Sinne meni taas yksi vuosi.
Vuoden vaihtuessa hihkuin jokirannassa sammunut tähtisädetikku kädessä ja hörpin taskulämmintä skumppaa. Tuuli niin pirusti, että kaupungin ilotulitukset ajautuivat jonnekin Kakolan taakse. Mahtipontinen valoshow jäi välistä.
Nyt voisi taas rakentaa massiivisen pilvilinnan vuotta 2016 varten. Kasata suhteettomia odotuksia ja sitten tuntea epäonnistuneensa, kun vuosi kuluukin lähinnä töissä ja sohvalla.
Mutta kyllä minä silti odotan. Salaa. Että josko tämä olisi se vuosi, kun Valiopoika valmistuu ja olemme vihdoinkin molemmat samalla viivalla työelämässä. Rahaa tulisi ovista ja ikkunoista ja voisimme syödä ulkona ja shoppailla ja käydä teattereissa ja keikoilla ja konserteissa ja missä vaan.
Josko meillä olisi oikea kesäloma ja pääsisimme ensimmäistä kertaa yhdessä reissuun. Josko työpaikalla asiat loksahtaisivat kohdalleen. Josko löytäisin sen ihan oman harrastuksen, joka veisi mennessää parina ilta viikossa ja antaisi ihan uutta energiaa. Tai jos kaikki vaan loksahtaisi kohdilleen ja saisimme ostettua sen ihan oman asuntomme ja voisimme leikkiä kotia kaikki illat.
Olen yliopiston loputtua odotellut, että koska se elämä nyt oikein alkaa! Ehkä tänä vuonna! Tai no viimeistään ensi vuonna! Tai ainakin ihan pian sen jälkeen!
Vuosi 2014 oli asioiden loppuun saattamisen vuosi. Hengittelyä ja itsensä kasaamista vaihtarivuoden ja gradun ja työelämään astumisen jälkeen.
Vuosi 2015 taas oli puhtaasi pelkkä välivuosi. En muista tehneeni mitään kovin tähdellistä. Kävin töissä maanantaista perjantaihin. Ensimmäistä kertaa tammikuun alusta joulukuun loppuun. Kai sekin sitten on jonkinlainen saavutus.
Toki sinne arkisen raadannan väliin mahtui myös hienoja hetkiä. Pieniä ja suuria.
Tammikuussa
Kriiseilin valmistumisestani ja keskeneräisyydestäni. Kaipasin takaisin kouluun ja yritin ottaa etäisyyttä työminästäni. Työt tuntuivat raskailta ja kuukausitolkulla jatkuva perehdyttäminen, uuden opettelu ja valtavan tietomäärän sisäistäminen alkoivat riittää. Töitä oli takana vajaat puoli vuotta ja tunsin edelleen olevani kaikesta pihalla kuin käkikello.
Oman haasteensa toi myös se, että tammikuussa alkoi viisi kuukautta kestävä osa-aikainen kaukosuhde. Valiopoika pakkasi kimpunsa ja kampsunsa ja vietti kolme päivää viikosta Lahdessa.
Helmikuussa
Taisi olla kylmä. Töissä oli ihmissuhdekriisejä ja vajaamiehitystä. En muista koko kuukaudesta yhtään mitään. Sisko paisui kasvavan vatsansa kanssa käsittämättömiin mittoihin ja mieltä painoi huoli siitä, miten he kolme jaksaisivat raskauden loppuun saakka.
Ystävänpäivänä vein Valiopojan teatteriin ja sain vastalahjaksi kirjan "Vaimotesti". Ei kuulemma silti ollut kosinta.
Maaliskuussa
Pääsin töiden merkeissä osallistumaan muutamalle ammattikorkeakoulun luennolle. Se sai aikaan sen, että velloin taas jonkinlaisen ammatti-identiteettikriisin kourissa ja kaipasin "helppoja ja leppoisia" yliopistoaikoja. Vaikka samaan aikaan en missään nimessä halunnut vaihtaa siistiä sisätyötäni tenttipaniikkiin ja gradutuskaan ja epätoivoiseen työnhakuun.
Maaliskuussa järjestimme myös yllätysvauvajuhlat siskolleni. Se oli ihana päivä!
Huhtikuussa
Pureskelin kynteni jännityksestä olemattomiin. Odotus palkittiin, kun huhtikuun toisella viikolla Pilli ja Pulla saapuivat turvallisesti maailmaan. Muutuin tädiksi.
Ja muutamaa päivää myöhemmin täytin itse vuosia. Synttärini olivat hieman masentavat, sillä Valiopoika oli Lahdessa ja itse vietin synttärit töissä. Illalla taisin juhlia juomalla tölkillisen limsaa. Huh huh.
Toukokuussa
Allekirjoitin toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen. En oikein vieläkään tahdo uskoa, että hallussani todella on sellainen paperi. Mikä käsittämätön turvallisuuden ja huojennuksen tunne. Nyt minulla oli käsissäni kaikki mahdollisuudet alkaa suunnitella elämääni hieman pitkäjänteisemmin - jos vaan tietäisin, mitä haluan.
Valiopoika muutti takaisin kotiin ja arki palasi uomiinsa.
Kesäkuussa
Oli aivan todella kylmä. Kesä ei alkanut lainkaan. Pilli ja Pulla saivat kasteessa nimensä. Kävimme rippijuhlissa. Sisko täytti pyöreitä vuosia. Lähdin juhannuksen viettoon kumisaappaissa ja sadetakissa, mutta sainkin yllättäen nauttia auringosta ja mansikoista kesäisessä saaristossa.
Lähdimme myös pieneen reissuun Valiopojan perheen kanssa. Vuokramökissä sattuneen vesivahingon vuoksi pääsimme muutamaksi päiväksi huvilaan leikkimään kartanonherroja- ja rouvia.
Heinäkuussa
Odotin lomaa. Odotin lomaa niin paljon, etten muista koko muusta kuusta yhtään mitään. Osa työkavereista ehti jo palata omalta kesälomaltaan naama mutrussa, sillä lämpötila oli pysytellyt noin kymmenessä asteessa koko alkukesän.
Ja sitten. Heinäkuun viimeisellä viikolla se alkoi. Minun elämäni ensimmäinen oikea kesäloma.
Elokuussa
Alkoi vihdoin kesä. Elohopea kipusi kahteenkymmeneenviiteen. Ostin olkihatun ja aurinkorasvaa. Kävin merenrannalla ja maauimalassa. Ostin kaikki lounaani torilta. Pyöräilin hiukset hulmuten paikasta toiseen. Ajelin huvikseni Förillä edestakaisin. Join jokirannassa lukemattomat lattet ja hain kirjastosta joka viikko uutta luettavaa. Kokeilin sup-lautailua ja innostuin geokätköilystä. Makasin Valiopojan kanssa viltillä Turun jokaisessa puistossa. Saimme vieraita ja kävimme kylässä. Olin aivan täydellisen rentoutunut.
Elokuu oli myös rakkauden kuukausi, sillä tanssahtelin kaksissa häissä ja juhlin Valiopojan kanssa kaksivuotiasta parisuhdettamme. Otimme bussin Raumalle ja ihastelimme pitsihuviloita. Viimeisellä lomaviikolla teimme vielä kotimaanmatkan Kuopioon sukulaisia tapaamaan.
Syyskuussa
Aloitin tanssitunnit kymmenen vuoden tauon jälkeen. Kaivoin kutimet esiin ja fiilistelin viimeisiä lämpimiä iltoja.
Lokakuussa
Vanha tuttu kaamos iski vasten kasvojani. Maanantait muuttuivat taas raskaiksi. Voima katosi jäsenistä, asioita oli vaikea saada tehdyksi.
Marraskuussa
Sama virsi jatkui. Ostin kirkasvalolampun ja jättipurkin d-vitamiinia. Töissä oli kuitenkin kivoja, uudenlaisia työtehtäviä. Keräsin mainetta ja kunniaa ja olin tyytyväinen. Pari isompaa rutistusta saatiin kasaan ja työtaakka keveni huomattavasti.
Piristystä marraskuuhun toivat parit pikkujoulut ja erityisesti marttakerhon matka Tallinnaan.
Joulukuussa
Elämä alkoi jälleen piristyä. Iltapäivisin paistoi ehkä jopa aurinko. Pakkanen alkoi tulla mukaan kuvioihin. Ostin ensimmäisen oman joulukuuseni ja paistoin pikkujoulukinkun. Vietin jouluaaton Valiopojan perheen parissa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste arjen ihmeellisyydet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste arjen ihmeellisyydet. Näytä kaikki tekstit
tiistai 5. tammikuuta 2016
tiistai 26. toukokuuta 2015
Valmis ja vakituinen
Elämä ei missään tapauksessa ole reilua.
Kun vuonna 2008 aloitin opinnot, professorit onnittelivat loistavasta uravalinnasta. Suurten ikäluokkien toimittajat olivat jäämässä suurin laumoin eläkkeelle viiden-kuuden vuoden kuluttua. Eli juuri silloin, kun oman vuosikurssini oli tarkoitus valmistua.
Proffat epäilivät, että meidät revittäisiin vakiduuneihin suoraan kesätyöpesteistä. He pyysivät ja anelivat meitä kuitenkin sinnittelemään maisteriksi asti. Gradu kuulemma helposti jää kesken, kun mehevä työsopimus heiluu aivan nenän edessä.
No, mehän hykertelimme tyytyväisinä. Nyt piti vain valita harjoittelu- ja kesätyöpaikat huolella ja valita oma erikoistumisala hyvissä ajoin. Olisko se aikakauslehti vai radio? Tv-uutiset vai tutkiva journalismi? Vain maailma on rajana!
Ja sitten rämähti päälle yksi lama. Ja heti perään toinen. Mediatalot toisensa jälkeen pistivät väkeä pihalle. Yyteet seurasivat toisiaan ja ajatus erikoistumisesta tuntui naurettavalta. Että voisi muka keskittyä yhteen asiaan!
Kyllähän sitä nyt vähintään pitää hallita uutistyö, henkilöhaastattelut, reportaasit, matkajutut, ruokajutut, taittaminen, valokuvaus, kuvankäsittely, radiohaastattelut, äänen editoiminen, videokuvaus, leikkaaminen, oikoluku, ideointi, visuaalinen kokonaisuudenhallinta ja verkkojulkaiseminen. Ja mitä niihin aihepiireihin tulee, niin kotimaan, ulkomaan, kulttuurin, talouden, politiikan, urheilun, ympäristön ja paikallisuutisten hallinta on erittäin suositeltavaa.
Työpiireissä liikkui juttuja nollasopimuksista, kymmenien vuosien määräaikaisuushelveteistä, pakkofreelance-toimittajuudesta, työkkärin jonoista ja alanvaihdoista. Juteltiin usein yhdessä, että jäädään ikiajoiksi yliopistoon, luetaan samantien tuplamaisteriksi. Sillä mitä järkeä on valmistua kortistoon?
Joten en odottanut valmistumista mitenkään kovin innokkaasti. Kun vielä etukäteen olin päättänyt jättää pääkaupugin työmarkkinat pois laskuista, näytti tulevaisuus melko sumealta. Sellaiselta, joka piti sisällään paljon purkkihernekeittoa ja puuropäiviä.
Koulu kuitenkin loppui. Lähinnä siksi, että valtio pisti tukirahahanat kiinni. Valmistauduin tippumaan tyhjän päälle, otin nenästä kiinni ja sukelsin.
Ja kas, venäläinen uimakoulu johti suoraan vuoden määräaikaiseen työsopimukseen ennen kuin muste tutkintotodistuksessa edes ehti kuivua. Uraputki imaisi mukaansa sellaisella voimalla, että mustelmat näkyvät vieläkin.
Tein hommani niin hyvin kuin taisin. Yritin ja erehdyin, opettelin ja onnistuin. Kävelin hiljaisen keskustan läpi joka arkiaamu kello puoli kahdeksan ja koetin olla miettimättä liikoja.
Hiljattain pomo ilmestyi työhuoneeseeni jotenkin hilpeän ja samalla salavihkaisen näköisenä. Kuiskailimme. Neuvottelimme. Lupasimme palata asiaan.
Ja muutamaa päivää myöhemmin pöydälle ilmestyi paperi, jossa todistetaan allekirjoittaneen olevan toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen toinen osapuoli.
Pomo osti mansikkakakkua ja taputteli selkään. Valiopoika hankki skumppaa ja kavereiden onnitteluviestit kilahtelivat puhelimeen lukemattomin sydämin ja huutomerkein varusteltuna. Moni kysyi, että miltä nyt tuntuu.
No nyt tuntuu siltä, että elämä ei ole reilua. Miten on mahdollista, että tämä kävikin minulle nyt näin käsittämättömän helposti? Mitä tapahtui kaikille esteille ja mahdottomuuksille? Missä on epävarmuus ja turvattomuus?
Olin vaan ja hengailin, ja samalla asiat loksahtelivat millintarkasti kohdilleen.
Välillä herää epäilys, voiko tämä totta ollakaan.
Kun vuonna 2008 aloitin opinnot, professorit onnittelivat loistavasta uravalinnasta. Suurten ikäluokkien toimittajat olivat jäämässä suurin laumoin eläkkeelle viiden-kuuden vuoden kuluttua. Eli juuri silloin, kun oman vuosikurssini oli tarkoitus valmistua.
Proffat epäilivät, että meidät revittäisiin vakiduuneihin suoraan kesätyöpesteistä. He pyysivät ja anelivat meitä kuitenkin sinnittelemään maisteriksi asti. Gradu kuulemma helposti jää kesken, kun mehevä työsopimus heiluu aivan nenän edessä.
No, mehän hykertelimme tyytyväisinä. Nyt piti vain valita harjoittelu- ja kesätyöpaikat huolella ja valita oma erikoistumisala hyvissä ajoin. Olisko se aikakauslehti vai radio? Tv-uutiset vai tutkiva journalismi? Vain maailma on rajana!
Ja sitten rämähti päälle yksi lama. Ja heti perään toinen. Mediatalot toisensa jälkeen pistivät väkeä pihalle. Yyteet seurasivat toisiaan ja ajatus erikoistumisesta tuntui naurettavalta. Että voisi muka keskittyä yhteen asiaan!
