Vapaaherratar von Wesivahinko

Kesän alussa käytiin mökillä. Tai no mökillä ja mökillä. 

Kolme kerrosta, satoja neliöitä, kaksi saunaa, palju, poreamme, uima-allas ja oma ranta. Baari, pelihuone, kirjasto, sisä- ja ulkokeittiö, oma tähtitorni, tenniskenttä, parveke lähes joka huoneessa ja niin monta vessaa, etten yhden viikonlopun aikana ehtinyt käydä niissä kaikissa.

Kaikki alkoi siitä, kun kurvasimme Valiopojan perheen kanssa Hiittisiin, vuokramökin pihaan. Vastassa oli hyvin anteeksipyytelevä vuokraemäntä. Mökissä oli käynyt vesivahinko. Siellä ei voinut asua.

Parin sekunnin ajan autossa oli hiljaista. Sinne meni se viikonloppu! Ei muuta kuin täyskäännös ja takaisin kotiin.

Mutta ennen kuin kukaan ehti alkaa protestoida, vuokraemäntä kysyi josko me mitenkään voisimme sen sijaan asua viereisessä huvilassa. Että se on vähän isompi kuin tuo vuokramökki, mutta jos se silti kävisi? Tämän kerran?

Noooh, kävihän se. Yhden viikonlopun ajan leikimme kartanonomistajia. Se oli hauskaa noin tunnin ajan. Sen jälkeen kyllästyin siihen, että sain jatkuvasti huhuilla ja etsiä Valiopoikaa (ja kaikkia tavaroitani) milloin mistäkin kerroksesta. Siispä parkkeerasimme lasiverannalle tunnelmoimaan ja pysyimme siinä satunnaisia tennis/grillaus/saunomistaukoja lukuun ottamatta.

Hieno viikonloppu! Mutta ehkä ensi kerralla palataan silti siihen vesivahinkomökkiin. Koska mökkeillessä on kiva olla, no… mökillä.

Sekä laituri että yksi terasseista olivat kenties hieman liioitellun pitkiä.

Vaatimaton kesäasunto vaatimattomine maisemineen.

Pelihuoneeseen vai baariin? Entäs mites toi pelin katsojille varattu tuolirivi, tuntuuko tarpeelliselta?

Asuimme vihreässä kamarissa.

Alakerrokssessa oli hieman lukemista.

Enkeleitä, kuolleita eläimiä, kristalleja. Jokaiselle jotakin.

Välillä tuntui väärältä hiipparoida täällä verkkareissa ja villasukissa.

Vaan maisemat olivat todella kohdillaan.

Kun sanat eivät riitä

Minä pidän sanoista. Liian paljon. Siitä huolimatta aion nyt kirjoittaa hyvin vähäsanaisen blogitekstin ja antaa kuvien puhua puolestaan.

Ensinnäkin siksi, että joskus sanat ovat turhia. Kuvista välittyy jo kaikki kerrottava. Ja toisaalta myös siksi, että neljän mökkipäivän jälkeen haluan käydä suihkussa, tilata pitsaa ja istua sohvalla katsomassa Mad Meniä.

Joten näihin kuviin, näihin tunnelmiin! Hyvää juhannusta!

Haisevia salamoita ja muuta sellaista

Haisevatko salamat? Kävin äsken kääntymässä ovella, tarkoituksenani käväistä kaupassa. Astuessani ulos taivas oli tummanharmaa ja keltainen. Jostain kaukaa kuului jo hiljaista, pahaenteistä jyrinää ja ilmassa kohisi tavalla, joka enteilee sadetta.

Ja lisäksi siellä haisi ukkoselta. En tiedä mikä se haju oli. Sähkö? Monen päivän painostava helle? Zeus?

No, oli miten oli. Jäinkin sitten kotiin katselemaan, kuinka taivas pikkuhiljaa muuttuu harmaasta täysin mustaksi ja kadulla kävelevät ihmiset kiihdyttävät tahdin puolijuoksuksi ehtiäkseen suojaan ennen kuin taivas repeää.

Aika siistiä.

Ukkonen tulee tarpeeseen. Porissa on ollut kaikin tavoin painostavaa jo pari viikkoa. Öisin alkavissa trooppisissa olosuhteissa ei pysty nukkumaan, työpäiviä on liikaa ja vapaa-aikaa aivan liian vähän. Tuntuu kuin viettäisin viikonloppuni pelkästään istumalla bussissa ja ryntäilemällä päättömästi paikasta toiseen.

