Ja må jag leva

Tänä aamuna heräsin hälytysajoneuvon ujellukseen. Siniset hälytysvalot saivat koko makuuhuoneen vilkkumaan limudiskon lailla. "Oikein hyvää syntymäpäivää", toivottelin itselleni. Ja muutamaa sekunttia myöhemmin kännykkään kilahtikin päivän ensimmäinen onnitteluviesti.

Viimeksi heräsin yksin syntymäpäiväni aamuna kolme vuotta sitten. Silloin avasin silmäni göteborgilaisessa yksiössä. Ja sen jälkeen suljin silmäni visusti uudelleen ja nukuin iltapäivään, sillä olin edellisen illan tequilabileiden jälkeen edelleen kännissä kuin käki ja lattiani lainehti sitruunanviipaleista.

Tequilan ja tämänaamuisen ambulassin väliin mahtuvat vuosi 2013, jolloin heräsin aamupalalle kivan kämppiksen kanssa sekä vuosi 2014, jolloin heräsin Valiopojan pamputtaessa minua ilmapallolla päähän.

Jotenkin tämä aamu tuntui viime vuosiin verrattuna aika yksinäiseltä. Ei tequilaa, ei kämppiksiä, ei maanisia poikaystäviä. Ei aamupalaa, ei lahjoja, ei onnitteluhalausta. Söin rahkaa ja raahustin töihin. Istuin palaverissa, jossa heiteltiin sellaisia sanoja kuin strategiakumppanuus, roadmapsuunnittelu, konseptiajattelu ja brändimielikuva. Join hyökkäävän makuista kahvia, kiristelin hieman hampaita ja innostuin palkkapäivästä. Tein haastattelun, soittelin pitkin Turkua, tappelin InDesignin kanssa.

Ja ajattelin, miten käsittämättömän paljon asioita yhteen muoteen oikein voi mahtua. Miksi sillä ei ole mitään rajaa? Meneekö elämä todella aina näin vauhdilla eteenpäin? Loppuvatko muutokset koskaan?

Viime vuonna tähän aikaan elin yksiössä, kirjoittelin gradua, opiskelin satunnaisesti, nukuin aina liian pitkään, tein viikonloppuisin hanttihommia ja hengailin huolettomasti Valiopojan kanssa. Ystävät asuivat lähellä, tulevaisuus oli avoinna, rahat aina lopussa ja lounas ravintolassa tuntui lähes sietämättömältä ylellisyydeltä.

Sen jälkeen olen ehtinyt vaihtaa asuntoa kahdesti, viettää ensimmäistä vuosipäivää Valiopojan kanssa, valmistua maisteriksi, etsiä vimmatusti töitä, saada työpaikan, asettua tukevasti uraputken alkupäähän, muuttua tädiksi, menettää opiskelijakortin, hylätä kaavailemani ammatin, saada palkankorotuksen, saavuttaa ensimmäisen asuntosäästötavoitteeni ja ryhtyä kaukosuhteeseen.

Ja tässä sitä nyt ollaan.

Jos olisin parikymppisenä tiennyt, että 27-vuotiaana minulla ei edelleenkään ole sormusta nimettömässä, lasta, ensiasuntoa, autoa, koiraa, vakituista työpaikkaa saatikka legendaarista maailmanympärysmatkaa, henkistä tasapainoa tai selkeää kuvaa siitä, mihin elämäni on menossa, olisin luultavasti saanut hyperventilaatiokohtauksen, lopettanut yliopiston, vaihtanut miestä ja muuttanut pysyvästi Ruotsiin.

Mutta nyt sitten... Niin. Mikäs tässä. Ehkä välillä seitinohut ahdistus nostaa päätään, kun ihmiset ympärillä nostavat milloin mitäkin lainaa, pistävät parisuhteet uusiksi, hankkivat vauvoja ja koiria ja tuntuvat ottavat mielettömiäkin riskejä vailla epäröintiä.

Samaan aikaan kun itse syön kaukosuhteiltoina iltapalaksi tonnikalaa suoraan purkista, pelaan kännykällä candy crushia ja katson Netflixistä kolme tuntia Gilmoren tyttöjä juuri silloin, kun pitäisi mennä nukkumaan.

Kai sitä jokainen joskus ottaa ne isommatkin askeleet elämässä eteenpäin. Vaan mistä sitä tietää, koska on oikea aika?

Haluan nyt lähettää lämpimiä terveisiä seuraavan huhtikuun puoliväliin. Oi sinä 28-vuotias ikinuori, jospa vaan tietäisin nyt kaiken sen, minkä sinä seuraavien 12 kuukauden aikana tulet kantapään kautta oppimaan. Onnea matkaan! 

Sori, mut mihin mä voin laittaa kaikki nää mun tunteet?

Noin 15–20 prosenttia ihmisistä on hermojärjestelmältään erityisen herkkiä. Herkän ihmisen tahdosta riippumaton hermosto reagoi voimakkaasti ärsykkeisiin, kuten valoihin, hälyyn ja makuihin. Herkkä havainnoi tarkkaan sekä ympäristöään että sisäistä maailmaansa. Herkkyys voi ilmetä myös vahvoina taidekokemuksina ja taipumuksena imeä itseensä toisten tunnetiloja.

Olen aina ollut nössö. Nykyään olen asian kanssa myös täysin sinut. Jotkut meistä nyt vaan ovat vähän pehmeämpiä.

Olen myös herkkä. Herkkä tuntemaan, herkkä tulkitsemaan, herkkä loukkaantumaan, herkkä itkemään. Olen herkkä sekä itseni että toisten puolesta. Mietin mitä, miksi ja miten muuta mahtavat tästä tilanteesta ajatella. Mietin mitä tein ja mitä olisin voinut tehdä toisin.