Kyllähän sitä nyt vähintään pitää hallita uutistyö, henkilöhaastattelut, reportaasit, matkajutut, ruokajutut, taittaminen, valokuvaus, kuvankäsittely, radiohaastattelut, äänen editoiminen, videokuvaus, leikkaaminen, oikoluku, ideointi, visuaalinen kokonaisuudenhallinta ja verkkojulkaiseminen. Ja mitä niihin aihepiireihin tulee, niin kotimaan, ulkomaan, kulttuurin, talouden, politiikan, urheilun, ympäristön ja paikallisuutisten hallinta on erittäin suositeltavaa.
Työpiireissä liikkui juttuja nollasopimuksista, kymmenien vuosien määräaikaisuushelveteistä, pakkofreelance-toimittajuudesta, työkkärin jonoista ja alanvaihdoista. Juteltiin usein yhdessä, että jäädään ikiajoiksi yliopistoon, luetaan samantien tuplamaisteriksi. Sillä mitä järkeä on valmistua kortistoon?
Joten en odottanut valmistumista mitenkään kovin innokkaasti. Kun vielä etukäteen olin päättänyt jättää pääkaupugin työmarkkinat pois laskuista, näytti tulevaisuus melko sumealta. Sellaiselta, joka piti sisällään paljon purkkihernekeittoa ja puuropäiviä.
Koulu kuitenkin loppui. Lähinnä siksi, että valtio pisti tukirahahanat kiinni. Valmistauduin tippumaan tyhjän päälle, otin nenästä kiinni ja sukelsin.
Ja kas, venäläinen uimakoulu johti suoraan vuoden määräaikaiseen työsopimukseen ennen kuin muste tutkintotodistuksessa edes ehti kuivua. Uraputki imaisi mukaansa sellaisella voimalla, että mustelmat näkyvät vieläkin.
Tein hommani niin hyvin kuin taisin. Yritin ja erehdyin, opettelin ja onnistuin. Kävelin hiljaisen keskustan läpi joka arkiaamu kello puoli kahdeksan ja koetin olla miettimättä liikoja.
Hiljattain pomo ilmestyi työhuoneeseeni jotenkin hilpeän ja samalla salavihkaisen näköisenä. Kuiskailimme. Neuvottelimme. Lupasimme palata asiaan.
Ja muutamaa päivää myöhemmin pöydälle ilmestyi paperi, jossa todistetaan allekirjoittaneen olevan toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen toinen osapuoli.
Pomo osti mansikkakakkua ja taputteli selkään. Valiopoika hankki skumppaa ja kavereiden onnitteluviestit kilahtelivat puhelimeen lukemattomin sydämin ja huutomerkein varusteltuna. Moni kysyi, että miltä nyt tuntuu.
No nyt tuntuu siltä, että elämä ei ole reilua. Miten on mahdollista, että tämä kävikin minulle nyt näin käsittämättömän helposti? Mitä tapahtui kaikille esteille ja mahdottomuuksille? Missä on epävarmuus ja turvattomuus?
Olin vaan ja hengailin, ja samalla asiat loksahtelivat millintarkasti kohdilleen.
Välillä herää epäilys, voiko tämä totta ollakaan.
tiistai 20. tammikuuta 2015
Kun mitta tuli täyteen
Tiedättekö maanantait? Talviset maantait? Sellaiset, joina leipä on loppu ja aamupalaksi pitää syödä pelkkää rasvatonta maitorahkaa? Farkut puristavat, villapaita kutittaa ja naama on harmaa? Ulkona on sysipimeää, kylmää ja loskaista. Autot roiskauttavat ohimennessään kurasohjon nahkanilkkureiden päälle, kännykän akku on loppu ja ohimoilla hiipii päänsärky.
Sellaisena aamuna työpaikan tietokone ei käynnisty. Ja kun se vihdoin maanittelun, virtajohtojen repimisen ja kriisipuheluiden jälkeen suvaitsee surahtaa käyntiin, sähköpostissa odottaa 37 lukematonta sähköpostia, joista 35 on kiireellistä. Käyttäjätunnukset eivät kuitenkaan toimi, päivityksen takkuilevat, salasana ei muistu mieleen ja itse asiassa käy ilmi, että kaikki perjantain hommat täytyykin väärinkäsityksen takia tehdä tänään uudestaan.
Sitten kahvi maistuu kuralta, asiakkaalta tulee kiukkuinen palauteposti ja pomolta käsittämätön työtehtävä. Pöydän kulmalla oppaiden ja muiden kirjojen pino kohoaa liian korkeaksi. Niihin ei taaskaan ehdi perehtyä, koska palaveri alkoi jo, esitelmä kaipaa hiomista ja joku käy huikkaamassa, että anteeksi nyt mutta tää ois kyllä pitänyt hoitaa jo viime viikolla.
Minulla oli eilen tuollainen maantai. Ensimmäinen huono päivä töissä näiden neljän kuukauden aikana. Ei millään lailla huolestuttava prosentti, mutta ikävä shokki sellaiselle, joka oli viettänyt työpaikan kanssa kuherruskuukautta ja kuvitellut, että me ei sitten riidellä koskaan.
Olin aivan käsittämättömän huonolla tuulella koko päivän. Kun monta kuukautta putkeen on koko ajan antanut kaikkensa, keskittynyt, perehtynyt, opiskellut, yrittänyt ja muistellut, tulee jossain vaiheessa seinä vastaan. Enkö todella vieläkään osaa tätä? Oikeasti?! Taasko tulee uusi ohjelma, uusi päivitys, uusi sivusto ja uusi media? Eikö tämä työ koskaan muutu rutiiniksi? Olenko tuomittu olemaan ikuisesti pihalla? Entä jos en jaksa enää opiskella, entä jos haluaisin jo vihdoinkin vaan TEHDÄ?
Narskuttelin hampaitani kahdeksan tuntia. Sen jälkeen menin kauppaan mulkoilemaan ohikulkijoita vihamielisesti. Sitten kävelin (jälleen mustanpuhuvassa, jäisessä tihkusateessa totta kai) kotiin. Laitoin nuhjaantuneet kotihousut ja mummon tekemät villasukat jalkaan. Hengittelin syvään, yritin nukkua päiväunet.
Pikkuhiljaa rentouduin. Suorittajapersoonan on niin suunnattoman vaikea hyväksyä sitä, ettei enää ole paras tai edes aika hyvä. On vaan ihan tavallinen työpaikalla sähläävä keltanokka, joka joutuu turvautumaan kollegoiden apuun vielä aivan helvetin monta kertaa.
En tiennyt, että tämä olisi näin vaikeaa. Oppiminen. Näin raskasta. Voi kun voisin vaan jo tietää kaiken.
Ehkä nämä päivät ovat extraraskaita myös sen takia, että kun uupuneena vihdoin pääsen kotiin, eteisessä ei ole vastassa pitkistä raajoista, kiharoista, naurusta ja duracell-energiasta koostuva komitea.
Ehei. Nyt täytyy jaksaa yksin.
Sellaisena aamuna työpaikan tietokone ei käynnisty. Ja kun se vihdoin maanittelun, virtajohtojen repimisen ja kriisipuheluiden jälkeen suvaitsee surahtaa käyntiin, sähköpostissa odottaa 37 lukematonta sähköpostia, joista 35 on kiireellistä. Käyttäjätunnukset eivät kuitenkaan toimi, päivityksen takkuilevat, salasana ei muistu mieleen ja itse asiassa käy ilmi, että kaikki perjantain hommat täytyykin väärinkäsityksen takia tehdä tänään uudestaan.
Sitten kahvi maistuu kuralta, asiakkaalta tulee kiukkuinen palauteposti ja pomolta käsittämätön työtehtävä. Pöydän kulmalla oppaiden ja muiden kirjojen pino kohoaa liian korkeaksi. Niihin ei taaskaan ehdi perehtyä, koska palaveri alkoi jo, esitelmä kaipaa hiomista ja joku käy huikkaamassa, että anteeksi nyt mutta tää ois kyllä pitänyt hoitaa jo viime viikolla.
Minulla oli eilen tuollainen maantai. Ensimmäinen huono päivä töissä näiden neljän kuukauden aikana. Ei millään lailla huolestuttava prosentti, mutta ikävä shokki sellaiselle, joka oli viettänyt työpaikan kanssa kuherruskuukautta ja kuvitellut, että me ei sitten riidellä koskaan.
Olin aivan käsittämättömän huonolla tuulella koko päivän. Kun monta kuukautta putkeen on koko ajan antanut kaikkensa, keskittynyt, perehtynyt, opiskellut, yrittänyt ja muistellut, tulee jossain vaiheessa seinä vastaan. Enkö todella vieläkään osaa tätä? Oikeasti?! Taasko tulee uusi ohjelma, uusi päivitys, uusi sivusto ja uusi media? Eikö tämä työ koskaan muutu rutiiniksi? Olenko tuomittu olemaan ikuisesti pihalla? Entä jos en jaksa enää opiskella, entä jos haluaisin jo vihdoinkin vaan TEHDÄ?
Narskuttelin hampaitani kahdeksan tuntia. Sen jälkeen menin kauppaan mulkoilemaan ohikulkijoita vihamielisesti. Sitten kävelin (jälleen mustanpuhuvassa, jäisessä tihkusateessa totta kai) kotiin. Laitoin nuhjaantuneet kotihousut ja mummon tekemät villasukat jalkaan. Hengittelin syvään, yritin nukkua päiväunet.
Pikkuhiljaa rentouduin. Suorittajapersoonan on niin suunnattoman vaikea hyväksyä sitä, ettei enää ole paras tai edes aika hyvä. On vaan ihan tavallinen työpaikalla sähläävä keltanokka, joka joutuu turvautumaan kollegoiden apuun vielä aivan helvetin monta kertaa.
En tiennyt, että tämä olisi näin vaikeaa. Oppiminen. Näin raskasta. Voi kun voisin vaan jo tietää kaiken.
Ehkä nämä päivät ovat extraraskaita myös sen takia, että kun uupuneena vihdoin pääsen kotiin, eteisessä ei ole vastassa pitkistä raajoista, kiharoista, naurusta ja duracell-energiasta koostuva komitea.
Ehei. Nyt täytyy jaksaa yksin.
sunnuntai 19. lokakuuta 2014
Syksyllä viimeinkin, voin ottaa iisimmin
Aamulla kun heräsin, oli tullut syksy.
Sade hakkasi ikkunoihin, sumu kiemurteli pitkin katuja. Aurinko ei edes yrittänyt paistaa harmaan pilvimassan läpi.
Pistin villapaidan päälle ja villasukat jalkaan. Kasasin selkäni taakse kaikki taloudestamme löytyvät tyynyt ja rakensin peitoista mukavan lämpömuurin ympärilleni. Katselin Netflixiä yhteentoista saakka ja nautin siitä, että tänään ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Syksyinen sunnuntai!
Kovin kauaa en toki jaksanut ihanasta joutilaisuudesta nauttia, koska keskittymiskykyni on yhtä hyvä kuin kärpäsellä. Oli pakko ryhtyä puuhailemaan jotakin. Vaihdoin lakat, pistin pyykki- ja tiskikoneet laulamaan, otin pitkän suihkun ja löysin ilahduttavasti keittiön yläkaapista pullollisen viimevuotista glögiä. Entä jos heittäytyisinkin aivan kreisiksi ja leipoisin tänään pipareita? Homejuustoakin löytyisi sopivasti jääkaapista.
Voi te harmaantympeät sunnuntait, kuinka olenkaan teitä kaivannut!
Ei minkäänlaista pakkoa suorittaa yhtään mitään. Ei tarvetta bailata tai matkustaa tai aloittaa uusia harrastuksia tai käydä töissä tai ulkoilla aamusta iltaan.
Nyt voi vaan olla. Voi vihdoinkin viettää tunnin lajitellen sukkalaatikkonsa erakot takaisin pariensa luokse. Voi käydä läpi vaatekaapin ja varata turhille rytkyille kirpparipöydän. Voi kutoa villapaidan. Tai virkata räsymaton. Voi leipoa sämpylöitä vaikka joka ilta. Shoppailla uusia teemakuja (siis tee-maku, ei teema-kuja) ja tehdä iltapalaksi syntisiä uunivoikkareita, joissa on päällä sekä cheddaria että homejuustoa. Koska tarvitaanhan sitä nyt eristävä ihrakerros talvipakkasten varalle.
Nyt voi pelata iltakaudet Huojuvaa tornia poikkiksen kanssa ja katsoa Netflixistä kaikki ne kymmenen uutta sarjaa, joiden pariin ei vielä kesällä ehtinyt. Nyt voi viettää perjantai- ja lauantai-illat ystävien kanssa kotona, juoda viiniä ja parantaa maailmaa. Ei tarvitse lähteä klubeille, koska ulkona sataa, tukka menee huonosti ja matkalla tulee kuitenkin kylmä.
Ah.
Toki kaipaan aurinkoa. Välistä niin paljon, että tekisi mieli syödä aamupalaksi purkillinen d-vitamiineja ihan vaan testatakseen, tulisiko siitä vihdoinkin vähän pirteämpi olo. Eikä nyt olisi yhtään hullumpaa lähteä rantalomalle. Ja niin edelleen.
Mutta silti. On syksyssä puolensa. Esimerkiksi se, että saatan mahdollisesti ehtiä jopa päivittää tätä blogia useammin kuin kerran kuussa.
Sade hakkasi ikkunoihin, sumu kiemurteli pitkin katuja. Aurinko ei edes yrittänyt paistaa harmaan pilvimassan läpi.
Pistin villapaidan päälle ja villasukat jalkaan. Kasasin selkäni taakse kaikki taloudestamme löytyvät tyynyt ja rakensin peitoista mukavan lämpömuurin ympärilleni. Katselin Netflixiä yhteentoista saakka ja nautin siitä, että tänään ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Syksyinen sunnuntai!
Kovin kauaa en toki jaksanut ihanasta joutilaisuudesta nauttia, koska keskittymiskykyni on yhtä hyvä kuin kärpäsellä. Oli pakko ryhtyä puuhailemaan jotakin. Vaihdoin lakat, pistin pyykki- ja tiskikoneet laulamaan, otin pitkän suihkun ja löysin ilahduttavasti keittiön yläkaapista pullollisen viimevuotista glögiä. Entä jos heittäytyisinkin aivan kreisiksi ja leipoisin tänään pipareita? Homejuustoakin löytyisi sopivasti jääkaapista.
