, että se on pitkä tarina. Mutta ei se kyllä ole, vaan päinvastoin lyhyt ja karu. Minä elän keskenäni, koska entinen avomieheni pakkasi yllättäen laukkunsa ja muutti ilman ennakkovaroitusta toiseen maahan.

En tiedä, olisiko jossain parisuhdeoppaassa neuvoja tällaisista tilanteista selviämiseen. Itse selvisin sisulla. Ja ystävien avulla. Ja sen tiedon avulla, että olin ilmeisesti ollut parisuhteessa jonkinlaisen mielikuvitushahmon kanssa, sillä se muukalainen, joka pirstaloi tulevaisuuteni yhdessä illassa ei ollut se mies, jonka olin luullut tuntevani.

Aika kului, haavat parani, mielenkiinto lakkasi. Nyt voisi olla aika virittää silmät taas uudelle taajuudelle ja katsella, mitä kaikkea maailmalla onkaan tarjota.

Mutta voi. Kun eipä se tarjonta päätä huimaa.

Olen suunnilleen seitsemän vuoden ajan riekkunut yöelämässä miesten keskellä parisen kertaa kuukaudessa. Tekemieni empiiristen havaintojen perusteella voin todeta, että suurin osa tarjolla olevista miehistä on suurisuisia ja haisevia. (*)

Ei ihan kauheesti kiinnosta. Oma seura on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin lyöttäytyminen yksiin jonkun lievästi sovinistisen ja vastuuntunnottoman penkkiurheilijan kanssa, jonka elämän suurimmat sisällöt ovat pleikkari, kalja ja Star Wars.

Yksinään voi kuitenkin keskittyä tekemään juuri niitä asioita, jotka itsestä tuntuvat hyviltä.  On kirjoja, elokuvia, kavereita. Käsitöitä, kokkausta ja askartelua. Bloggaamista ja bileiltoja. Lenkkeilyä, saunomista, shoppailua ja teatteria. Kukaan ei nurise kun iltaruuaksi onkin kasvissosekeittoa eikä lenkkimakkaraa. Hikisiä sukkia ei loju pitkin asuntoa. Telkkarista saa rauhassa katsoa Satuhäitä ja Salkkareita. Raha ei kulu poranteriin, peliohjaimiin ja bensaan, vaan esimerkiksi hyvään ruokaan ja sisustukseen.

Itsekseen on hyvä olla. Mutta miksi se silti tuntuu vähän tyhjältä? Miksi pitää olla tällainen laumasielu?

Lukiossa valitsin lukujärjestykseeni ihmissuhdetaitojen kurssin, koska siitä sai helposti opintopisteitä olin kiinnostunut psykologiasta. Kurssista ei jäänyt mieleeni mitään muuta kuin se, että siellä opeteltiin hieromaan ja tilattiin pitsaa.

Olen alkanut aavistella, että kurssin opettaja oli tajunnut jotain hyvin perustavanlaatuista parisuhteista ja niiden toiminnasta. Niin kauan, kuin pariskunta jaksaa hieroa toinen toistaan ja syödä tasaisin väliajoin yhdessä pitsaa, on parisuhteella hyvät edellytykset menestyä.

Mulla on tässä asunnon nurkalla parikin pitseriaa valmiina palvelukseen. Ruokahalua odotellessa.

(*) Yleistysten välttämiseksi myönnän, että osa miehistä on myös hiljaisia ja hajuttomia. Mutta eipä nekään ihan maagisen paljon puoleensa vedä.