Järkytyn ihmisten pahuudesta. Järkytyn vääryyksistä ja rikoksista. Pöyristyn epäoikeudenmukaisuuksista niin, puristan käsiä nyrkkiin rystyset valkoisina ja haudon kostoa yön pimeinä tunteita.

Välillä suljen silmäni tosiasioilta, kääntelen tilanteiden paremman puolen esille ja keskityn tiukasti vain hyviin hetkiin - sillä jos en tekisi niin, olisi tuloksena valtava tuska, ahdistus ja kyynelmeri sekä pohdiskelusessio, joka veisi keskittymiskyvyn kaikesta muusta.

Hermostun tai ahdistun helposti voimakkaista aistiärsykkeistä.

No juu. Lähinnä metelistä ja tuoksuista. 

Huomaan helposti erilaisia vivahteita ja yksityiskohtia ympäristössäni.
Jep. Varsinkin silloin, kun oikeasti pitäisi keskittyä johonkin suurempaan kokonaisuuteen. Saatan kokoauksessa havahtua siihen, että olen tuijottanut kollegan kulmakarvoja ja miettinyt mikä häntä mahtaa ärsyttää, kun kulmat ovat niin kurtussa.

Muiden ihmisten mielentilat vaikuttavat voimakkaasti minuun.
KYLLÄ. Liikaa. Tämä on vittumainen ominaisuus, jonka vaihtaisin pois milloin tahansa. Toki on mukavaa, että ihmisten ilo ja innostus kirkastaa omankin päivän, mutta valitettavasti tämä murjottajien maa on yleensä täynnä huonotuulisia ihmisiä. Hetki heidän seurassaan ja TSÄDÄM - kannan muiden ihmisten murheita mukanani lopun päivää.

Siedän huonosti kipua.
En tiedä. En minä nyt mistään pahimmasta päästä ole. Kestän rokotukset ja hammaslääkärit kuin nainen.

Kiireisenä ja/tai hyvin sosiaalisena päivänä haluan ennemmin tai myöhemmin hakeutua omaan rauhaani.
Voi kyllä! Pidän ihmisistä, mutta sosiaaliset kohtaamiset eivät milloinkaan tuo voimia, vaan vievät niitä. Viikonlopun kyläilyreissujen jälkeen olen väsynyt vielä keskiviikkonakin. Sukupäivällisten jälkeen korvissa soi ja ohimoita juilii. Ja bileissä ei vaan enää ole hauskaa siinä vaiheessa, kun känniääliöt tunkevat iholle ja joka paikassa on infernaalinen meteli.

Olen herkkä kofeiinin vaikutuksille.
En usko. En ainakaan ole huomannut.

Kuormitun helposti voimakkaista ärsykkeistä kuten kirkkaista valoista, voimakkaista hajuista tai palosireenin ujelluksesta.
Jep. Meteli on pahin. Elokuvissa käynti, konsertit ja keikat ottavat liikaa korviin. Ahdistaa.

Minulla on rikas päänsisäinen maailma (esim. pohdiskelen/ajattelen paljon tai minulla on vilkas mielikuvitus).
Jep. Liikaa. Varsinkin iltaisin. Pohdiskelen läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomat skenaariot ennen kuin voin nukahtaa. Siinä vaiheessa Valiopoika on kuorsannut onnellisesti jo parin-kolmen tunnin ajan.

Tunnen oloni epämukavaksi voimakkaassa metelissä.
Juu, eikös tämä jo käyty kertaalleen läpi. 

Taide, esimerkiksi musiikki, liikuttaa minua syvästi.
Jep. Reaktiot ovat kyllä rauhoittuneet teini-iästä, jolloin ravasin teattereissa ja katsoin läpi jokaisen kotikaupungin näyttämölle tulleen kipaleen, koska ah, niissä oli vain niin paljon tunnetta. Mutta edelleen saatan äkkiä hiljentyä kauniin taulun, täydellisen lauseen tai värisyttävän lyriikan kohdalla.

Hermostoni käy joskus kohtuuttoman kovilla kierroksilla ja haluaisin vain paeta kehollisia oireitani.
En nyt ole ihan varma, mitä ovat keholliset oireet. Mutta usein tunnen olevani ylikierroksilla. En tiedä kuinka monta kertaa Valiopoika on saanut rauhoitella minua sen jälkeen, kun "päässäni surisee liikaa ajatuksia".

Olen tunnollinen.
Jep. Jälleen liikaa. Mietin yötä myöten sähköpostien lauserakenteita, tekemättömiä tehtäviä, työpaikan pesemätöntä kahvipannua ja lähettämättä jäänyttä postikorttia.

Säikähdän helposti.

Jep. Kovat, äkilliset äänet saavat minut sätkimään. 

Hermostun tai ahdistun, jos minun täytyy tehdä paljon asioita lyhyessä ajassa.
Jep, mutta vain, jos tehtävät tulevat äkillisesti. Jos olen saanut valmistautua tiukkaan ja kiireiseen työrupeamaan henkisesti, niin ei hätää. Silloin olen tehokas.

Kun joku tuntee olonsa epämukavaksi vallitsevassa konkreettisessa tilanteessa, keksin helposti ratkaisuja kuinka olosuhteita voisi muuttaa hänelle suotuisammaksi (esim. valaistusta säätämällä, istumapaikkaa vaihtamalla jne.).
Kyllä ja ei. Huomaan, jos jollain on epämukavaa, mutta en osaa ratkaista tilannetta. Sen sijaan omaksun saman epämukavan fiiliksen, jonka jälkeen kaksi ihmistä vääntelehtii kiusallisesti tuoleillaan ja tuijottelee seiniä.

Hermostun, kun minulle annetaan yhtä aikaa useita tehtäviä.
Juu. Paitsi jos saan samalla selkeän priorisointijärjestyksen.

Yritän hyvin voimakkaasti välttyä virheiltä ja unohduksilta.