Voi te harmaantympeät sunnuntait, kuinka olenkaan teitä kaivannut!
Ei minkäänlaista pakkoa suorittaa yhtään mitään. Ei tarvetta bailata tai matkustaa tai aloittaa uusia harrastuksia tai käydä töissä tai ulkoilla aamusta iltaan.
Nyt voi vaan olla. Voi vihdoinkin viettää tunnin lajitellen sukkalaatikkonsa erakot takaisin pariensa luokse. Voi käydä läpi vaatekaapin ja varata turhille rytkyille kirpparipöydän. Voi kutoa villapaidan. Tai virkata räsymaton. Voi leipoa sämpylöitä vaikka joka ilta. Shoppailla uusia teemakuja (siis tee-maku, ei teema-kuja) ja tehdä iltapalaksi syntisiä uunivoikkareita, joissa on päällä sekä cheddaria että homejuustoa. Koska tarvitaanhan sitä nyt eristävä ihrakerros talvipakkasten varalle.
Nyt voi pelata iltakaudet Huojuvaa tornia poikkiksen kanssa ja katsoa Netflixistä kaikki ne kymmenen uutta sarjaa, joiden pariin ei vielä kesällä ehtinyt. Nyt voi viettää perjantai- ja lauantai-illat ystävien kanssa kotona, juoda viiniä ja parantaa maailmaa. Ei tarvitse lähteä klubeille, koska ulkona sataa, tukka menee huonosti ja matkalla tulee kuitenkin kylmä.
Ah.
Toki kaipaan aurinkoa. Välistä niin paljon, että tekisi mieli syödä aamupalaksi purkillinen d-vitamiineja ihan vaan testatakseen, tulisiko siitä vihdoinkin vähän pirteämpi olo. Eikä nyt olisi yhtään hullumpaa lähteä rantalomalle. Ja niin edelleen.
Mutta silti. On syksyssä puolensa. Esimerkiksi se, että saatan mahdollisesti ehtiä jopa päivittää tätä blogia useammin kuin kerran kuussa.
 |
| Viikko sitten oli vielä keltaistakin. Nyt lähinnä harmaata. |
maanantai 26. toukokuuta 2014
Blogi ilman sisältöä
Kun aloitin tämän blogin, sillä oli idea. Olin lähdössä vaihtoon. Halusin kätevästi kuitata kuulumiseni suuremmalle joukolle ystäviä, tuttavia ja perheenjäseniä. Kirjoittamalla muutaman hassun rivin ja painamalle julkaise-nappulaa hatarat ajatelmani ja hajattelmani pläjähtivät yhdelle jos toisellekin ruudulle Itämeren toisella puolen.
Silloin niitä kuulumisia riittikin. Uusi ystäviä, uusi paikkoja, uusia haasteita. Retkiä ja matkoja. Kulttuurieroja, koti-ikävää ja kaukosuhdetta. Opiskelua ja elämänkoulua. Kirjoittaminen oli kivaa!
Mutta nyt sitten.... hmmm.
Elämässäni ei oikeastaan ole pitkään aikaan tapahtunut mitään sellaista, josta haluaisin päästä purkamaan tänne näin. Tämä blogi ei käsittele sisustusta, matkailua, muotia, käsitöitä, ruuanlaittoa, häitä, kotiäiteyttä tai valokuvausta. Täältä ei saa lifestyle-vinkkejä tai ohjeita kaikin puolin parempaan elämään. Täällä eivät räjähtele messevät mielipidekirjoitukset tai provokatiiviset kommenttiketjut. Herää kysymys, että miksi ihmeessä tämä blogi oikein on edes olemassa.
Pitäisikö keksiä joku projekti? Toki voisin vaihtaa blogin nimeksi vaikka että Elämää kivitalossa ja alkaa kirjoittaa äklöttävän ajan hermolla olevaa tekosyvällistä tekstiä täältä narisevien lankkulattioideni keskeltä. Voisin joka aamu käydä Cafe Artissa kuvaamassa lattekupilliseni (juovatko siistis tyypit lattea? Ei varmaan. Pakuriteetä? Raakamaitoa? Mimosaa?) ja kuvailla sitten jokirannan pittoreskisti ränsistyneitä puistonpenkkejä, mutta jotenkin sekin tuntuu nyt vähän kaukaa haetulta.
Mutta kun ei tässä elämässä nyt tapahdu mitään. Tänä aamuna olen noussut ylös, paahtanut pari viipaletta ruisleipää ja juonut lasin maitoa. Olen sopinut aikatauluja pyykkikoneenostajan kanssa. Olen tyhjentänyt ja täyttänyt tiskikoneen ja laittanut pyykit pyörimään. Olen kastellut basilikan. Olen tiskannut eväsrasioita ja palautusjuomapulloja. Olen saanut kesän työvuorolistan ja suunnitellut viikonloppumenoja. Olen kirjoittanut sähköpostin ruotsalaisperheelleni, sopinut facebookissa kahvitapaamisesta ja whatsappannut Valiopojan kanssa. En ymmärrä, miten tällaiset puuhat saisi muutettua bloginkestävään muotoon. Miksi kukaan haluaisi lukea toisen ihmisen tylsääkin tylsemmistä arkipuuhista?
(Toinen pohdinnan arvoinen asia on luonnollisesti se, että miksi itse jaksa niistä kirjoittaa juuri tälläkin hetkellä. Tuntemattomia ovat minun tieni.)
Seuraavaksi ajattelin jatkaa tätä huippujännittävää päivää viemällä roskat ja maksamalla laskuja. Sitten syön lounaaksi eiliseltä jäänyttä kanaa. Ehkä sen jälkeen keitän kahvit ja luen taas pinon nurkkaan kerääntyneitä Satakunnan Kansoja.
Woop woop!
(Sattuneista syistä tämä postaus ei sisällä kuvia. Jos haluatte nähdä miltä meidän tiskikone näyttää, niin olette tervetulleita katsomaan.)
Silloin niitä kuulumisia riittikin. Uusi ystäviä, uusi paikkoja, uusia haasteita. Retkiä ja matkoja. Kulttuurieroja, koti-ikävää ja kaukosuhdetta. Opiskelua ja elämänkoulua. Kirjoittaminen oli kivaa!
Mutta nyt sitten.... hmmm.
Elämässäni ei oikeastaan ole pitkään aikaan tapahtunut mitään sellaista, josta haluaisin päästä purkamaan tänne näin. Tämä blogi ei käsittele sisustusta, matkailua, muotia, käsitöitä, ruuanlaittoa, häitä, kotiäiteyttä tai valokuvausta. Täältä ei saa lifestyle-vinkkejä tai ohjeita kaikin puolin parempaan elämään. Täällä eivät räjähtele messevät mielipidekirjoitukset tai provokatiiviset kommenttiketjut. Herää kysymys, että miksi ihmeessä tämä blogi oikein on edes olemassa.
Pitäisikö keksiä joku projekti? Toki voisin vaihtaa blogin nimeksi vaikka että Elämää kivitalossa ja alkaa kirjoittaa äklöttävän ajan hermolla olevaa tekosyvällistä tekstiä täältä narisevien lankkulattioideni keskeltä. Voisin joka aamu käydä Cafe Artissa kuvaamassa lattekupilliseni (juovatko siistis tyypit lattea? Ei varmaan. Pakuriteetä? Raakamaitoa? Mimosaa?) ja kuvailla sitten jokirannan pittoreskisti ränsistyneitä puistonpenkkejä, mutta jotenkin sekin tuntuu nyt vähän kaukaa haetulta.
Mutta kun ei tässä elämässä nyt tapahdu mitään. Tänä aamuna olen noussut ylös, paahtanut pari viipaletta ruisleipää ja juonut lasin maitoa. Olen sopinut aikatauluja pyykkikoneenostajan kanssa. Olen tyhjentänyt ja täyttänyt tiskikoneen ja laittanut pyykit pyörimään. Olen kastellut basilikan. Olen tiskannut eväsrasioita ja palautusjuomapulloja. Olen saanut kesän työvuorolistan ja suunnitellut viikonloppumenoja. Olen kirjoittanut sähköpostin ruotsalaisperheelleni, sopinut facebookissa kahvitapaamisesta ja whatsappannut Valiopojan kanssa. En ymmärrä, miten tällaiset puuhat saisi muutettua bloginkestävään muotoon. Miksi kukaan haluaisi lukea toisen ihmisen tylsääkin tylsemmistä arkipuuhista?
(Toinen pohdinnan arvoinen asia on luonnollisesti se, että miksi itse jaksa niistä kirjoittaa juuri tälläkin hetkellä. Tuntemattomia ovat minun tieni.)
Seuraavaksi ajattelin jatkaa tätä huippujännittävää päivää viemällä roskat ja maksamalla laskuja. Sitten syön lounaaksi eiliseltä jäänyttä kanaa. Ehkä sen jälkeen keitän kahvit ja luen taas pinon nurkkaan kerääntyneitä Satakunnan Kansoja.
Woop woop!
(Sattuneista syistä tämä postaus ei sisällä kuvia. Jos haluatte nähdä miltä meidän tiskikone näyttää, niin olette tervetulleita katsomaan.)
maanantai 12. toukokuuta 2014
Kainoja kurkistuksia
Meillä on netti! Tai siis tässä yhdessä läppärissä on. Pari tablettia ja pöytäkonet odottelevat vielä pelastajaansa. Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa... Tärkeintähän on luonnollisesti se, että pääsen itse taas päivittämään blogiani.
Olemme vähitellen saaneet tavaroita paikoilleen. Siellä täällä ammottaa tyhjiä koloja, joita kalustamme mielikuvitusmaailmassa iltaisin. Tähän tämmönen sohva, joka sopii hienosti olemattomiin verhoihin, jotka taas täydentävät potentiaalisesti vielä joskus hankittavaa kirjahyllyä...
Vaan eihän meillä tietysti vielä olekaan mikään hoppu. Loppuelämä aikaa sisustella.
Kokonaiskuva on kyllä edelleen melko kaaosmainen ja äänet kaikuvat ikävästi verhojen puuttuessa. Tosin paljaiden varpaiden alla narisevat lattialaudat tasapainottavat sympaattisesti äänimaisemaa. Ja paksut ikkunat pitävät keskustan metelin kiviseinien ulkopuolella! Tervetuloa, paremmat yöunet!
Vielä en viitsi ikuistaa asuntoamme laajakuviin. Napsin kuitenkin kaikkein uteliaimmille lukijoilleni (tunnistatte kyllä itsenne. Myöntäkää heti!) hieman kurkistuskuvia arjestamme.
Tänään kävin hinkkaamassa vuoden aikana kertyneet liat irti vanhan asunnon kaakeleista ja keittiönkaapeista. Siinä kun rystyset ruvella kiroili hellan kimpussa, niin alkoi se vanhaa asuntoa kohtaan tuntemani hellämielisyys ja haikeus ripeästi kadota. Että heippa vaan vanha luukku, ei tuu ikävä! Meikä asuu nyt täällä!
Olemme vähitellen saaneet tavaroita paikoilleen. Siellä täällä ammottaa tyhjiä koloja, joita kalustamme mielikuvitusmaailmassa iltaisin. Tähän tämmönen sohva, joka sopii hienosti olemattomiin verhoihin, jotka taas täydentävät potentiaalisesti vielä joskus hankittavaa kirjahyllyä...
Vaan eihän meillä tietysti vielä olekaan mikään hoppu. Loppuelämä aikaa sisustella.
Kokonaiskuva on kyllä edelleen melko kaaosmainen ja äänet kaikuvat ikävästi verhojen puuttuessa. Tosin paljaiden varpaiden alla narisevat lattialaudat tasapainottavat sympaattisesti äänimaisemaa. Ja paksut ikkunat pitävät keskustan metelin kiviseinien ulkopuolella! Tervetuloa, paremmat yöunet!
Vielä en viitsi ikuistaa asuntoamme laajakuviin. Napsin kuitenkin kaikkein uteliaimmille lukijoilleni (tunnistatte kyllä itsenne. Myöntäkää heti!) hieman kurkistuskuvia arjestamme.
 |
| Sohvaa ei ole, mutta toki rucola ja ruohosipuli kukoistavat jo ikkunalaudalla. |
 |
| Ihanaa ajan patinaa. |
 |
| Ja samaa tunnelmaa myös lattianrajassa. |
 |
| Mitään muistettavaa meillä ei ole. |
 |
| Valiopojan shoppaama tarra pääsi omalle paikalleen. Osaavat sitten vieraatkin suunnistaa suoraan vessaan, eivätkä mene eteisen hämäysovesta (kyllä! sellaisia on olemassa!) makuuhuoneeseemme. |
 |
| Mitä olisi koti ilman neilikoita? |
 |
| Uusi matto odottaa sohvaa. Nojatuolit pitävät sille seuraa siihen asti. |
 |
| Oi verhot, tulkaa jo ikkunoihimme. |
 |
| Tämän asunnon teema taitaa välillä olla valkoista valkoisella... väripilkkujakin tarvitaan, jotta Valiopoika ei sotke työpaikkaa ja kotia keskenään. |
tiistai 29. huhtikuuta 2014
Haikeita hyvästejä ja hienoinen hermoromahdus
En ollutkaan pakannut omaisuuttani pahvilaatikoihin lähes 11 kokonaiseen kuukauteen, joten kyllä sitä taas alkaa olla aika karistaa tämän kämpän tomut jaloistaan, kaivaa jätesäkit kaapista esille ja vaihtaa maisemaa. En jaksa enää laskea, monesko muutto nyt on kyseessä. Lopetin kirjanpidon jossain siinä kahdennenkymmenennen muuton tienoilla.
Varsinaista matkalaukkuelämää. Huoh.
Usein muuttoihini on sekoittunut jonkinlainen ahdistus. Ero, muutto maasta, vieraalle paikkakunnalle painuminen työn perässä ja vastahakoisesti, koti-ikävä, kaverikaipuu ja uupumus kaiken tutun jättämisestä taas kerran.