Viimeisen kuukauden aikana olen viettänyt omassa kodissani suunnilleen...hmmm. Yhteenlaskettuna vuorokauden? Tai korkeintaan kaksi. Jotenkin se ei nyt ihan riitä.

Töissä on sinänsä ihan kivaa, jos vain hyväksyy sen, että koskaan ei tule valmista ja aina joku on nopeampi, parempi ja kekseliäämpi kuin itse. Mutta tämä kaupunki.... Voipi olla, etten ainakaan ihan heti ole syytämässä asuntolainarahojani juuri tähän sivistyksen kehtoon.

Ehkä reipas kesämyrsky on nyt omiaan puhdistamaan ilmaa. Loppuisi tämä tykyttävän painostava päänsärky, alituinen hikoilu ja epämääräinen tympeys. Olisi hetken aikaa viileää, raikasta ja puhdasta!

Vaikka ei sillä, viime viikonloppuna olin mökillä nauttimassa helteistä. Jotenkin siellä idyllisessä saaristolaismaailmassa kuumuuskaan ei tuntunut ahdistavalta, vaan oli pelkästään leppoisaa.

Huomatkaa nimikoitu pyyhkeeni! Se on sitä varten, jos mökillä iskee äkillinen eksistentiaalinen ja/tai identiteettikriisi. Sitten voin kätevästi pyyhkeen nurkasta tarkistaa, kuka oikein olenkaan.

Puudelien valtakuntaa vartioi oikeutetusti villakoiraviiri. Jo vuodesta 2012.

Kas tässä liikuteltava makuuhuoneemme!

Venekuvat taitavat kyllä olla jo muutaman viikon takaa. Sen voi päätellä esim siitä, että puolen yön jälkeen veneen ikkunasta napatussa kuvassa taivas on yhä täysin vaalea, oi haikeus!

Pääsisinpä taas aalloille torkkumaan. Oli melko metkaa heijata vene vauhtiin ja keinutella itsensä uneen samaa tahtia veneen kylkeen lyövien pärskyjen kanssa. Mikään kauhean tilava ratkaisu venemakkari ei ehkä ole, mutta riitti minimalistiselle varrelleni hyvin.

Toisin ehkä oli Valiopojan laita. Kun 185 cm ruhon koettaa asetella mukavasti 160 cm pitkälle patjalle, niin onhan siinä hieman haastetta. Niin että kyllä se vissiin musta vähän tykkää, kun ei edes valittanut ollenkaan.

Vaaleanpunaisen kesäyön aikaansaamia aatoksia

Nyt olisi kuulkaa kamera täynnä ihania kuvia! Kuvia kuninkaallisesti uiskentelevasta joutsenpariskunnasta, kuvia kauniisti tummuneesta savusaunasta, kuvia kesäillassa riemuikkaasti virnestelevistä kavereista pelastusliivit päällä.
Olisi myös kuvia hennoista kukkasista, rantakiviin lyövistä pärskeistä ja vaaleanhaaleasta kesäyöstä laiturilla.
Ja jos oikein kauan jaksaisi plärätä muistikorttia eteenpäin niin olisi siellä kuvia myös vauhdikkaasta tennisottelusta, sympaattisesta saaristolaiskahvilasta, vanhasta uljaasta kirkosta ja hiekkaan hautautuneista varpaista.

Mutta koska asun Porissa ja kamerani jäi viettämään yksineloa Turkuun, ette saa nähdä niitä kuvia. Ainakaan vielä. Ja seuraavan kerran kun parin viikon päästä ehdin sinne Turkuun asti, olen varmaan jo unohtanut koko asian. Joten sori.

Asian ydin on kuitenkin se, että oli mainio viikonloppu. Ehkä mainioin pitkään aikaan. Se alkoi sillä, että livistin takaisin kotiin jo torstaina.

Ehdin kotiovelle melko myöhään illansuussa. Raotin ovea varovaisesti ja potkin ensitöikseni kasan postia hieman syrjemmälle. Kolmen viikon postit. Siitä on todella kolme viikkoa kun viimeksi sain käydä kotona.

Hieman haikeissa fiiliksissä sitten pyörin ympäri kämppää. Säälittelin ikkunalaudalle kuolleita yrttejä ja koetin ollan näkemättä joka nurkassa leikkiviä pölykoiria. Kurkistin tyhjään jääkaappiin ja annoin pyykkikoneen laulaa kuusi tuntia putkeen.