Kyllä. Naurettavan paljon. Tämä johtaa siihen, että otan pienimmätkin erheet aivan liian raskaasti ja vellon niissä viikkotolkulla. Unohduksien varalta kirjoitan päivittäin useita listoja.

Välttelen väkivaltaisia elokuvia ja tv-sarjoja.
Kyllä. Tämä on aiheutttanut närää parisuhteessa. Netflixissä on yllättävän vähän katsottavaa, jos rajaa pois KAIKEN väkivallan, rikokset, sodat, vääryydet ja raakuudet. Mutta haluaisitko itse nukkumaanmennessä kelata murhatilannetta läpi päässäsi uudestaan ja uudestaan?

Hermostun tai ahdistun, kun ympärilläni on paljon tapahtumia ja hektisyyttä.
Joo, jos mennään tietyn rajan yli. Asia kerrallaan, asia kerrallaan!

Nälkäisyyden tunne vaikuttaa herkästi mielialaani tai keskittymiskykyyni.
Joo-o. Kysykää jälleen Valiopojalta. Hyvä ruoka, parempi mieli.

Muutokset elämässä ottavat koville.
Kyllä. Hetken verran. Pyrin kynsin ja hampain pitämään kiinni edes jonkinlaisesta rauhasta ja pysyvyydestä (EI enää muuttoja!!). Mutta kun muutos sitten osuu kohdalle, sopeudun siihen nopeasti. Jonka jälkeen tarraudun uuteen tilanteeseen kiinni kynsin ja hampain ja yritän pitää edes sen muuttumattomana...

Nautin taiteen tai ruuan kaltaisista elämyksistä ja niiden pienistäkin vivahteista.
Jooooo! Miten mainitsitkin kaksi lempiasiaani. Taide ja ruoka. Kyllä. Kyynelehdin taide-elämysten äärellä ja ahdistun, kun näen ihmisten hotkivan ruokaansa. Siitä kuuluu nauttia! Nauttia, ymmärrättekö!

Ahdistun jos elämässäni tapahtuu paljon yhtä aikaa.
Joo. Mutta eikö tätäkin kysytty jo kerran?

Minulla on erittäin korkeana prioriteettinä järjestellä elämääni niin, että vältyn mahdollisilta vastoinkäymisiltä ja ikävyyksiltä.
Yritys on kova. Toteutus kusee. Mutta parempaan päin ollaan koko ajan menossa. Palaset ovat viime aikoina loksahdelleet loistavasti kohdilleen.

En halua joutua sekaviin tilanteisiin.
Sekaviin tilanteisiin? Kuulostaa sinänsä hauskalta, mutta enpä tosiaan oikeasti sellaisessa tilanteessa viihtyisi. Haluan tietää mitä, missä, milloin, miksi, kenen kanssa ja millä seurauksin. Sinänsä ymmärrettävää, että aikoinaan hakeuduin toimittajaksi...

Jos joku tarkkailee tekemistäni, tai olen vaikkapa kilpailutilanteessa, suoriudun tehtävästä tavallista huonommin

Jep. Tämä on totta jopa siinä määrin, etten välttämättä osaa avata ovea tai kirjautua ulos tietokoneelta, jos joku kurkkii olan yli. Antakaa minulle tänä päivänä minun henkilökohtainen tilani, kiitos.

Kun olin lapsi, vanhemmat ihmiset kokivat minut ujoksi tai herkäksi
Luulisin niin. Ainakin itse muistelen olleeni ujo.


25/27


Ei vitsi mikä hieno päivä. En olekaan esim. hysteerikko tai muuten vaan lapsellinen ääliö. Oonkin kato vaan erityisherkkä.


Seuraavaksi lähden ostamaan nipun silkkihansikkaita ja alan jaella niitä lähipiirilleni!

Ihana, kamala vuosi

Pari yötä takaperin räntäsateinen jokiranta oli täynnä kännispäissään ujeltavia urveloita, joista osa räjäytteli rahojaan taivaalle ja loput ampuivat toisiaan pullonkorkeilla silmään. Uusi vuosi.

Uuden vuoden myötä tulevat toki uudet kujeet, mutta itselleni vuoden vaihtuminen on aina ollut melko haikeaa aikaa. En ajattele tulevia mahdollisuuksia, haaveile uusista saavutuksista tai tee lupauksia paremmasta elämästä. Rakettien räiskeessä minä katson taaksepäin ja mietin, mitä kaikkea ehdin edellisen 12 kuukauden aikana käydä läpi ja millaiset jäljet mennyt vuosi minuun kaiversi.

Vuosi 2014 oli hyvä. Ei niin maagisen kreisi ja huoleton kuin 2013 eikä todellakaan niin kammottavan vaikea kuin 2012. Vain hyvä. Ylä- ja alamäkiä. Muutoksia. Paljon, paljon muutoksia.

Tammikuussa

Olin väsynyt. Kärsin niin valtavasta graduahdistuksesta, ettei mistään tullut mitään. Mietin gradua aamulla, päivällä, illalla ja valitettavasti myös yöllä. Vastapainoksi virkkasin vähän koreja ja luin romaaneja. 

Helmikuussa 

Jatkoin graduangstia. Sain viimeiset opintotukeni koskaan. Haaveilin ostavani marimekkomekkoja ja ryhdyin pienimuotoiseen ruokaremonttiiin. Se kylläkin johtui kiristäviä farkkuja enemmän siitä, etten gradupäivinä jaksanut kokata, vaan söin tonnikalaa suoraan purkista. Kaipasin kevättä ja koitin piristää arkeja viettämällä skumppailtoja Valiopojan kanssa. 

Maaliskuussa

Ilmassa oli pienen pientä ryhdistäytymistä. Hankin salikortin ja päheät treenipöksyt. Vietin käsittämättömän monta kotibrunssia. Ostin tulppaaneja. Ja ennen kaikkea allekirjoitin Valiopojan kanssa vuokrasopimuksen. Se puolestaan johti hillittömään sisustuskuumeeseen ja netin syövereissä pyörimiseen. Aina välillä palasin vellomaan gradutuskan syövereihin. 