Tällä kertaa lähtökohdat ovat huomattavasti positiivisemmat. Vuokra alenee, neliöt lisääntyvät ja saman katon alle muuttaa laadukasta seuraa. Muuttomatkakin on vajaat pari sataa metriä, joten mistään varsinaisesta kulttuurishokista ei voitane tämän muuton yhteydessä puhua.
Vaan on tässä silti jonkinlaista haikeutta ilmassa. Tässä asunnossa on ollut hyvä olla. Ehkä paras vuosi elämästäni. Omituista, että seuraavaksi tänne muuttaa joku aivan vieras ihminen. Minun kotiini, hyvänen aika sentään.
Toivon, että seuraavakin asunto tuntuisi yhtä paljon kodilta. Toivon, että siellä olisi samanlainen ystävällinen valo ja kodikkaasti narisevat kynnykset. Vaikka eipä se kai toiveista ole kiinni, ehkä koti on siellä, minne sen itse päättää tehdä... Eikö vain?
Kuvailin muutamia otoksia tästä kaikkien aikojen suosikkiasunnostani. Hienoja muistoja tästä yhdestä pienestä huoneesta, johon hetken aikaa mahtui koko elämäni.
Huoh. Jos olisin rikas kuin piru, ostaisin tämän asunnon. Ja samaten tuon rappukäytävän viereisen kämpän. Kaataisin asuntojen väliltä seinän pois ja remppaisin tästä minulle ja Valiopojalle oman kaupunkikaksion.
Mutta niin. Ihan kaikkea tässä elämässä ei vissiin voi saada. Ja oikeastihan tästä asunnosta tekevät niin ihanan kaikki ne muistot ja hienot hetket, jotka olen täällä kokenut. Eritoten se, kuinka tutustuin näiden seinien sisällä siihenkin yhteen pöllöpäähän, joka tuli minua vastaan yhdeltätoista illalla itavuoron päätyttä ja halusi varmistaa, että pääsen ehjänä töistä kotiin.
Ja nyt muutan sen tyypin kanssa yhteen. Eiköhän tää ihan hyvin mene.
Ja sitä paitsi. Kauneus on katoavaista. Tällä hetkellä en mitenkään malta odottaa, että pääsen tästä yksiöstä pois, sillä juuri nyt täällä näyttää hieman vähemmän idylliseltä.
Varsinaista matkalaukkuelämää. Huoh.
Usein muuttoihini on sekoittunut jonkinlainen ahdistus. Ero, muutto maasta, vieraalle paikkakunnalle painuminen työn perässä ja vastahakoisesti, koti-ikävä, kaverikaipuu ja uupumus kaiken tutun jättämisestä taas kerran.
Tällä kertaa lähtökohdat ovat huomattavasti positiivisemmat. Vuokra alenee, neliöt lisääntyvät ja saman katon alle muuttaa laadukasta seuraa. Muuttomatkakin on vajaat pari sataa metriä, joten mistään varsinaisesta kulttuurishokista ei voitane tämän muuton yhteydessä puhua.
Vaan on tässä silti jonkinlaista haikeutta ilmassa. Tässä asunnossa on ollut hyvä olla. Ehkä paras vuosi elämästäni. Omituista, että seuraavaksi tänne muuttaa joku aivan vieras ihminen. Minun kotiini, hyvänen aika sentään.
Toivon, että seuraavakin asunto tuntuisi yhtä paljon kodilta. Toivon, että siellä olisi samanlainen ystävällinen valo ja kodikkaasti narisevat kynnykset. Vaikka eipä se kai toiveista ole kiinni, ehkä koti on siellä, minne sen itse päättää tehdä... Eikö vain?
Kuvailin muutamia otoksia tästä kaikkien aikojen suosikkiasunnostani. Hienoja muistoja tästä yhdestä pienestä huoneesta, johon hetken aikaa mahtui koko elämäni.
 |
| Keskeneräiseksihän tämä lopulta jäi. Mutta silti viihdyin täydellisesti. |
 |
| Alkovi taisi olla eniten suosikkini. Ihana rauhallinen unikulma. |
 |
| Ja tuo käsittämättömän pieni keittiö liian vähine kaappeineen! Viha-rakkaussuhde, ainakin kokatessa. |
 |
| Söpö pieni eteiseni ja huikea itsensäpaljastelukylpyhuone, jonka suihkusta avautui ikkuna suoraan pihalle. |
 |
| Kaikki turhat pienet koristeesineeni. |
Mutta niin. Ihan kaikkea tässä elämässä ei vissiin voi saada. Ja oikeastihan tästä asunnosta tekevät niin ihanan kaikki ne muistot ja hienot hetket, jotka olen täällä kokenut. Eritoten se, kuinka tutustuin näiden seinien sisällä siihenkin yhteen pöllöpäähän, joka tuli minua vastaan yhdeltätoista illalla itavuoron päätyttä ja halusi varmistaa, että pääsen ehjänä töistä kotiin.
Ja nyt muutan sen tyypin kanssa yhteen. Eiköhän tää ihan hyvin mene.
Ja sitä paitsi. Kauneus on katoavaista. Tällä hetkellä en mitenkään malta odottaa, että pääsen tästä yksiöstä pois, sillä juuri nyt täällä näyttää hieman vähemmän idylliseltä.
lauantai 26. huhtikuuta 2014
Mitä hakukoneesi tietää sinusta?
Pitkän työpäivän jälkeen selkään sattuu niin, että hädin tuskin kävelemään pystyy. Joten istuin takaisin koneelle. Järjen riemuvoitto jälleen kerran. Onneksi huomenna on ohjelmassa hieman tervehenkisemmin mökkeilyä. Voisin ottaa tämän kannettavan mukaan ja heittää sillä vesilintua, mutta en raaski, koska meidän mökkirannassa ui niin kauniita joutsenia.
Törmäsin verkossa pohdintaan "mitä googlehakusi kertoo sinusta". Ideana on mennä (yllätys yllätys!) mennä Googleen ja kopioida talteen kaikki viimeisimmät hakusanat. Sen jälkeen voi leikkiä keittiöpsykologia ja pohdiskella, millaisen mielikuvan vaikkapa joku ventovieras pulliainen juuri sinusta voisi saada hakujesi perusteella.
Aivontonta. Ajanhukkaa.
Joten kokeilin tietty heti.
Minä olen tiivistetysti:
lohkoperunat
karu izikaya
sushi turun kauppahalli
turun vuokra-asunnot
enkeliravintola
golding elliot
ekotori turku
yh kodit pori
vuokra-asunto kesäksi pori
makia huppari
gym2000
virkatun pipon kaventaminen
opintotukilautakunta turku
sonera
toisen kanssa
värikartta
kantola 1988 laadullinen tutkimus
konstruktiivinen ajattelu
laatikko paperista
leenamaija rossi
lundia keittiötuoli
marimekon raitapaita pesu
sähköisiin lähteisiin viittaaminen leipätekstissä
crosstrainer kalorinkulutus
virkattu kori
maapähkinävoinuudelit
uff keräyspiste
kikherne kasvis uunivuoka
bjj treeni
hauskat urheilutrikoot
sushi turku
hansamania
tee se itse reppu
Kyyyyllä tässä nyt jotain ideaa on. Tostahan vähemmän ryppyisillä aivoillakin varustettu henkilö voisi vetää sen johtopäätöksen, että luultavasti pyörin jossain Turun seudulla ja olen muuttamassa Poriin. Kokkailen enemmän tai vähemmän säännöllisesti omat ruokani ja harrastan kaikenlaista näpertämistä ja käsitöitä. Pidän suomalaisesta suunnittelusta, kannustan kierrättämiseen, teen jonkinlaista lopputyötä tai tutkimusta, käyn ulkona syömässä ja saatan välillä eksyä salille.
Meikähän se on.
Törmäsin verkossa pohdintaan "mitä googlehakusi kertoo sinusta". Ideana on mennä (yllätys yllätys!) mennä Googleen ja kopioida talteen kaikki viimeisimmät hakusanat. Sen jälkeen voi leikkiä keittiöpsykologia ja pohdiskella, millaisen mielikuvan vaikkapa joku ventovieras pulliainen juuri sinusta voisi saada hakujesi perusteella.
Aivontonta. Ajanhukkaa.
Joten kokeilin tietty heti.
Minä olen tiivistetysti:
lohkoperunat
karu izikaya
sushi turun kauppahalli
turun vuokra-asunnot
enkeliravintola
golding elliot
ekotori turku
yh kodit pori
vuokra-asunto kesäksi pori
makia huppari
gym2000
virkatun pipon kaventaminen
opintotukilautakunta turku
sonera
toisen kanssa
värikartta
kantola 1988 laadullinen tutkimus
konstruktiivinen ajattelu
laatikko paperista
leenamaija rossi
lundia keittiötuoli
marimekon raitapaita pesu
sähköisiin lähteisiin viittaaminen leipätekstissä
crosstrainer kalorinkulutus
virkattu kori
maapähkinävoinuudelit
uff keräyspiste
kikherne kasvis uunivuoka
bjj treeni
hauskat urheilutrikoot
sushi turku
hansamania
tee se itse reppu
Kyyyyllä tässä nyt jotain ideaa on. Tostahan vähemmän ryppyisillä aivoillakin varustettu henkilö voisi vetää sen johtopäätöksen, että luultavasti pyörin jossain Turun seudulla ja olen muuttamassa Poriin. Kokkailen enemmän tai vähemmän säännöllisesti omat ruokani ja harrastan kaikenlaista näpertämistä ja käsitöitä. Pidän suomalaisesta suunnittelusta, kannustan kierrättämiseen, teen jonkinlaista lopputyötä tai tutkimusta, käyn ulkona syömässä ja saatan välillä eksyä salille.
Meikähän se on.
tiistai 25. maaliskuuta 2014
Brunssi-ideoita moneen makuun
Viikonloppuna paiskin töitä 16 tuntia. Sen vastapainoksi söin brunssia pari-kolme tuntia. Oli mainiota.
Perheeni vastaherännyt brunssi-innostus sai minut suunnnittelemaan erilaisia brunssiteemoja. Olisiko seuraavaksi vuorossa kakkubrunssi? Tai vegebrunssi? Saaristolaisbrunssi? Darrabrunssi?
Toki sekin toimii mainiosti, että kukin osallistuja tuo mukanaan ihan mitä huvittaa, mutta voisivathan teemabrunssit tuoda mukavaa vaihtelua. Vaikka tähän tapaan:
Amerikkalainen brunssi:
-Kinkku-juusto-toast
-Maapähkinävoi-hillo-voileipä
-Coleslaw-salaatti
-Höyrytet vihreät pavut
-Pulled pork tai savustetut ribsit
-Hedelmäsmoothie
-Mustikkamuffinsit
-Pannukakut marjoilla ja vaahterasiirapilla
-Juustokakku
-Kaffe
Saaristolaisbrunssi:
-Raikas vihersalaatti
-Marinoituja kurkkuja
-Perunasalaattia
-Kylmäsavulohta
-Silliä maun mukaan
-Riistalihapullia
-Uusi perunoita ja tillivoisulaa
-Paahdettua punajuurta vuohenjuuston kera
-Saaristolaisleipää
-Valkosuklaamarjarahka
-Puoloffee-kakku
-Kaffe
Kasvisbrunssi:
-Kurpitsansiemensämpylät ja chilikashewpähkinälevite
-Vihersalaatti fetalla
-Paahdetut kasvikset kuskuksen kera
-Viininlehtikääryleet
-Marinoidut oliivit
-Falafelpyörykät
-Tzatsiki
-Croisantit aprikoosimarmeladilla
-Suklaakakku
-Kaffe
Tai sitten vaan ne nyyttärimeiningit. Meillä ei viimeksi juuri suunniteltu, että millä tyylillä mennään ja silti kaikki valinnat osuivat oikeaan. Meidän pöydästä löytyi:
-Melonisalaattia
-Munakokkelia ja nakkeja
-Ruisnappeja
-Kylmäsavulohimoussea
-Uunituoreita sämpylöitä
-Luomupestoa
-Paahtopaistia
-Lohta appelsiinikastikkeessa
-Leipäjuustoa
-Suolakurkkuja
-Kookossuklaapalloja
-Fanipaloja
-Kirpeää sitruunakakkua
-Hedelmäsalaattia
-Smoothieta
-Kaffea
-Omista ompuista tehtyä mehua
Perheeni vastaherännyt brunssi-innostus sai minut suunnnittelemaan erilaisia brunssiteemoja. Olisiko seuraavaksi vuorossa kakkubrunssi? Tai vegebrunssi? Saaristolaisbrunssi? Darrabrunssi?
Toki sekin toimii mainiosti, että kukin osallistuja tuo mukanaan ihan mitä huvittaa, mutta voisivathan teemabrunssit tuoda mukavaa vaihtelua. Vaikka tähän tapaan:
Amerikkalainen brunssi:
-Kinkku-juusto-toast
-Maapähkinävoi-hillo-voileipä
-Coleslaw-salaatti
-Höyrytet vihreät pavut
-Pulled pork tai savustetut ribsit
-Hedelmäsmoothie
-Mustikkamuffinsit
-Pannukakut marjoilla ja vaahterasiirapilla
-Juustokakku
-Kaffe
Saaristolaisbrunssi:
-Raikas vihersalaatti
-Marinoituja kurkkuja
-Perunasalaattia
-Kylmäsavulohta
-Silliä maun mukaan
-Riistalihapullia
-Uusi perunoita ja tillivoisulaa
-Paahdettua punajuurta vuohenjuuston kera
-Saaristolaisleipää
-Valkosuklaamarjarahka
-Puoloffee-kakku
-Kaffe
Kasvisbrunssi:
-Kurpitsansiemensämpylät ja chilikashewpähkinälevite
-Vihersalaatti fetalla
-Paahdetut kasvikset kuskuksen kera
-Viininlehtikääryleet
-Marinoidut oliivit
-Falafelpyörykät
-Tzatsiki
-Croisantit aprikoosimarmeladilla
-Suklaakakku
-Kaffe
Tai sitten vaan ne nyyttärimeiningit. Meillä ei viimeksi juuri suunniteltu, että millä tyylillä mennään ja silti kaikki valinnat osuivat oikeaan. Meidän pöydästä löytyi:
-Melonisalaattia
-Munakokkelia ja nakkeja
-Ruisnappeja
-Kylmäsavulohimoussea
-Uunituoreita sämpylöitä
-Luomupestoa
-Paahtopaistia
-Lohta appelsiinikastikkeessa
-Leipäjuustoa
-Suolakurkkuja
-Kookossuklaapalloja
-Fanipaloja
-Kirpeää sitruunakakkua
-Hedelmäsalaattia
-Smoothieta
-Kaffea
-Omista ompuista tehtyä mehua
 |
| Kukkiakin oli. Sävy sävyyn pöytäliinan kanssa. |
 |
| Seuraavaa kertaa odotellessa. |
perjantai 21. maaliskuuta 2014
Murjottajan myönnytys
Valiopoika ihmetteli edellistä listaani ja totesi, että olen kyllä hyvä löytämään kaikesta sen negatiivisen puolen. Auts.