Haahuilin hämmentyneenä ympäriinsä koko illan. Emme ehtineet asua uudessa kodissamme kuin vajaan kuukauden, ennen kuin koitti lähtö seuraavaan paikkaan. Kaikki on vielä niin kesken. Tyhjää, autiota ja rempallaan. Mutta jo nyt voi nähdä, että kyllä tästä tulee meidän koti. Sitten joskus. Sitten syksyllä.

Nukuin koiranunta. Ihmettelin liian tilavaa sänkyä ja tuhisevan unikaverin puutetta. Kuuntelin tyytyväisenä, kuinka Tuomiokirkon kello löi kaksitoista ja nukahdin vasta sitten.

Aamulla huomasin kirjamarkkinoiden avautuneen suoraan ikkunani alle. Sinne siis! Ja sieltä suoraan lounaalle siskon kanssa. Buffettia auringonpaisteessa jokirannassa. Ei huono.

Sitten kotiin pakkaamaan kamppeita viikonlopun ensimmäistä mökkivierailua varten. Valiopoika mukaan bussiasemalta ja äkkiä pyyhkeet ja uikkarit reppuun. Auto täynnä kaveraita ja autoradiossa Summer hits 90-luvulta. Matkan varrelta grilliherkkuja ja matkajäätelöt.

Perillä mökki-idylliä, johon tutustuin ensimmäisen kerran jo kymmenen vuotta sitten. Oi aikoja. Ja edellään saan olla täällä, näiden ihanien tyttöjen kanssa. Ja tällä kertaa matkassa mukana myös pari melkoisen mainiota poikaa. Hyvin ollaan asiamme hoidettu.

Soutelua, saunavuoroja, pari huurteista. Sitten äkkiä kaikki takaisin autoon, karkkipussi kiertämään ja matka kohti kotia. Tyytyväisenä nukkumaan, taas niitä samoja kirkonkelloja kuunnellen.

Lauantaina laiska aamu. Vihdoin yhteinen aamu omassa kodissa Valiopojan kanssa. Melkein liian hyvää ollakseen totta.

Aamupalan jälkeen tankattiin Turkuenergiaa jokirannasta. Torilta mukaan makeita mansikoita ja Teatterisillalta pehmikset. Jäätelönmakuisia suukkoja ja täydellistä rentoutumista. Kellokin meni kerrankin hitaasti eteenpäin, ehdittiin juoda lattet CafeArtin terassilla. Päätettiin, että kyllä tämä on meidän kaupunki, nyt ja aina.

Sitten reppuun mökkikamat vol 2. Kolmen auton kisa kohti Hiittisiä. Lounasta vierasvenesatamassa ja valokuvausta lossin kannelta. Perillä ihana kartanomainen mökkitunnelma. Perinteiset grillit, saunat, rannat ja terassit, mutta mukana myös tenniskentät, moottoriveneet, sisäkylpyhuoneet ja rannassa tönöttävä palju.

Ilta meni liian nopeasti pallon perässä juostessa, paljua täyttäessä, kirjaa lukiessa ja kuulumisia vaihdellessa. Mikä tuuri, että valvottiin aamuyöhön asti. Juostiin saunasta mereen, sieltä paljuun (juomaan skumppaa!), paljusta takaisin mereen ja sitten kierros uudestaan alusta.

Yöllä vielä tikun nokassa käristettyä makkaraa ja rapeaksi paistunutta vohvelia. Kenties hieman haaveilua siellä laiturilla ja lopulta yöunet kauniissa pienessä kamarissa.

Sunnuntai sen sijaan ei ehkä ollut ihan niin loistava. Tuskaa viikonlopun päättymisestä ja arjen alkamisesta. Työasioiden pyörittelyä ja laskupinon selvittelyä. Viiden tunnin bussissa istuminen ja yhteinen huokauskuoro. Liian lyhyiksi jääneet yöunet ja karu paluu takaisin maan pinnalle.

Tunnelmat sahaavat siis tuttuun tapaan ylös ja alas. Kultainen keskitie on pysyvätsti hukassa. Tämä kesä mennään joko täydellisessä vitutuksessa tai vaaleanpunaisilla pilvillä tanssien. Keskiarvo lienee siis neutraali ihan ookoo, mutta ääripäästä toiseen heilahtelu pistää välillä vähän väsyttämään.

Kesä, olet ihana, mutta jotenkin viet voimani kerta toisensa jälkeen. Odotan jo syksyä ja sen seesteisyyttä.

Enemmän kuin 23000 sanaa

Ikkunalasiin sataa sataa ropisee kiukkuisia pieniä pisaroita. Kuulostelin heti toiveikkaana omia fiiliksiäni - joko alkaisi blogisuoni pulputa? Olisiko vihdoin jotain kerrottavaa?