Huhtikuussa

Kärsin jonkinlaisesta tulevaisuuskriisistä ja pohdin pää höyryten kaikkea tulevaa, omaa elämääni ja yllättäviä käänteitä. Vietin ihania synttäreitä ja muistelin menneitä. Vietin kaikki viikonloput ja jokusen arki-illan hanttihommia tehden. Kuormituin gradun ja töiden yhteisvaikutuksesta niin, että kiukuttelin iltakaudet ilman syytä. Aloin haalia pahvilaatikoita ja pakata elämääni kasaan. 

Toukokuussa

Sanoin pitkin hampain hyvästit ihanalle yksiölleni. Tehokkaan muuttoryhmän avulla siirsin omani sekä Valiopojan maallisen omaisuuden korttelin päähän yksiöstäni. Ihmettelin kolmen metrin korkuisia huoneita ja narisevaa puulattiaa. Kippistelin Valiopojan kanssa ja totuttelin uuteen statukseeni avovaimona. Purin pahvilaatikoita ja sommittelin tauluja seinille. Sain proffalta takaisin graduni esitarkastusversion ja sen mukana tulenpalavaa palautetta. Lannistuin ja turhaannuin. Suljin gradutiedostoni umpimielisesti ja ajattelin että paskat, olkoot sitten. En valmistu ikinä.

Kesäkuussa

Kasasin jälleen maallisen omaisuuteni, mutta hieman pienemmässä mittakaavassa. Parit ikeakassit ängettiin täyteen ja heitettiin auton peräluukkuun. Nokka suunnattiin kohti kesätyöpaikkakuntaa. Uusi väliaikainen kämppä haisi (ja näytti) raadolta. Värisin inhosta ja hinkkasin murenevia lastulevyhuonekaluja ihmesienellä. Aloitin työt. Olin ylikuormittunut ja väsynyt. Kaipasin kotiin. Rakastin syvästi Valiopoikaa, joka vapaaehtoisesti jakoi kurjuuden kanssani. Karkasin mökille jokaisena viikonloppuna. Vietin juhannusta sateisessa saaressa. Join yhden ja toisenkin nallen.

Heinäkuussa

Itkin iltaisin. Työpaikan ahdistava ilmapiiri ja huono henki seurasivat mukaan hiekkarannoille ja pyöräretkille. Terassilla istuessani pohdin seuraavaa palaveria ja kesämökin brunssiaamupalan pilasi tieto pitkästä työputkesta. Nenänpää paloi auringossa, jalka nousi satunnaisesti lenkkipolulla ja vertaistukivinkkejä vaihdettiin kesureiden illanvietossa. Kavereiden kanssa nautin ihanista kesäilloista Turussa. 

Elokuussa

Tuhlasin turhaan kesämekkoon. Ostin kuukausikortin crossfit-salille. Muistelin ensitapaamistani Valiopojan kanssa ja lähdin rakkausretkelle Naantaliin. Pelkäsin syksyn tuomaa pudotusta tyhjyyteen ja samalla odotin malttamattomana paluuta omaan kotiin. 

Syyskuussa

Palasin kotiin. Olin iloinen ja onnellinen, suunnilleen yhden päivän verran. Sen jälkeen aloin huolestuneena laskea pankkitilin sisältöä ja lähettelin maanisesti työhakemuksia kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin. Tein CV:n uusiksi. Sain kutsun työhaastatteluun aivan kuun lopussa. Ostin bleiserin ja höpötin haastattelussa sekavia. Odotin pitkän ja kiduttavan viikon. Sain puhelun. Sain uuden haastatteluajan. Ja sen seurauksena työpaikan. Tanssin yksin olohuoneessa, itkin ja nauroin. Lähdin saman tien jokirantaan juomaan pullon skumppaa ja vielä parit drinkit päälle. Sain energianpuuskan ja pusersin gradun lopullisesti kasaan viikossa. Lähetin sen painoon päivää ennen töiden alkua. 

Lokakuussa

Olin aivan töiden pauloissa. Opin ja yritin, tein erehdyksiä ja yritin uudelleen. Menin puoli yhdeksältä nukkumaan ja kirjoittelin sähköposteja vielä unissanikin. Nautin vapaista illoista sydämeni kyllyydestä. Pukeuduin kotona vain pyjamaan ja villasukkiin, katsoin vihdoinkin rauhassa Netflixiä ja luin pienen maakuntakirjaston verran romaaneja. Sain valmiin graduni postissa. 

Marraskuussa

Sekoilin d-vitamiinipuutteessani. Kävin työmatkoilla ja sain lisää vastuuta. Aloin odottaa joulua. Kaipasin kavereiden seuraa. Nyhjötin suurimman osan ajasta Valiopojan kyljessä. Ja mikä parasta, valmistuin maisteriksi. Kutsuin läheiset kakkukahveille ja juhlin mitä sivistyneimmissä merkeissä.

Joulukuussa

En kirjoittanut blogiani kertaakaan. Odotin joululomaa ja sen tuomaa paussia intensiivisestä työhönperehtymissyksystä. Vietin joulua ja uuttavuotta, kävin välipäivinäkin töissä ja kerrytin ylityötunteja. Kutsuin kavereita kylään ja polttelin kynttilöitä. 

Ansioluettelo uusiksi

Parisen viikkoa sitten päivitin ansioluetteloni. Oikein revittelin. Viivoja, laatikoita, palloja, valokuvia. Pelkkiä ydinjuttuja, kaikki turhuudet poistettu ja ehkä osa tarpeellisistakin tiedoista. Halusin saada ytimekkään, taitoltaan ilmavan, nopeasti silmäiltävän ja mieleenjäävän läpyskän.