Mutta totta se on. Tasapainon vuoksi haluan huomattaa, että iloitsen suuresti myös pienistä asioista. Kuten esimerkiksi
-postin saapumisesta
-auringonvaloon heräämisestä
-ruokakauppojen hyllyjen tutkailusta
-kirpputoreista
-symmetrisistä kellonajoista ja päivämääristä
-jalkojen rasvaamisesta suihkun jälkeen
-pyykinpesusta
-kirjastossa käymisestä
-onnistuneesta kynsienlakkauksesta
-elokuvateatterin trailereista
-lahjojen paketoinnista
-valokuvien katsomisesta
-hyvän voileivän tekemisestä ja syömisestä
-lasillisesta kylmää mehua
-sopivan tyhjästä kuntosalista
-kauniista taivaasta
-pyöräilystä
-käsitöiden saamisesta valmiiksi
-leikkokukkien katselusta
-sängyn petaamisesta
-sanomalehtien lukemisesta
-eväiden tekemisestä
-metsässä kävelystä
-torilla käymisestä
-hyvistä asiakaspalvelijoista
-satunnaisista kohtaamisista
-tekstiviesteistä ja whatsapp-viesteistä
-blogien lukemisesta
-ikkunashoppailusta
-mainoslehtisten lukemisesta
-merkitsevistä katseista
Voisin jatkaa listaa vielä paljonkin. Kenties loputtomasti. Mutta nyt ei ehdi, koska pitää ehtiä tiskata ja kirjoittaa hieman gradua ennen vieraiden saapumista.
Jatkakaa itte sitä listaa. Kyllä niitä asioita löytyy.
Mutta totta se on. Tasapainon vuoksi haluan huomattaa, että iloitsen suuresti myös pienistä asioista. Kuten esimerkiksi
-postin saapumisesta
-auringonvaloon heräämisestä
-ruokakauppojen hyllyjen tutkailusta
-kirpputoreista
-symmetrisistä kellonajoista ja päivämääristä
-jalkojen rasvaamisesta suihkun jälkeen
-pyykinpesusta
-kirjastossa käymisestä
-onnistuneesta kynsienlakkauksesta
-elokuvateatterin trailereista
-lahjojen paketoinnista
-valokuvien katsomisesta
-hyvän voileivän tekemisestä ja syömisestä
-lasillisesta kylmää mehua
-sopivan tyhjästä kuntosalista
-kauniista taivaasta
-pyöräilystä
-käsitöiden saamisesta valmiiksi
-leikkokukkien katselusta
-sängyn petaamisesta
-sanomalehtien lukemisesta
-eväiden tekemisestä
-metsässä kävelystä
-torilla käymisestä
-hyvistä asiakaspalvelijoista
-satunnaisista kohtaamisista
-tekstiviesteistä ja whatsapp-viesteistä
-blogien lukemisesta
-ikkunashoppailusta
-mainoslehtisten lukemisesta
-merkitsevistä katseista
Voisin jatkaa listaa vielä paljonkin. Kenties loputtomasti. Mutta nyt ei ehdi, koska pitää ehtiä tiskata ja kirjoittaa hieman gradua ennen vieraiden saapumista.
Jatkakaa itte sitä listaa. Kyllä niitä asioita löytyy.
maanantai 3. maaliskuuta 2014
Vauhtia maanantaihin
Olenko ainoa ihminen maailmassa, johon iskee maanantaisin valtava lamaannus? Tekemättömät asiat pyörivät päässä, tuleva viikko tuntuu loputtoman pitkältä ja työvuorot, kouluhommat, paperisotkut ja asunnonhakukaavakkeet tanssivat ripaskaa aivojen ympärillä.
Yleensä koko maanantai meneekö omituiseen vellomiseen. Tsemppaan itseäni, yritän saada jotain järkevää tehtyä ja pyörittelen peukoloita suuntaan jos toiseenkin. Huokailen ja haaveilen, kävelen epämääräistä ympyrää ja istun tuntikausia koneen äärellä saamatta mitään aikaiseksi.
Tänään ajattelin aloittaa viikon hieman toisin.
Ensitöikseni nousin ylös kahdeksalta. Vedin rahkaa naamaan ja vaatteet ylle ja päätin olla tehokas. Keräsin pitkin pöytätasoja lojuneet laskut kasaan ja maksoin ne kaikki pois. Ja samaan syssyyn naputtelin pankille vielä hakemuksen ASP-tilin avaamisesta. Eipä ole sitäkään tullut pohdittua kuin viimeiset kolme vuotta, josko nyt sitten oikeasti tekisi jotain asian eteen?
Seuraavaksi lähetin isännöitsijälle kiukkuista postia jo kolmannen kerran. Ehkä se talonkirjaote pian lähtee sieltä tänne päin. Sitten uusin kirjaston lainat ja pistin muistiin vielä pari hyödyllistä nimeä gradua varten.
Sen jälkeen surffasin osoitteeseen gym2000 ja varasin muutamat treenitunnit tälle viikolle. Attackia, pumppia, steppiä, syvävenyttelyä. Sitten pistin vielä pomolle sähköpostia, laskeskelin tämän kuun tuntipalkkoja ja laskupinoja yhteen ja suunnittelin omaa työvuorolistaani muutaman viikon pidemmälle.
Viimeiseksi etsin Kelaa varten hieman papereita, avasin gradutiedoston, siivosin työpöydälle tilaa muistiinpanoille ja keitin kupillisen kerrassaan huumaavan tuoksuista suklaakahvia.
Peukut pystyyn, että gradu etenisi sutjakkaammin kun muutama mielessä pyörinyt velvollisuus on nyt poissa kuvioista.
Yleensä koko maanantai meneekö omituiseen vellomiseen. Tsemppaan itseäni, yritän saada jotain järkevää tehtyä ja pyörittelen peukoloita suuntaan jos toiseenkin. Huokailen ja haaveilen, kävelen epämääräistä ympyrää ja istun tuntikausia koneen äärellä saamatta mitään aikaiseksi.
Tänään ajattelin aloittaa viikon hieman toisin.
Ensitöikseni nousin ylös kahdeksalta. Vedin rahkaa naamaan ja vaatteet ylle ja päätin olla tehokas. Keräsin pitkin pöytätasoja lojuneet laskut kasaan ja maksoin ne kaikki pois. Ja samaan syssyyn naputtelin pankille vielä hakemuksen ASP-tilin avaamisesta. Eipä ole sitäkään tullut pohdittua kuin viimeiset kolme vuotta, josko nyt sitten oikeasti tekisi jotain asian eteen?
Seuraavaksi lähetin isännöitsijälle kiukkuista postia jo kolmannen kerran. Ehkä se talonkirjaote pian lähtee sieltä tänne päin. Sitten uusin kirjaston lainat ja pistin muistiin vielä pari hyödyllistä nimeä gradua varten.
Sen jälkeen surffasin osoitteeseen gym2000 ja varasin muutamat treenitunnit tälle viikolle. Attackia, pumppia, steppiä, syvävenyttelyä. Sitten pistin vielä pomolle sähköpostia, laskeskelin tämän kuun tuntipalkkoja ja laskupinoja yhteen ja suunnittelin omaa työvuorolistaani muutaman viikon pidemmälle.
Viimeiseksi etsin Kelaa varten hieman papereita, avasin gradutiedoston, siivosin työpöydälle tilaa muistiinpanoille ja keitin kupillisen kerrassaan huumaavan tuoksuista suklaakahvia.
Peukut pystyyn, että gradu etenisi sutjakkaammin kun muutama mielessä pyörinyt velvollisuus on nyt poissa kuvioista.
 |
| Loppukevennyksenä kuva Tallinnan hotellista viime joulukuulta. Kylppärissä oli melko mainio peili. |
perjantai 9. elokuuta 2013
Hämmästyttää, kummastuttaa
Elämä ei lakkaa hämmästyttämästä minua. Se on tietysti melko hyvä asia. Jos en hämmästelisi monttu auki ja viriviritööttööt-äänet päässä soiden tasaisin väliajoin, olisin melko varmasti joko kuollut tai tylsä. En halua olla niistä kumpaakaan.
Kesä ei selvästikään ole minunlaiselleni bloggaajalle kovin hedelmällistä aikaa. Kesä on aina liikaa jotain. Viime kesänä oli liikaa järistyksiä ja järkytyksiä. Runosuoneni tyrehtyi silkasta kauhusta. En uskaltanut tarttua läppäriin, sillä pelkäsin sydänverellä rustatun viiltävän tilityspostauksen tulvivan yli äyräiden ja vainoavan minua epämiellyttävästi vielä sillonkin, kun kaikki olisi jo hyvin.
Tänä kesänä en ole kirjoittanut, koska on ollut liikaa yllätyksiä ja ystäviä. En ole halunnut hehkuttaa ja höperrellä uimaretkistä, kirpputorikierroksista, toripäivistä ja jokirannasta. En ole halunnut täyttää blogialustaani hyperpositiivisilla, ällömakeilla halipusipostauksilla. En ole halunnut jakaa omia asioitani kaiken kansan nähtäbille. Ja ennen kaikkea en ole halunnut kykkiä sisällä tietokoneen kelmeässä valossa, vaan hyppelehtiä kiikkerästi korkkarit jaloissa pitkin Turun mukulakivikatuja.
Nyt kuitenkin toivoisin kirjoitusinnon hiljalleen palaavan luokseni. Viime kesästä en halunnut muistaa mitään, ja niin vaikuttaisi nyt käyneenkin. Muistot ovat haparoivia, harmaita, omituisen haljuja. Aivan kuin tapahtumista olisi 12 vuotta eikä 12 kuukautta.
Tästä kesästä kuitenkin haluaisin muistaa KAIKEN. Kaikki energiset aamut, raukeat iltapäivät ja pirskahtelevat illat. Haluaisin pullottaa talteen tämän huolettoman hilpeän tunnelman, tulevaisuustoivon ja onnellisuuden.
Vaikka enpä tiedä, onko blogilla sittenkään mitään tekemistä muistojeni tallennustehokkuuden kanssa. Luulen, että tämä kesä on varmuuskopioitu jonnekin onnellisen aivolohkoni taakse visusti talteen, eikä se sieltä kovin helposti lähde haalistumaan.
Ja auttaahan tietysti sekin, että tästä lähtien voin myös vilkaista eräisiinkin sinivihreisiin silmiin ja kysäistä niiltä, muistavatko nekin sen yhden elokuisen illan, jolloin kaikki oli mahdollista.
Kesä ei selvästikään ole minunlaiselleni bloggaajalle kovin hedelmällistä aikaa. Kesä on aina liikaa jotain. Viime kesänä oli liikaa järistyksiä ja järkytyksiä. Runosuoneni tyrehtyi silkasta kauhusta. En uskaltanut tarttua läppäriin, sillä pelkäsin sydänverellä rustatun viiltävän tilityspostauksen tulvivan yli äyräiden ja vainoavan minua epämiellyttävästi vielä sillonkin, kun kaikki olisi jo hyvin.
Tänä kesänä en ole kirjoittanut, koska on ollut liikaa yllätyksiä ja ystäviä. En ole halunnut hehkuttaa ja höperrellä uimaretkistä, kirpputorikierroksista, toripäivistä ja jokirannasta. En ole halunnut täyttää blogialustaani hyperpositiivisilla, ällömakeilla halipusipostauksilla. En ole halunnut jakaa omia asioitani kaiken kansan nähtäbille. Ja ennen kaikkea en ole halunnut kykkiä sisällä tietokoneen kelmeässä valossa, vaan hyppelehtiä kiikkerästi korkkarit jaloissa pitkin Turun mukulakivikatuja.
Nyt kuitenkin toivoisin kirjoitusinnon hiljalleen palaavan luokseni. Viime kesästä en halunnut muistaa mitään, ja niin vaikuttaisi nyt käyneenkin. Muistot ovat haparoivia, harmaita, omituisen haljuja. Aivan kuin tapahtumista olisi 12 vuotta eikä 12 kuukautta.
Tästä kesästä kuitenkin haluaisin muistaa KAIKEN. Kaikki energiset aamut, raukeat iltapäivät ja pirskahtelevat illat. Haluaisin pullottaa talteen tämän huolettoman hilpeän tunnelman, tulevaisuustoivon ja onnellisuuden.
Vaikka enpä tiedä, onko blogilla sittenkään mitään tekemistä muistojeni tallennustehokkuuden kanssa. Luulen, että tämä kesä on varmuuskopioitu jonnekin onnellisen aivolohkoni taakse visusti talteen, eikä se sieltä kovin helposti lähde haalistumaan.
Ja auttaahan tietysti sekin, että tästä lähtien voin myös vilkaista eräisiinkin sinivihreisiin silmiin ja kysäistä niiltä, muistavatko nekin sen yhden elokuisen illan, jolloin kaikki oli mahdollista.
sunnuntai 14. heinäkuuta 2013
Onnellisen elämän ongelma: hymyperäinen kasvojen rasitusvamma
Eräänä iltan kiinnitin huomiota siihen, että leukaperiä kiristi omituisesti ja muutenkin kasvojen alaosa tuntui kipuilevalta ja jäykältä. Kun sama ilmiö toistuis aina kaikkien kreeppisten kesäpäivien jälkeen, tajusin viimein, mistä oli kyse.