Mutta eipä ollut. Aivoissa lepattelee edelleen vain joitain outoja, imelänvaaleanpunaisia perhosia. Huoh.

Onneksi on kuitenkin olemassa muita tapoja taltioida pienen pieniä palasia elämästään. Putsasin kännykän syövereistä tämän kesän kuvasaldon koneelle ja voi mitä kaikkea sieltä sisuksista löytyikään!

Kas tässä teille valikoima minun kesäni parhaita hetkiä, herkkuja, hullutteluja ja hengailuja.

Turku, tuhansien siistien mestojen kaupunki.

Tupariherkkuja, mökin skumppahetki ja Rantakertun purilainen.

Piknikherneet, pakkaseen muuttaneet mansikat ja harvinaisen filosofinen päärynä.

Hedelmällinen hillaretki suolle.

Ohimennen napattuja mökkitunnelmia.

Ja tietysti kaikenkarvaisia kavereita.

Onnellisen elämän ongelma: hymyperäinen kasvojen rasitusvamma

Eräänä iltan kiinnitin huomiota siihen, että leukaperiä kiristi omituisesti ja muutenkin kasvojen alaosa tuntui kipuilevalta ja jäykältä. Kun sama ilmiö toistuis aina kaikkien kreeppisten kesäpäivien jälkeen, tajusin viimein, mistä oli kyse.

Minä hymyilen nykyään niin paljon, että saan siitä lihassärkyä kasvoihini. Sääliksi käy Hangon keksiä ja Naantalin aurinkoa. Tarkoittaako tämä nyt sitä, että päiviini sisältyy liian paljon hyviä asioita? Vai onko kyse treeninpuutteesta? Olenko elänyt elämäni viimeisimmät vuodet naama vakituisesti myttyrällä?

Oli miten oli, niin aion jatkaa samaan malliin.

Eilen esimerkiksi aloitin päiväni nukkumalla pitkään ja makeasti. Eli hieman yli kahdeksaan. (Luksusta verrattuna arkiaamuihin, jolloin verkkari pirisee pirteästi joka aamu klo 5:45.)

Sitten pyöräilin torille ostamaan litran mansikoita, nappasin jääkaapista laukkuuni kirpsakan sitruunapiirakan, vaniljakastikkeen ja yön yli jäähdytetyn skumppapullon.

Ja kas, tunnin päästä istuin kimmeltävän meren ääressä, tunsin auringon porottavan niskaani entistä enemmän kahvipavun väriseksi ja iskin kiinni uskomattoman herkulliseen brunssipöytään.

Miljöö oli ihan jees.

Basilikat tietysti suoraan omasta maasta.

Sitruunapiirakkaa, vaniljakastiketta, mansikoita ja tuoretta ananasta!

Herkkuja kaipaavasti katsova koira.

Kuka nyt sisällä jaksaa kokata, kun grillikin on keksitty?

Heittämällä yli hellerajan!

Kuvassa eräs muki, josta taisteltiin lapsuudessa.

Punainen tupa oli myös paikalla.

Espanjalainen perunamunakas! Herkkua!

Juustokastikkeella sivellyt kanaleivät.

Kuvasta puutuu perunaretiisisalaatti. Vahinko korjattiin noin 30 sekuntia kuvan ottamisen jälkeen.

Talouspaperirulla oli täysillä messissä.

Hedelmiä, marjoja ja vaaleanpunaista skumppaa. Kesä tiivistettynä.

 Tuntikausien raukean herkuttelun jälkeen jaksoin juuri ja juuri siirtyä vaakatasoon aurinkotuolille ja lueskella vanhoja naistenlehtiä. Hetken päästä jaksoin jo heitellä mölkkyäkin. Ja olin siinä joko totaalisen huono tai superhyvä, riippuen kierroksesta.

Jossain vaiheessa siirryin veneeseen ihailemaan lähes naurettavan kauniita varsinaissuomalaisia saaristomaisemia.

Sitten juoksin suihkun läpi, hyppäsin pallolliseen kesähameeseen ja suuntasin askel keveänä kohti legendaarisia hippaloita. Kun aamuyöllä palasin kotiin, oli lämmintä ja valoisaa. Ja tällä en viittaa pelkästään ulkoilmaan.

Tänään sen sijaan roikuin vaijerin varassa puusta kahdenkymmenen metrin korkeudessa ja koetin hilata itseni turvaan käsilihakset tuskasta tutisten. Mutta se onkin sitten jo ihan toinen juttu.