Välittömästi sen jälkeen, kun olin lähetellyt tätä hengentuotettani ympäriinsä, iski katumus.
Mitä ne nyt musta kuvittelee!
Ihan kuin olisin jotain parempaa kuin muut!
Olikohan se nyt ihan totuudenmukainen! 
Liian värikäskin se oli! Miksen luottanut mustaan valkoisella!

Kun sitten pääsin työhaastatteluun asti, näin ansioluotteloni pinon päällimmäisenä. Nolotti. Mutta sen jälkeen haastattelija totesikin, että pakko muuten kehua tätä sun CV:tä! Sitä oli kyllä mukava lukea!

Jee!

Faktahan on, että CV:t on tylsiä. TYLSIÄ! Eivätkä oikeastaan kerro mitään muuta kuin sen, että hakija on opiskellut jossain ja tehnyt välillä jotain töitä.

Jos minä haastattelisin uusia työntekijöitä, niin vaatisin heitä kertomaan ansioluettelossaan seuraavat asiat:

- Kuinka monta läheistä ystävää sinulla on?
- Tuletko toimeen sukulaistesi kanssa?
- Saatko huonekasvit pysymään hengissä?
- Luetko sanomalehtiä?
- Mikä on suurin haaveesi ja miten aiot sen toteuttaa?
- Tykkäätkö enemmän kissoista vai koirista?
- Minkä nimen antaisit lapsellesi?
- Miten käyttäydyt, jos häviät lautapelissä?

Mutta ehkä enste pitäisi hankkia se työpaikka, ennen kuin voin alkaa palkata sinne alaisia...

Kriikunoita, luumuja, vadelmia, gradu ja pakkoloma

Olen kotona ja aivan yhtä sekaisin kuin tämä syyskuinen säätila, joka epätoivoisesti koettaa teeskennellä olevansa helteinen heinäkuinen kesäpäivä.

Jotenkin ajattelin, että syksyllä sitten pistetään tuulemaan! Syksyllä alkaa toden teolla Uusi Elämä. Sellainen, jossa kaapistani löytyy ryhdikäs bleiseri viikon jokaiselle päivälle ja olallani roikkuu elämäni ensimmäinen nahkainen työsalkku.

Siihen elämään kuului myös palavereja ja neuvotteluja, punaista huulipunaa, korkojen kopsetta ja joka kuukauden viimeisenä päivänä paisuva pankkitili. Myös pitkät vapaat viikonloput, lomamatkat, säästötilien kerryttäminen ja henkinen kasvu kuuluivat suunnitelmiin.

Mutta ei kaikki mene ihan niin kuin haluaisi.

Nyt arkeeni kuuluu tylsämielinen surffailu työnhakusivustoilla. Tasainen mielialan ja motivaation lasku, kevyt ahdistuminen tulevasta, ammatillinen epävarmuus, nopeat nousut ja vielä nopeammat laskut. Silkkaa vuoristorataa.

Venyn ja vanun aamuisin liian pitkään sängyssä. Katselen kateellisena ikkunasta niitä, jotka kiiruhtavat torin poikki töihin. Pesen pyykkiä ja astioita kun mitään muutakaan järjellistä tekemistä ei ole.

Ai niin, paitsi sitten on se yksi gradu. Riippakivi, joka ei irrota. Tänään avasin gradutiedoston ensimmäistä kertaa 3,5 kuukauteen. Tuntui kuin olisin hypännyt avantoon. Miksi tämän projektin loppuunvieminen on nyt niin hankalaa? Kahden viikon työ! Sitten voisin lähettää koko roskan painoon.

Ja niin aion tehdäkin. Proffa lupasi valmistumisen ensi kuuksi. Opinto-oikeuttakin venytettiin vuodenvaihteeseen saakka, helei! Mutta jävlar, mikä rutistus pitää ensin tehdä. Viimeisen kerran. Koetan toitottaa sitä itselleni noin viiden minuutin välein. Viimeisen kerran! Viimeisen!! Sitten se on ohi ja voin hylätä kaikki ajatukset mediatutkijaksi ryhtymisestä.

Aamupäivällä Valiopoika nautti vapaapäivästään ja itse velloin tummissa vesissä ja päättelin, etten koskaan tule saamaan ainuttakaan työpaikkaa. Kompromissina suunnattiin torille. Jotain maagista siinä paikassa on pakko olla, koska aina askeleesta tulee kevyempi ja seuraavasta hengenvedosta edellistä helpompi. Aurinko paistoi, mummot vaihtoivat kanttarellireseptejä ja kotimaisia hedelmiä ja kasviksi myytiin eurolla litra.

Valiopoika osti laukun täyteen vadelmia, luumuja ja kriikunoita. Erityisesti nuo jälkimmäiset saivat mielialan nousemaan. Kriikunat! Siitä tuli mieleen Anni Swanin sadut ja vanha hyvä aika. Haluan välittömästi lähteä kriikunalomalle. Poimia kriikunoita suoraan puusta ja syödä niistä vatsani kipeäksi. Kiivetä puuhun ja asettua asumaan oksanhaaraan.

Se voisi ratkaista myös tämän ammatillisen dilemmani. Jospa ryhdynkin kriikuna-asiantuntijaksi. Kaupan päälle voin lukea ääneen niitä satuja.

Se oli sitten siinä

Tänä aamuna kiskaisin takin niskaani pyöräillessäni aamulla töihin. Näppejä nipisteli kylmässä aamuviimassa. Sattumalta löysin takintaskuista sormikkaani - siellä ne olivat odottaneet koleista kesäkuisista työmatkoista saakka.

Tyytyväisenä kiskoin kintaat käteeni ja jatkoin matkaa. Hetken päästä se kuitenkin iski. Se tunne. Tämä kesä oli muuten nyt tässä.

Mutta miten kesä voi olla ohi, jos en ole sitä ehtinyt vielä lainkaan viettääkään?