Minä hymyilen nykyään niin paljon, että saan siitä lihassärkyä kasvoihini. Sääliksi käy Hangon keksiä ja Naantalin aurinkoa. Tarkoittaako tämä nyt sitä, että päiviini sisältyy liian paljon hyviä asioita? Vai onko kyse treeninpuutteesta? Olenko elänyt elämäni viimeisimmät vuodet naama vakituisesti myttyrällä?
Oli miten oli, niin aion jatkaa samaan malliin.
Eilen esimerkiksi aloitin päiväni nukkumalla pitkään ja makeasti. Eli hieman yli kahdeksaan. (Luksusta verrattuna arkiaamuihin, jolloin verkkari pirisee pirteästi joka aamu klo 5:45.)
Sitten pyöräilin torille ostamaan litran mansikoita, nappasin jääkaapista laukkuuni kirpsakan sitruunapiirakan, vaniljakastikkeen ja yön yli jäähdytetyn skumppapullon.
Ja kas, tunnin päästä istuin kimmeltävän meren ääressä, tunsin auringon porottavan niskaani entistä enemmän kahvipavun väriseksi ja iskin kiinni uskomattoman herkulliseen brunssipöytään.
Tuntikausien raukean herkuttelun jälkeen jaksoin juuri ja juuri siirtyä vaakatasoon aurinkotuolille ja lueskella vanhoja naistenlehtiä. Hetken päästä jaksoin jo heitellä mölkkyäkin. Ja olin siinä joko totaalisen huono tai superhyvä, riippuen kierroksesta.
Jossain vaiheessa siirryin veneeseen ihailemaan lähes naurettavan kauniita varsinaissuomalaisia saaristomaisemia.
Sitten juoksin suihkun läpi, hyppäsin pallolliseen kesähameeseen ja suuntasin askel keveänä kohti legendaarisia hippaloita. Kun aamuyöllä palasin kotiin, oli lämmintä ja valoisaa. Ja tällä en viittaa pelkästään ulkoilmaan.
Tänään sen sijaan roikuin vaijerin varassa puusta kahdenkymmenen metrin korkeudessa ja koetin hilata itseni turvaan käsilihakset tuskasta tutisten. Mutta se onkin sitten jo ihan toinen juttu.
Minä hymyilen nykyään niin paljon, että saan siitä lihassärkyä kasvoihini. Sääliksi käy Hangon keksiä ja Naantalin aurinkoa. Tarkoittaako tämä nyt sitä, että päiviini sisältyy liian paljon hyviä asioita? Vai onko kyse treeninpuutteesta? Olenko elänyt elämäni viimeisimmät vuodet naama vakituisesti myttyrällä?
Oli miten oli, niin aion jatkaa samaan malliin.
Eilen esimerkiksi aloitin päiväni nukkumalla pitkään ja makeasti. Eli hieman yli kahdeksaan. (Luksusta verrattuna arkiaamuihin, jolloin verkkari pirisee pirteästi joka aamu klo 5:45.)
Sitten pyöräilin torille ostamaan litran mansikoita, nappasin jääkaapista laukkuuni kirpsakan sitruunapiirakan, vaniljakastikkeen ja yön yli jäähdytetyn skumppapullon.
Ja kas, tunnin päästä istuin kimmeltävän meren ääressä, tunsin auringon porottavan niskaani entistä enemmän kahvipavun väriseksi ja iskin kiinni uskomattoman herkulliseen brunssipöytään.
 |
| Miljöö oli ihan jees. |
 |
| Basilikat tietysti suoraan omasta maasta. |
 |
| Sitruunapiirakkaa, vaniljakastiketta, mansikoita ja tuoretta ananasta! |
 |
| Herkkuja kaipaavasti katsova koira. |
 |
| Kuka nyt sisällä jaksaa kokata, kun grillikin on keksitty? |
 |
| Heittämällä yli hellerajan! |
 |
| Kuvassa eräs muki, josta taisteltiin lapsuudessa. |
 |
| Punainen tupa oli myös paikalla. |
 |
| Espanjalainen perunamunakas! Herkkua! |
 |
| Juustokastikkeella sivellyt kanaleivät. |
 |
| Kuvasta puutuu perunaretiisisalaatti. Vahinko korjattiin noin 30 sekuntia kuvan ottamisen jälkeen. |
 |
| Talouspaperirulla oli täysillä messissä. |
 |
| Hedelmiä, marjoja ja vaaleanpunaista skumppaa. Kesä tiivistettynä. |
Jossain vaiheessa siirryin veneeseen ihailemaan lähes naurettavan kauniita varsinaissuomalaisia saaristomaisemia.
Sitten juoksin suihkun läpi, hyppäsin pallolliseen kesähameeseen ja suuntasin askel keveänä kohti legendaarisia hippaloita. Kun aamuyöllä palasin kotiin, oli lämmintä ja valoisaa. Ja tällä en viittaa pelkästään ulkoilmaan.
Tänään sen sijaan roikuin vaijerin varassa puusta kahdenkymmenen metrin korkeudessa ja koetin hilata itseni turvaan käsilihakset tuskasta tutisten. Mutta se onkin sitten jo ihan toinen juttu.
sunnuntai 9. kesäkuuta 2013
Hei mitä sulle kuuluu?
No, ihan hyvää.
Hassua, että viikko sitten kahlasin kaulaani myöten pahvilaatikoissa ja tunsin pientä paniikkia hukassa olevista tavaroista ja aamulla alkavasta uunituoreesta työstä.
Nyt työnteko tuntuu helpolta ja kepeältä ja ikkunalaudalla paistattelee päivää kimppu riehakkaan punaisia neilikoita.
Miten nopeasti kaikki voikaan muuttua. Viime viikon perjantaina tunsin kateutta siitä, että kämppiksen huone näytti jo tältä:
Kaikki oli puhdasta, tyhjää ja kiiltävää. Lähtö oli tapahtunut. Suurin urakka oli hoidettu pois alta ja jäljellä oli vain pari hassua tavaraa.
Ja oma huoneeni sen sijaan näytti tältä:
Öhöm. Ihan vaan hieman oli pakkaus vielä kesken tuossa vaiheessa. Jouduin vielä viime hetkellä ruinaamaan VapaaValinnasta lisää pahvilaatikoita ja heitin turhautumisen puuskassa taas lisää vaatteita Uffin laatikkoon.
Kesken pahimman pakkauskiireen huomasin äkkiä erään eriskummallisen asian. Kaiken roinan ja ryönän keskellä minua tarkkaili pieni mies.
Katsokaa tarkkaan pahvilaatikkokasan alimmaista jäsentä. Eikö tuolta kantokahvan kohdalta vilkukin jotain valkoista?
Kyllä vain. Siellä minua vakoili joku dude.Valitettavasti unohdin laatikoita purkaessani tarkistaa, että mistä hitosta ukkeli oli peräisin. En nimittäin tietääkseni omista ukkelillakoristeltuja huonekaluja tai tavaroita. Tämä jääköön siis arvoitukseksi.
Ja silti, uskomatonta kyllä, sain kaiken kasaan lauantaiaamuun mennessä. Muuttoapulaiset saapuivat puolilta päivin ja jo kahden aikoihin huristeltiin puolimatkassa kohti Turkua. Muutama hassu tunti ja yhtäkkiä kotimaisemani on taas jylhä ja tuttu Tuomiokirkko.
Nyt kaikki onkin jotenkin maagisesti niin helppoa ja oikein. Töihin polkaisen viidessä minuutissa. Siskon luokse menee parisenkymmentä polkupyöräminuuttia, muutama hyvä ystävä asuu puolen kilometrin päässä. Mökille lähtee bussi taloni vierestä ja kotikotiinkin pääsen alle puolessa tunnissa.
Kaikki on tässä ja nyt.
Ja minun uusi kotini - oi kuinka paljon se onkaan kotini! Enemmän kuin mikään muu asunto koskaan ennen.
Hassua. En ollut tiennyt olleeni koditon jo näin monta vuotta.
En halua esitellä teille puolivalmista reviiriäni. Tämän asunnon arvolle kuuluu laittaa kaikki ensin valmiiksi. Mutta ihan täysin pimennossa en teitä kuitenkaan malta pitää... Tässä siis pienen pieniä kurkistuksia vaatimattomaan valtakuntaani.
Nyt pitäisi vissiin mennä nukkumaan. Mutta kun olisi niin paljon tehtävää ja koettavaa, niin paljon asioita elettävänä! Jos lähdenkin yölliselle pyöräretkelle? Pärjää siellä töissä hieman vähemmilläkin yöunilla.
Hassua, että viikko sitten kahlasin kaulaani myöten pahvilaatikoissa ja tunsin pientä paniikkia hukassa olevista tavaroista ja aamulla alkavasta uunituoreesta työstä.
Nyt työnteko tuntuu helpolta ja kepeältä ja ikkunalaudalla paistattelee päivää kimppu riehakkaan punaisia neilikoita.
Miten nopeasti kaikki voikaan muuttua. Viime viikon perjantaina tunsin kateutta siitä, että kämppiksen huone näytti jo tältä:
Kaikki oli puhdasta, tyhjää ja kiiltävää. Lähtö oli tapahtunut. Suurin urakka oli hoidettu pois alta ja jäljellä oli vain pari hassua tavaraa.
Ja oma huoneeni sen sijaan näytti tältä:
Öhöm. Ihan vaan hieman oli pakkaus vielä kesken tuossa vaiheessa. Jouduin vielä viime hetkellä ruinaamaan VapaaValinnasta lisää pahvilaatikoita ja heitin turhautumisen puuskassa taas lisää vaatteita Uffin laatikkoon.
Kesken pahimman pakkauskiireen huomasin äkkiä erään eriskummallisen asian. Kaiken roinan ja ryönän keskellä minua tarkkaili pieni mies.
Katsokaa tarkkaan pahvilaatikkokasan alimmaista jäsentä. Eikö tuolta kantokahvan kohdalta vilkukin jotain valkoista?
Kyllä vain. Siellä minua vakoili joku dude.Valitettavasti unohdin laatikoita purkaessani tarkistaa, että mistä hitosta ukkeli oli peräisin. En nimittäin tietääkseni omista ukkelillakoristeltuja huonekaluja tai tavaroita. Tämä jääköön siis arvoitukseksi.
Ja silti, uskomatonta kyllä, sain kaiken kasaan lauantaiaamuun mennessä. Muuttoapulaiset saapuivat puolilta päivin ja jo kahden aikoihin huristeltiin puolimatkassa kohti Turkua. Muutama hassu tunti ja yhtäkkiä kotimaisemani on taas jylhä ja tuttu Tuomiokirkko.
Nyt kaikki onkin jotenkin maagisesti niin helppoa ja oikein. Töihin polkaisen viidessä minuutissa. Siskon luokse menee parisenkymmentä polkupyöräminuuttia, muutama hyvä ystävä asuu puolen kilometrin päässä. Mökille lähtee bussi taloni vierestä ja kotikotiinkin pääsen alle puolessa tunnissa.
Kaikki on tässä ja nyt.
Ja minun uusi kotini - oi kuinka paljon se onkaan kotini! Enemmän kuin mikään muu asunto koskaan ennen.
Hassua. En ollut tiennyt olleeni koditon jo näin monta vuotta.
En halua esitellä teille puolivalmista reviiriäni. Tämän asunnon arvolle kuuluu laittaa kaikki ensin valmiiksi. Mutta ihan täysin pimennossa en teitä kuitenkaan malta pitää... Tässä siis pienen pieniä kurkistuksia vaatimattomaan valtakuntaani.
Nyt pitäisi vissiin mennä nukkumaan. Mutta kun olisi niin paljon tehtävää ja koettavaa, niin paljon asioita elettävänä! Jos lähdenkin yölliselle pyöräretkelle? Pärjää siellä töissä hieman vähemmilläkin yöunilla.
maanantai 27. toukokuuta 2013
Meikäläisen muuttovinkit
On lähes hämmentävää, kuinka vittumaista puuhaa muuttaminen oikein onkaan. Miettikää nyt, palkinto siinä on mitä parhain. Uusi asunto. Uusi alku. Uusi mahdollisuus. Ja lisäksi muuttaminen on hyvä keino päästä eroon kaapinperälle kertyneistä vuosikerta-aarteista. Ainakin hetken aikaa uudessa asunnossa on VAIN tarpeellisia, kivoja, toimivia ja sopivia tavaroita.
Ja silti. Muuttaminen on syvältä.
Meikä on muuttanut sellaiset parikymmentä kertaa. Lähes yhtä hirveää on ollut joka kerta. Välillä on muutettu onnellisena ja intoa hihkuen, välillä tuskaisella raivolla tai koti-ikävän kouristaessa. Kaikkien muuttojen jälkeen käteen on jäänyt paitsi iso kasa entisiä osoitteita, myös muutamia muuttovinkkejä.
1. Hanki muoviset muuttolaatikot. Jos olet köyhä kuten minä, ala kytätä kauppojen pahvilaatikoita hyvissä ajoin. Kuulin huhua, että Alkolla olisi erityisen kestäviä laatikoita. Kannattaa käydä kassalta ruinaamassa. Laatikoita kannattaa kuulemma hankkia asuinneliöiden verran.
2. Pehmeät releet, eli vaatteet, pyyhkeet, lakanat ja sun muut ovat mainiota pakkausmateriaalia. Unohda sotkevat sanomalehdet ja pakkaa astiat ja lasitavarat pahvilaatikoihin vaatteisiin käärittynä. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Loput vaatteet voi huoletta tunkea jätesäkkeihin, ei muovin haju ehdi tarttua vaatteisiin, mikäli säkit purkaa mitenkään järkevällä aikataululla.
(Ja erityishuom. Käy vaatteet läpi ennen muuttoa. Kaikki, mitä et ole pitänyt päälläsi vuoteen, joutaa kierrätykseen. Poikkeuksen saa tehdä esim. häämekon, opiskelijahaalarin, mummon kutoman villapaidan ja vastaavien kohdalla.)
3. Kirjat ovat vittumaisia. Pakkaa pahvilaatikoihin korkeintaan puolet kirjoja ja loput jotain kevyempää, muuten kantajalta katkeaa selkä tai pahvilaatikolta pettää pohja.
4. Harkitse huonekalujen päivittämistä. Mikäli olet inhonnut sohvaasi jo ikuisuuden, kannattaa sekin lahjoittaa eteenpäin ennen muuttoa.