Kamerasta löytyvät kuvat todistavat muuta. On mansikoita, veneenkokkia, juhannusruusuja, hiekkarantoja. Puistossa on todistettavasti istuttu yhden sun toisenkin eväskassin kanssa, makkaraa on grillattu, varpaita ulkoilutettu nurmikolla. Pyörällä on retkeilty pitkin saaristoa, lossilla on ajeltu ja paljussa loikoiltu skumppalasi kädessä. Kirjoja on luettu auringonpaisteessa vino pino ja oluttölkkejä kumottu sekä savusaunassa että moottoriveneessä. Pellonlaitaa pitkinkin on kävelty vaaleassa kesäyössä ja autioita asfalttiviidakkoja ihailtu vaaleanpunaisessa valossa.

Ja silti on tämä tunne. Haikeus, väsymys, pala kurkussa. Miksen saanut pitää yhtään lomaa? Miksi töissä oli jatkuvasti niin raskasta ja koti niin kaukana? Miksi kepeät kesäiset tunnit valuivat hukkaan bussin ikkunoita tuijottaessa?

Nyt tulee toki syksy. Syksy omassa kodissa, onhan sekin jotain.

Ehkä ongelmana onkin se, että juuri mitään muuta tässä ei olekaan tiedossa. Syksy tulee ja samalla alkaa pudotus tyhjyyteen. Ei koulua, ei töitä, ei tekemistä, ei tuloja.

Olisin halunnut vielä yhden hyvän kesäviikonlopun. Sellaisen jossa olisi ollut sopivassa suhteessa heräämistä virkeänä oman murusen kainalosta. Kävelyretki aamuiselle torille, kaffet ulkona auringossa. Kojulta mukaan mansikat ja herneet, kirpputorilta uusi pokkari. Asettautuminen viltille puolivarjoon tuuhean puun alle. Kevyesti hulmuava kesähame, kasvoilla kaunis päivetys ja koko päivä paljain jaloin. Vielä yksi venereissu saaristossa, lounaaksi lohta vierasvenesatamassa. Kuuma sauna ja viileä pulahdus meriveteen. Valvomista rannalla aamutunneille saakka, seurana pullo kirpeää valkoviiniä ja muutama hyvä ystävä. Luotettava, tuttu olkapää, johon nojautua. Ja se maaginen valoisa kesäyö.

Mutta ulkona sataa vettä, työhakemukset odottavat lähettäjäänsä ja neuleet on viikattu takaisin vaatekaapin etualalle.

Ystävät ja kaverit palaavat koulunpenkille ja työpaikoille. Minneköhän minä menisin?

Imelähkö avautuminen

Viime perjantai suhahti ohi vauhdilla. Olin töissä, tulin kotiin, söin, lähdin Valiopojan kanssa crossfit-salille. Istahdin soutulaitteeseen, kiskaisin muutaman kerran oikein rivakasti, kuulin alaselästäni ikävähkön krunts-äänen, ulvahdin tuskasta, nilkutin penkille istumaan ja purin hammasta niin kauan, kunnes psykedeeliset tähdet eivät enää vilkkuneet näköalueen laitamilla.

Siinä hengitystä tasaillessani ja hiljaisia kirouksia luetellessani aloin katsella ympärilleni. Minne ihmeeseen oikein olin päätynyt? Painoja pursuavalle, mustanpuhuvalle undergound fitness -salille. Raskaiden metallitelineiden, magnesiumjauhopurkkien ja hienhajun keskelle. Mutta miksi?

Vastaus löytyi apinan lailla leuanvetotangosta roikkuvasta pitkänhuiskeasta mieshenkilöstä. Jep. Vuosi sitten myönsin sille keskellä yötä no että okei, seurustellaan vaan.

Valiopoika kävi treeniään läpi päättäväisesti. Välillä se tuli myötätuntoisesti taputtelemaan päätäni ja kyselemään, että koska lähdetään kotiin. Saattoi se heittää ilmoille jonkun lääkäriterminkin ja kysellä, että minne asti kipu säteilee. En oikein ehtinyt vastailla koska a) sattui niin perkeleesti että jalat meinasivat pettää alta ja b) oli liian kiire pohtia syvällisesti, minne tämä yksi vuosi yhdessä oli meidät ehtinyt viedä.

Tavatessamme minä elin elämäni kesää. Riekuin ystävien parissa kaikki mahdolliset vapaahetket ja rakastin samalla kiihkeästi omaa pikku yksiötäni. Kävin töissä ajatukset pilvissä harhaillen, karkailin mökille, kävin puolihuolimattomasti treffeillä ja kirjoittelin välillä gradua. Olin juuri muuttanut takaisin juurilleni ja tunsin yltiöpäisen suurta itsetyytyväisyyttä tekemästäni päätöksestä.

Olin päättänyt olla itsekseni. Järjestää kerrankin elämäni juuri niin, kuten itse halusin. Haaveilen viettäväni illat joko ylhäisessä yksinäisyydessäni omien harrastusteni parissa tai kotoisasti läheisten ystävien kanssa villasukkia kutoen. Olin ajatellut käydä enemmän kotikotona ja nähdä sukulaisia. Lukea paljon kirjoja ja kenties mennä taas kuvataidekursseille.

Sitten eräänä päivänä havahduin siihen, että tuijottelin hermostuksissani peiliä työpaikan vessassa, pöyhin hiuksiani ja lisäilin huulipunaa ennen iltavuoron saapumista töihin. En oikein itsekään halunnut ymmärtää mistä oli kysymys.

Sisälläni alkoi kihelmöidä, kun näin leveästi virnistelevän pitkäsäärisen hujopin harppovan sisään huoneeseen. Se tervehti kaikkia lähes epänormaalin innostuneesti, nauroi yllättäen ja äänekkäästi, vei paljon tilaa, puhui lakkaamatta ja toi auringon mukanaan huoneeseen.