5. Mikäli aikaa riittää, pese kaikki pyykit pois nurkista ennen muuttoa. Oikein ahkerat pesevät myös verhot ja matot, jotta on helpompi muuttaa uuteen kämppään.
6. Älä muuta tavaraa vintiltä vintille. KARSI, KARSI, KARSI!!
7. Kasvit tuppaavat nyykähtämään muutossa. Mieti, voisitko lahjoittaa ruukkuruususi vaikka naapurille ja hankkia uuteen asuntoon uudet kukat paremmalla ajalla.
8. Pidä jonkinlaista remppalaatikkoa käden ulottuvilla. Narua, teippiä, sakset, hanskat, työkaluja. Samaan lootaan kannattanee varata myös rättejä ja puhdistusainetta.
9. Koeta saada kavereita paikalle. Esimerkiksi hissitalossa puolet porukasta voi lastata tavaraa hissiin ylhäällä ja puolet purkaa kamat hissistä muuttoautoon alhaalla. Muista ylistää paikalle saapuneita apulaisia ja tarjoa heille syötävää ja juotavaa.
10. Ja tuohon edelliseen liittyen - mikäli saat kavereita paikalle niin pidä herran tähden huoli, että olet pakannut kaiken valmiiksi ennen heidän saapumistaan. Kaverisi voivat kyllä kantaa huonekalujasi, mutta heitä ei kiinnosta lajitella haarukoitasi laatikoihin.
11. Muuttoauto kannattaa vuokrata hyvissä ajoin, kolmisen viikkoa ennen muuttoa. Muuten voi käydä hullusti, ja päädyt muuttamaan kamasi Tampereelta Turkuun kottikärryillä.
12. Matkalaukut ovat mahtavia. Niihin voi joko pakata ekan päivän pelastuksen (vaatteet, pyyhkeen, shampoot ja saippuat, eväitä, kannettavan tietokoneen...) tai sitten niitä vittumaisia kirjoja.
13. Pidä huoli siitä, että tiedät, mihin pakkasit verhosi. Tämä on erityisen tärkeää, mikäli muutat asuntoon, jossa ei ole sälekaihtimia. On hieman ikävää patsastella näyteikkunassa ensimmäiset vuorokaudet.
14. Niin, ja sitten on tietysti kaikki tylsät hommat. Muuttoilmoitus, sähkösopimukset, internetliittymät, kotivakuutus, avainten palautus... Hoida ne kunnialla kuntoon.
15. Nauti uudesta asunnostasi ja muista järkätä mahtavat tuparit.
Ja silti. Muuttaminen on syvältä.
Meikä on muuttanut sellaiset parikymmentä kertaa. Lähes yhtä hirveää on ollut joka kerta. Välillä on muutettu onnellisena ja intoa hihkuen, välillä tuskaisella raivolla tai koti-ikävän kouristaessa. Kaikkien muuttojen jälkeen käteen on jäänyt paitsi iso kasa entisiä osoitteita, myös muutamia muuttovinkkejä.
1. Hanki muoviset muuttolaatikot. Jos olet köyhä kuten minä, ala kytätä kauppojen pahvilaatikoita hyvissä ajoin. Kuulin huhua, että Alkolla olisi erityisen kestäviä laatikoita. Kannattaa käydä kassalta ruinaamassa. Laatikoita kannattaa kuulemma hankkia asuinneliöiden verran.
2. Pehmeät releet, eli vaatteet, pyyhkeet, lakanat ja sun muut ovat mainiota pakkausmateriaalia. Unohda sotkevat sanomalehdet ja pakkaa astiat ja lasitavarat pahvilaatikoihin vaatteisiin käärittynä. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Loput vaatteet voi huoletta tunkea jätesäkkeihin, ei muovin haju ehdi tarttua vaatteisiin, mikäli säkit purkaa mitenkään järkevällä aikataululla.
(Ja erityishuom. Käy vaatteet läpi ennen muuttoa. Kaikki, mitä et ole pitänyt päälläsi vuoteen, joutaa kierrätykseen. Poikkeuksen saa tehdä esim. häämekon, opiskelijahaalarin, mummon kutoman villapaidan ja vastaavien kohdalla.)
3. Kirjat ovat vittumaisia. Pakkaa pahvilaatikoihin korkeintaan puolet kirjoja ja loput jotain kevyempää, muuten kantajalta katkeaa selkä tai pahvilaatikolta pettää pohja.
4. Harkitse huonekalujen päivittämistä. Mikäli olet inhonnut sohvaasi jo ikuisuuden, kannattaa sekin lahjoittaa eteenpäin ennen muuttoa.
5. Mikäli aikaa riittää, pese kaikki pyykit pois nurkista ennen muuttoa. Oikein ahkerat pesevät myös verhot ja matot, jotta on helpompi muuttaa uuteen kämppään.
6. Älä muuta tavaraa vintiltä vintille. KARSI, KARSI, KARSI!!
7. Kasvit tuppaavat nyykähtämään muutossa. Mieti, voisitko lahjoittaa ruukkuruususi vaikka naapurille ja hankkia uuteen asuntoon uudet kukat paremmalla ajalla.
8. Pidä jonkinlaista remppalaatikkoa käden ulottuvilla. Narua, teippiä, sakset, hanskat, työkaluja. Samaan lootaan kannattanee varata myös rättejä ja puhdistusainetta.
9. Koeta saada kavereita paikalle. Esimerkiksi hissitalossa puolet porukasta voi lastata tavaraa hissiin ylhäällä ja puolet purkaa kamat hissistä muuttoautoon alhaalla. Muista ylistää paikalle saapuneita apulaisia ja tarjoa heille syötävää ja juotavaa.
10. Ja tuohon edelliseen liittyen - mikäli saat kavereita paikalle niin pidä herran tähden huoli, että olet pakannut kaiken valmiiksi ennen heidän saapumistaan. Kaverisi voivat kyllä kantaa huonekalujasi, mutta heitä ei kiinnosta lajitella haarukoitasi laatikoihin.
11. Muuttoauto kannattaa vuokrata hyvissä ajoin, kolmisen viikkoa ennen muuttoa. Muuten voi käydä hullusti, ja päädyt muuttamaan kamasi Tampereelta Turkuun kottikärryillä.
12. Matkalaukut ovat mahtavia. Niihin voi joko pakata ekan päivän pelastuksen (vaatteet, pyyhkeen, shampoot ja saippuat, eväitä, kannettavan tietokoneen...) tai sitten niitä vittumaisia kirjoja.
13. Pidä huoli siitä, että tiedät, mihin pakkasit verhosi. Tämä on erityisen tärkeää, mikäli muutat asuntoon, jossa ei ole sälekaihtimia. On hieman ikävää patsastella näyteikkunassa ensimmäiset vuorokaudet.
14. Niin, ja sitten on tietysti kaikki tylsät hommat. Muuttoilmoitus, sähkösopimukset, internetliittymät, kotivakuutus, avainten palautus... Hoida ne kunnialla kuntoon.
15. Nauti uudesta asunnostasi ja muista järkätä mahtavat tuparit.
maanantai 13. toukokuuta 2013
Suomen ja Ruotsin ero
Tiedättehän, että google avuliaasti ehdottaa erilaisia hakuvaihtoehtoja, vaikka olet itse ehtinyt naputella hakukenttään vasta sanan tai pari?
Minulle tuli mieleen testata, että mitäköhän eroja suomalaisten ja ruotsalaisten googlailussa on. Testilauseeksi valitsin epämääräisen "kuinka voi...?" -kyselyn. Koska kukapa meistä ei haluaisi tietää, kuinka erilaisia asioita hoidetaan.
Pidemmittä puheitta, kas tässä teille naapurusmaiden suurimpia huolenaiheita.
Ruotsissa ollaan ilmeisen tiedostavia yksilöitä. Googlailijat haluavat selvittää, kuinka he voivat säästää energiaa, ehkäistä kiusaamista, vaikuttaa yhteiskuntaan, pienentää kasvihuoneilmiötä tai huomata tsunamin.
Ja toisaalta länsinaapurissa halutaan vinkkejä myös siihen, kuinka voi näyttää laihemmalta, rentoutua tai katsoa tv4:ää ulkomailla. Lisäksi yllärinä on mukana myös ikuisuuspohdinta: mistä tietää ovatko kananmunat menneet vanhaksi?
Suomalaiset taas vaikuttavat melko taloudellisilta. He haluavat ostaa kultaa ja osakkeita. Osa haluaa laihtua, osa tulla raskaaksi. Joku raukka haluaa kadota. Lisäksi vapaa-ajan puuhat ovat vahvasti edustettuina. Me haluamme saada selville kuinka voi tehdä oman pelin, ladata musiikkia ja keulia. Sosiaalisuuteen kyllästyneet taas haluavat poistaa Facebookin. Ja joku tuohtunut sielu tivaa, että kuinka voi väittää!
Hah. Olipas turhaa ja mielenkiintoista.
Minulle tuli mieleen testata, että mitäköhän eroja suomalaisten ja ruotsalaisten googlailussa on. Testilauseeksi valitsin epämääräisen "kuinka voi...?" -kyselyn. Koska kukapa meistä ei haluaisi tietää, kuinka erilaisia asioita hoidetaan.
Pidemmittä puheitta, kas tässä teille naapurusmaiden suurimpia huolenaiheita.
Ruotsissa ollaan ilmeisen tiedostavia yksilöitä. Googlailijat haluavat selvittää, kuinka he voivat säästää energiaa, ehkäistä kiusaamista, vaikuttaa yhteiskuntaan, pienentää kasvihuoneilmiötä tai huomata tsunamin.
Ja toisaalta länsinaapurissa halutaan vinkkejä myös siihen, kuinka voi näyttää laihemmalta, rentoutua tai katsoa tv4:ää ulkomailla. Lisäksi yllärinä on mukana myös ikuisuuspohdinta: mistä tietää ovatko kananmunat menneet vanhaksi?
Suomalaiset taas vaikuttavat melko taloudellisilta. He haluavat ostaa kultaa ja osakkeita. Osa haluaa laihtua, osa tulla raskaaksi. Joku raukka haluaa kadota. Lisäksi vapaa-ajan puuhat ovat vahvasti edustettuina. Me haluamme saada selville kuinka voi tehdä oman pelin, ladata musiikkia ja keulia. Sosiaalisuuteen kyllästyneet taas haluavat poistaa Facebookin. Ja joku tuohtunut sielu tivaa, että kuinka voi väittää!
Hah. Olipas turhaa ja mielenkiintoista.
maanantai 6. toukokuuta 2013
Voi taivas!
Kun muutaman viikon päästä muutan pois tästä kaikkien aikojen suosikkiasunnostani, niin jään kaipaamaan monia asioita.
Esimerkiksi kauniita lattioita. Valoa, joka tulvii iltapäivällä täyttämään koko asunnon. Kätevää pikku keittiötä. Vessan hyvällä maulla valittuja kaakeleita ja vaatehuoneen naurettavaa koiranaulakkoa.
Mutta eniten jään kaipaamaan maisemaani. Olen tottunut katselemaan sitä joka ilta näiden viimeisten kahdeksan kuukauden aikana. Se on täydellinen urbaanimaisema. Ja ne auringonlaskut!
Eilen parin minuutin aikana käytiin taas läpi aika mahtipontinen valoshow.
Ja tietty jos olisin jaksanut muokata noita kuvia, niin värit olisivat varmasti pompanneet esille vähän kauniimmin. Mutta ei, nyt mennään ihan tällasella realistisella linjalla vaan.
(Realistisuudesta tulikin mieleen, että tästä asunnosta EN jää kaipaamaan superäänekästä ja hidasta hissiä, olematonta kaappitilaa tai suihkua, jossa käydessä on pakko kastella koko vessa läpimäräksi. )
Esimerkiksi kauniita lattioita. Valoa, joka tulvii iltapäivällä täyttämään koko asunnon. Kätevää pikku keittiötä. Vessan hyvällä maulla valittuja kaakeleita ja vaatehuoneen naurettavaa koiranaulakkoa.
Mutta eniten jään kaipaamaan maisemaani. Olen tottunut katselemaan sitä joka ilta näiden viimeisten kahdeksan kuukauden aikana. Se on täydellinen urbaanimaisema. Ja ne auringonlaskut!
Eilen parin minuutin aikana käytiin taas läpi aika mahtipontinen valoshow.
 |
| Ensin päheästi sinistä ja keltaista. Melkein kuin vastavärit... |
 |
| Sitten räiskyvää keltaoranssia loimotusta. |
 |
| Ja miten ois vähän liilaa ja ripaus vaaleanpunaista? |
(Realistisuudesta tulikin mieleen, että tästä asunnosta EN jää kaipaamaan superäänekästä ja hidasta hissiä, olematonta kaappitilaa tai suihkua, jossa käydessä on pakko kastella koko vessa läpimäräksi. )
torstai 4. huhtikuuta 2013
Kohupannarit villitsivät keittiön
Olen niin totaaliurpo, etten ollut kuullut blogimaailmaa järisyttäneistä kohupannareista ennen eilistä. Nolouden huipentuma. Mutta nyt asia ainakin on korjattu.
Kohupannarit ovat kohupannareita siksi, että ne ovat helppoja, hyviä ja halpoja.
Ai että kuinka helppoja?
No näin helppoja: riko kulhoon kaksi kananmunaa ja heitä sekaan yksi kypsä banaani. Surauta vaikkapa sauvasekoittimella mössöksi. Paista. Nauti.
Jep. Kaksi ainesosaa. Helppo muistaa resepti ulkoa! Itse olen elämäni kolhuissa hukannut lättypannuni, joten en alkanut väkertää sellaisia söpöjä pulleita amerikkalaisia pannukakkuja, vaan tein vohveleita. Se vasta helppoa olikin. Pannu kuumenemaan ihan ensimmäisenä ja mössön ollessa valmis oli rautakin jo tarpeeksi lämmin. Sitten vaan sudin hieman Oivariinia pannulle ja se oli siinä.
Tuosta annoksesta tuli täsmälleen kaksi hyvää, paksua vohvelia. Sopiva aamupala-annos siis. Laitoin taikinaan piristeeksi vähän sitruunamehua ja aika paljon kanelia. Ensi kerralla saatan kokeilla vaniljasokeria tai kookoshiutaleita. Mutta siis pelkkä kananmuna ja banaani riittävät myös sellaisenaan.