Myöhemmin sain selville, että se oli myös ujo ja herkkä, hapuilevasti etenevä ja suurisydäminen. Puhetulvasta huolimatta se hiljeni kuuntelemaan eikä hiljaisuus ollut koskaan kiusallinen. Kaikki solahti kohdalleen lukuisista luonneroistamme huolimatta - tai ehkä niiden ansiosta. Ei kai kukaan nyt itsensä kanssa jaksaisi seurustella.

Vuodessa suhde eteni kesäromanssista syksyisiin koti-iltoihin. Talven myötä kahden kodin välillä ramppaaminen alkoi raivostuttaa, joten yksi yksiö sai mahduttaa sisäänsä kaksi henkilöä. Tuli ensimmäiset riidat ja ensimmäiset sovinnot. Tuli gradutuskaa ja tenttipaniikkia, tuli romahduksia, lohdutuksia ja tsemppausta.Tuli sukujuhlia, esittelykierroksia, kavereiden kommentteja ja tulevaisuuden pohtimista. Tuli ensimmäinen joulu, uusivuosi, ystävänpäivä, pääsiäinen, synttärit ja juhannus. Tuli arkea ja juhlaa.

Kevään korvalla tuli myös yhteinen asunto. Juuri sopiva meille kahdelle. Tuli muutto työn perässä muualle ja sopeutuminen ei-niin-miellyttävään-tilanteeseen.

Vaan selvittiinpä siitäkin. Pian alkaa jo toinen syksy yhdessä. Tällä kertaa ihan oikeasti ja virallisesti saman katon alla.

Näitä ajatuksia pyöritellessäni tulin siihen tulokseen, että yksi reväytetty alaselkä on pieni hinta sattumalta kohdalle osuneesta rakkaudesta. Vaikka silloin joutuukin viettämään vuosipäivänsä crossfit-salilla.

Illalla Valiopoika hieroi selkääni kylmägeeliä, kuunteli kiukutteluani täysin tyynenä ja muistutti, että parin viikon päässä odottaa yhteinen minireissu pois arjesta. Hotelliyö, kauniit vanhat kadut, ilta-aurinko rannalla ja Itämeren liplattavat aallot. Skumppaa ja mansikoita.

Seuraavana päivänä selvisi myös, että selkäni olikin vain säikähtänyt ensimmäistä lihaskuntotreeniä muutamaan kuukauteen.

Tästä on hyvä jatkaa.

Mökkieleganssia heinäkuulta.

Haisevia salamoita ja muuta sellaista

Haisevatko salamat? Kävin äsken kääntymässä ovella, tarkoituksenani käväistä kaupassa. Astuessani ulos taivas oli tummanharmaa ja keltainen. Jostain kaukaa kuului jo hiljaista, pahaenteistä jyrinää ja ilmassa kohisi tavalla, joka enteilee sadetta.

Ja lisäksi siellä haisi ukkoselta. En tiedä mikä se haju oli. Sähkö? Monen päivän painostava helle? Zeus?

No, oli miten oli. Jäinkin sitten kotiin katselemaan, kuinka taivas pikkuhiljaa muuttuu harmaasta täysin mustaksi ja kadulla kävelevät ihmiset kiihdyttävät tahdin puolijuoksuksi ehtiäkseen suojaan ennen kuin taivas repeää.

Aika siistiä.

Ukkonen tulee tarpeeseen. Porissa on ollut kaikin tavoin painostavaa jo pari viikkoa. Öisin alkavissa trooppisissa olosuhteissa ei pysty nukkumaan, työpäiviä on liikaa ja vapaa-aikaa aivan liian vähän. Tuntuu kuin viettäisin viikonloppuni pelkästään istumalla bussissa ja ryntäilemällä päättömästi paikasta toiseen.

Viimeisen kuukauden aikana olen viettänyt omassa kodissani suunnilleen...hmmm. Yhteenlaskettuna vuorokauden? Tai korkeintaan kaksi. Jotenkin se ei nyt ihan riitä.

Töissä on sinänsä ihan kivaa, jos vain hyväksyy sen, että koskaan ei tule valmista ja aina joku on nopeampi, parempi ja kekseliäämpi kuin itse. Mutta tämä kaupunki.... Voipi olla, etten ainakaan ihan heti ole syytämässä asuntolainarahojani juuri tähän sivistyksen kehtoon.

Ehkä reipas kesämyrsky on nyt omiaan puhdistamaan ilmaa. Loppuisi tämä tykyttävän painostava päänsärky, alituinen hikoilu ja epämääräinen tympeys. Olisi hetken aikaa viileää, raikasta ja puhdasta!

Vaikka ei sillä, viime viikonloppuna olin mökillä nauttimassa helteistä. Jotenkin siellä idyllisessä saaristolaismaailmassa kuumuuskaan ei tuntunut ahdistavalta, vaan oli pelkästään leppoisaa.

Huomatkaa nimikoitu pyyhkeeni! Se on sitä varten, jos mökillä iskee äkillinen eksistentiaalinen ja/tai identiteettikriisi. Sitten voin kätevästi pyyhkeen nurkasta tarkistaa, kuka oikein olenkaan.

Puudelien valtakuntaa vartioi oikeutetusti villakoiraviiri. Jo vuodesta 2012.

Kas tässä liikuteltava makuuhuoneemme!

Venekuvat taitavat kyllä olla jo muutaman viikon takaa. Sen voi päätellä esim siitä, että puolen yön jälkeen veneen ikkunasta napatussa kuvassa taivas on yhä täysin vaalea, oi haikeus!

Pääsisinpä taas aalloille torkkumaan. Oli melko metkaa heijata vene vauhtiin ja keinutella itsensä uneen samaa tahtia veneen kylkeen lyövien pärskyjen kanssa. Mikään kauhean tilava ratkaisu venemakkari ei ehkä ole, mutta riitti minimalistiselle varrelleni hyvin.