Kyytipojaksi nautin maustamatonta jugurttia ja pakastemarjoja. Oli muuten melko hyvä alku päivälle. Ja aika terveellinenkin. Mutta onneksi kompensoin sitä syömällä välipalaksi sipsejä. Ettei vahingossa pääse vaikka laihtumaan. Hyi.
(Ja peeäs. Minä luin kohupannareista Eeva Kolun ruokablogista. Ja niin taisi lukea aika moni muukin, sillä kun lähdin kauppaan ostamaan banaaneja, niin sain taistella itselleni laarin viimeiset yksilöt.)
Kohupannarit ovat kohupannareita siksi, että ne ovat helppoja, hyviä ja halpoja.
Ai että kuinka helppoja?
No näin helppoja: riko kulhoon kaksi kananmunaa ja heitä sekaan yksi kypsä banaani. Surauta vaikkapa sauvasekoittimella mössöksi. Paista. Nauti.
Jep. Kaksi ainesosaa. Helppo muistaa resepti ulkoa! Itse olen elämäni kolhuissa hukannut lättypannuni, joten en alkanut väkertää sellaisia söpöjä pulleita amerikkalaisia pannukakkuja, vaan tein vohveleita. Se vasta helppoa olikin. Pannu kuumenemaan ihan ensimmäisenä ja mössön ollessa valmis oli rautakin jo tarpeeksi lämmin. Sitten vaan sudin hieman Oivariinia pannulle ja se oli siinä.
Tuosta annoksesta tuli täsmälleen kaksi hyvää, paksua vohvelia. Sopiva aamupala-annos siis. Laitoin taikinaan piristeeksi vähän sitruunamehua ja aika paljon kanelia. Ensi kerralla saatan kokeilla vaniljasokeria tai kookoshiutaleita. Mutta siis pelkkä kananmuna ja banaani riittävät myös sellaisenaan.
Kyytipojaksi nautin maustamatonta jugurttia ja pakastemarjoja. Oli muuten melko hyvä alku päivälle. Ja aika terveellinenkin. Mutta onneksi kompensoin sitä syömällä välipalaksi sipsejä. Ettei vahingossa pääse vaikka laihtumaan. Hyi.
(Ja peeäs. Minä luin kohupannareista Eeva Kolun ruokablogista. Ja niin taisi lukea aika moni muukin, sillä kun lähdin kauppaan ostamaan banaaneja, niin sain taistella itselleni laarin viimeiset yksilöt.)
perjantai 14. joulukuuta 2012
Muumeista ja muminasta
Kävin puheterapeutilla. Oli pakko saada jotain faktoja siitä, että kuinka pahasti se ääni nyt sitten narisee ja voiko sille asialle jotain tehdä.
Tuomio kuului seuraavasti:
+ hyvä, luonnollinen intonaatio
+ selkeät vokaalit
+ konsonantitkin kohdillaan. (jopa se sössöttämiseen taipuva s-kirjan oli "normaalin rajoissa".)
+ ajatusta ja tunnetta mukana äänessä, ei pelkkää ääneenlukua paperista.
+ ääni pysyy samanlaisena eri esitysmuodoissa, eli uutiset, juonnot ja reportaasit tulevat kaikki samalla, luonnollisella äänellä.
+ kaunis resonanssi. (??)
Mutta sitten toisaalta:
- täysin väärä hengitystekniikka, josta johtuu
- ihan liian kireä ääni, joka näkyy erityisesti
- äänteiden kiristymisenä lauseiden loppua kohden.
- samasta syystä myös matalat äänteet puuttuvat puheesta, niille ei ole "tarpeeksi happea".
Läksyksi sain lukea ääneen satukirjoja. Mahtavaa, hulluuspisteet ropisevat tilille kun yksinään lukee itselleen iltasatuja suureen ääneen. Kaikki mun satukirjat tosin ovat ruotsiksi. Haittaakohan se?
Kaikenkaikkiaan oikein hyvä tuomio. Terapeutti oli varma, että kireyden saa pois äänestä melko helposti, jonka jälkeen äänihuulet eivät pingota niin sairaasti ja puhumisesta tulee miellyttävämpää.
Ennen kuin menin tuolla muminatohtorilla käymään, kipaisin aamutuimaan sinne Stockmannille. Olin ajatellut, että ovien takana kärkkyisi pari hullua muumifania mukinkuvat silmissä kiiluen. Olin väärässä.
Kadulle oli ahtautunut varmaan reilut satakunta ihmistä. Kyynärpäätaktiikkaa käytettiin jo siinä vaiheessa, kun ovet vielä olivat visusti lukossa. Ja kun ne sitten aukesivat, alkoivat parikymmentä ekaa kärkkyjää juosta täysillä kohti rullaportaita, jotka pian olivatkin aivan tukossa.
Eräskin älypää päätti ettei mitenkään voi odottaa rullaporrasjonossa omaa vuoroaan, vaan alkoi harppoa viereisiä, väärään suuntaan rullaavia portaita ylös. Tyypillä oli massaa sen verran, etteivät jalat nousseet tarpeeksi lennokkaasti ja naamalleenhan se sitten päätyi niihin portaisiin. Muumit tai henki?
Kun itse pääsin mukiapajille, aloin hieman tajuta, miksi ihmiset olivat niin paniikissa. Mukit hupenivat melkoista vauhtia. Se johtui siitä, että trokarit lastasivat sylin täyteen mukeja. Tai sitten ne ehdottomasti halusivat aamupalapöytäänsä 12 samanlaista muumimukia. Huh, mitä porukkaa.
Mutta sain kuin sainkin oman ihanaisen hattaranvärisen keräilymukini. Kyllä nyt kelpaa hörppiä kuumaa kaakaota.
Tuomio kuului seuraavasti:
+ hyvä, luonnollinen intonaatio
+ selkeät vokaalit
+ konsonantitkin kohdillaan. (jopa se sössöttämiseen taipuva s-kirjan oli "normaalin rajoissa".)
+ ajatusta ja tunnetta mukana äänessä, ei pelkkää ääneenlukua paperista.
+ ääni pysyy samanlaisena eri esitysmuodoissa, eli uutiset, juonnot ja reportaasit tulevat kaikki samalla, luonnollisella äänellä.
+ kaunis resonanssi. (??)
Mutta sitten toisaalta:
- täysin väärä hengitystekniikka, josta johtuu
- ihan liian kireä ääni, joka näkyy erityisesti
- äänteiden kiristymisenä lauseiden loppua kohden.
- samasta syystä myös matalat äänteet puuttuvat puheesta, niille ei ole "tarpeeksi happea".
Läksyksi sain lukea ääneen satukirjoja. Mahtavaa, hulluuspisteet ropisevat tilille kun yksinään lukee itselleen iltasatuja suureen ääneen. Kaikki mun satukirjat tosin ovat ruotsiksi. Haittaakohan se?
Kaikenkaikkiaan oikein hyvä tuomio. Terapeutti oli varma, että kireyden saa pois äänestä melko helposti, jonka jälkeen äänihuulet eivät pingota niin sairaasti ja puhumisesta tulee miellyttävämpää.
Ennen kuin menin tuolla muminatohtorilla käymään, kipaisin aamutuimaan sinne Stockmannille. Olin ajatellut, että ovien takana kärkkyisi pari hullua muumifania mukinkuvat silmissä kiiluen. Olin väärässä.
Kadulle oli ahtautunut varmaan reilut satakunta ihmistä. Kyynärpäätaktiikkaa käytettiin jo siinä vaiheessa, kun ovet vielä olivat visusti lukossa. Ja kun ne sitten aukesivat, alkoivat parikymmentä ekaa kärkkyjää juosta täysillä kohti rullaportaita, jotka pian olivatkin aivan tukossa.
Eräskin älypää päätti ettei mitenkään voi odottaa rullaporrasjonossa omaa vuoroaan, vaan alkoi harppoa viereisiä, väärään suuntaan rullaavia portaita ylös. Tyypillä oli massaa sen verran, etteivät jalat nousseet tarpeeksi lennokkaasti ja naamalleenhan se sitten päätyi niihin portaisiin. Muumit tai henki?
Kun itse pääsin mukiapajille, aloin hieman tajuta, miksi ihmiset olivat niin paniikissa. Mukit hupenivat melkoista vauhtia. Se johtui siitä, että trokarit lastasivat sylin täyteen mukeja. Tai sitten ne ehdottomasti halusivat aamupalapöytäänsä 12 samanlaista muumimukia. Huh, mitä porukkaa.
Mutta sain kuin sainkin oman ihanaisen hattaranvärisen keräilymukini. Kyllä nyt kelpaa hörppiä kuumaa kaakaota.
keskiviikko 12. joulukuuta 2012
Kilisee kilisee jäätyneet varpaat
Olen pahoillani, että olen kehittänyt riippuvuussuhteen joululaulusanojen väärinkäyttöön blogiotsikoissani. Luulen kuitenkin taudin olevan melko kausiluonteinen. Parin viikon päästä oireet lienevät kadonneen täysin.
Eilisiltana kyseenalaistin ammatinvalintani taas kerran. Seisoin Stockmannin kulmalla luuytimiä myöden jäässä ja yritin saada selvää, mitä muistiinpanoissani taas oikein lukikaan. Se oli hieman haastavaa, kun vaakasuora räntäsade terrorisoi sekä paperia että silmälasejani. Selkä painui notkolle kannettavan radiolähettimen painosta ja mikrofonia pitelevät sormet kangistuivat punaisiksi jääpaloiksi.
Ja muutenkin tuntui hieman turhalta paarustaa keskustaan asti lukemaan se lyhyt monologini. Kun olisihan siellä toimituksessakin niitä studioita ollut...
Mutta olipahan taas kokemus. Ja suoran lähetyksen aiheenahan oli tietysti maailmanloppu, että sinänsä fiilikseni sopivat aiheeseen täydellisesti.
Meinasi vaan väkisinkin alkaa pikkusen naurattaa, kun näin millainen huippumoderni kalusto Tampereen ainoalla paikallisradiolla oli keskustaan jalkautuville reportereille tarjota.
Ja huom huom. "Muista sitten seistä niin, että lähetyslaukun antenni osoittaa toimitukseen päin. Muuten ääni ei välttämättä kanna tänne saakka."
Ohjelmasta tuli lopulta melkoisen levoton, kun reportterit pakenivat sisälle kauppaan, studiohaastattelija joutui improvisoimaan suurimman osan jutustaan ja juontajat hukkasivat punaisen langan siinä vaiheessa, kun maailmanloppukeskustelu siirtyi vertailemaan delfiinejä ja pandoja.
Jos kiinnostaa, niin mahtiohjelma uusitaan vielä kahdesti, 21.12 ja 31.12. Olettaen tietysti, että maailmanloppu ei tule ennen sitä. Ei se ainakaan tänään tullut, vaikka oli maaginen hetki, 12.12.2012 ja kello oli 12.12.
Ja mitä minä sitten tein tuona historiallisena ajankohtana? Seisoin ruokajonossa ja kauhoin tulista kalkkunakastiketta lautaselleni. Eikä se ruoka ainakaan ollut mitenkään extraherkullista.
Ihan muutaman päivän päästä karistan tämän kylän lumikokkareet jaloistani, ja matkaan kotiin pariksi viikoksi. Olen koettanut tehdä kaikenlaista pientä mukavaa näinä viime päivinä. Ehkä onnistun kehittämään pienen koti-ikävänkin sillä aikaa, kun olen poissa?
Eilisiltana kyseenalaistin ammatinvalintani taas kerran. Seisoin Stockmannin kulmalla luuytimiä myöden jäässä ja yritin saada selvää, mitä muistiinpanoissani taas oikein lukikaan. Se oli hieman haastavaa, kun vaakasuora räntäsade terrorisoi sekä paperia että silmälasejani. Selkä painui notkolle kannettavan radiolähettimen painosta ja mikrofonia pitelevät sormet kangistuivat punaisiksi jääpaloiksi.
Ja muutenkin tuntui hieman turhalta paarustaa keskustaan asti lukemaan se lyhyt monologini. Kun olisihan siellä toimituksessakin niitä studioita ollut...
Mutta olipahan taas kokemus. Ja suoran lähetyksen aiheenahan oli tietysti maailmanloppu, että sinänsä fiilikseni sopivat aiheeseen täydellisesti.
Meinasi vaan väkisinkin alkaa pikkusen naurattaa, kun näin millainen huippumoderni kalusto Tampereen ainoalla paikallisradiolla oli keskustaan jalkautuville reportereille tarjota.
 |
| Tekniikan ihme sekä ahkerat toimittajat räntämyrskyssä. |
Ohjelmasta tuli lopulta melkoisen levoton, kun reportterit pakenivat sisälle kauppaan, studiohaastattelija joutui improvisoimaan suurimman osan jutustaan ja juontajat hukkasivat punaisen langan siinä vaiheessa, kun maailmanloppukeskustelu siirtyi vertailemaan delfiinejä ja pandoja.
Jos kiinnostaa, niin mahtiohjelma uusitaan vielä kahdesti, 21.12 ja 31.12. Olettaen tietysti, että maailmanloppu ei tule ennen sitä. Ei se ainakaan tänään tullut, vaikka oli maaginen hetki, 12.12.2012 ja kello oli 12.12.
Ja mitä minä sitten tein tuona historiallisena ajankohtana? Seisoin ruokajonossa ja kauhoin tulista kalkkunakastiketta lautaselleni. Eikä se ruoka ainakaan ollut mitenkään extraherkullista.
Ihan muutaman päivän päästä karistan tämän kylän lumikokkareet jaloistani, ja matkaan kotiin pariksi viikoksi. Olen koettanut tehdä kaikenlaista pientä mukavaa näinä viime päivinä. Ehkä onnistun kehittämään pienen koti-ikävänkin sillä aikaa, kun olen poissa?
 |
| Kämppikselle askarrellut synttärilahjapossumagneetit. Itsenäisyyspäivän rakentava kritiikki -noutopöytä. Kotipihalle parkkeerattu iloinen auto. Sekä vähän joulusalaisuuksia. |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)