Toisin ehkä oli Valiopojan laita. Kun 185 cm ruhon koettaa asetella mukavasti 160 cm pitkälle patjalle, niin onhan siinä hieman haastetta. Niin että kyllä se vissiin musta vähän tykkää, kun ei edes valittanut ollenkaan.

Kesällä kerran.... iski identiteettikriisi

On vapaapäivä! Tosin jo toinen putkeen. Porissa. Eilen tein pyörälenkin, kävin alennusmyynnissä, hoidin ruokaostokset, kävelin torilla, katsoin yhden dokumentin, luin yhden kirjan, kävin valiopojan kanssa piknikillä kukkapuutarhassa ja kävelin maisemareittiä ympäri keskustan.

Joten tälle päivälle ei enää jäänyt mitään tekemistä.

Nukuin pitkään. Sitten kävelin torille ostamaan litran herneitä. Tulin rantaan, levitin viltin ja asetuin nauttimaan tästä huumaavasta +12 asteen lämmöstä.

Olen lueskellut ja kirjoitellut. Sain aikaan pienen identiteettikriisinkin. Tänä kesänä kaikki on yhtäkkiä vaikeaa ja vakavaa, kun vielä viime kesänä kaikki oli helppoa ja hauskaa.

Mitä jos ei haluakaan mennä töihin, ostaa asuntoa ja hankkia 1,7 lasta? Jos haluaakin vaan maata rannalla syömässä herneitä?

Aurinko tosin meni sopivasti pilveen tätä kirjoittaessani. On siis vissiin aika heittää herneenkuoret roskiin, pakata kamat ja mennä kiltisti kotiin tiskaamaan ja työhakemuksia täyttämään.

Blogi ilman sisältöä

Kun aloitin tämän blogin, sillä oli idea. Olin lähdössä vaihtoon. Halusin kätevästi kuitata kuulumiseni suuremmalle joukolle ystäviä, tuttavia ja perheenjäseniä. Kirjoittamalla muutaman hassun rivin ja painamalle julkaise-nappulaa hatarat ajatelmani ja hajattelmani pläjähtivät yhdelle jos toisellekin ruudulle Itämeren toisella puolen.

Silloin niitä kuulumisia riittikin. Uusi ystäviä, uusi paikkoja, uusia haasteita. Retkiä ja matkoja. Kulttuurieroja, koti-ikävää ja kaukosuhdetta. Opiskelua ja elämänkoulua. Kirjoittaminen oli kivaa!

Mutta nyt sitten.... hmmm.

Elämässäni ei oikeastaan ole pitkään aikaan tapahtunut mitään sellaista, josta haluaisin päästä purkamaan tänne näin. Tämä blogi ei käsittele sisustusta, matkailua, muotia, käsitöitä, ruuanlaittoa, häitä, kotiäiteyttä tai valokuvausta. Täältä ei saa lifestyle-vinkkejä tai ohjeita kaikin puolin parempaan elämään. Täällä eivät räjähtele messevät mielipidekirjoitukset tai provokatiiviset kommenttiketjut. Herää kysymys, että miksi ihmeessä tämä blogi oikein on edes olemassa.

Pitäisikö keksiä joku projekti? Toki voisin vaihtaa blogin nimeksi vaikka että Elämää kivitalossa ja alkaa kirjoittaa äklöttävän ajan hermolla olevaa tekosyvällistä tekstiä täältä narisevien lankkulattioideni keskeltä. Voisin joka aamu käydä Cafe Artissa kuvaamassa lattekupilliseni (juovatko siistis tyypit lattea? Ei varmaan. Pakuriteetä? Raakamaitoa? Mimosaa?) ja kuvailla sitten jokirannan pittoreskisti ränsistyneitä puistonpenkkejä, mutta jotenkin sekin tuntuu nyt vähän kaukaa haetulta.

Mutta kun ei tässä elämässä nyt tapahdu mitään. Tänä aamuna olen noussut ylös, paahtanut pari viipaletta ruisleipää ja juonut lasin maitoa. Olen sopinut aikatauluja pyykkikoneenostajan kanssa. Olen tyhjentänyt ja täyttänyt tiskikoneen ja laittanut pyykit pyörimään. Olen kastellut basilikan. Olen tiskannut eväsrasioita ja palautusjuomapulloja. Olen saanut kesän työvuorolistan ja suunnitellut viikonloppumenoja. Olen kirjoittanut sähköpostin ruotsalaisperheelleni, sopinut facebookissa kahvitapaamisesta ja whatsappannut Valiopojan kanssa. En ymmärrä, miten tällaiset puuhat saisi muutettua bloginkestävään muotoon. Miksi kukaan haluaisi lukea toisen ihmisen tylsääkin tylsemmistä arkipuuhista?
(Toinen pohdinnan arvoinen asia on luonnollisesti se, että miksi itse jaksa niistä kirjoittaa juuri tälläkin hetkellä. Tuntemattomia ovat minun tieni.)

Seuraavaksi ajattelin jatkaa tätä huippujännittävää päivää viemällä roskat ja maksamalla laskuja. Sitten syön lounaaksi eiliseltä jäänyttä kanaa. Ehkä sen jälkeen keitän kahvit ja luen taas pinon nurkkaan kerääntyneitä Satakunnan Kansoja.

Woop woop!

(Sattuneista syistä tämä postaus ei sisällä kuvia. Jos haluatte nähdä miltä meidän tiskikone näyttää, niin olette tervetulleita katsomaan.)

Mitä hakukoneesi tietää sinusta?

Pitkän työpäivän jälkeen selkään sattuu niin, että hädin tuskin kävelemään pystyy. Joten istuin takaisin koneelle. Järjen riemuvoitto jälleen kerran. Onneksi huomenna on ohjelmassa hieman tervehenkisemmin mökkeilyä. Voisin ottaa tämän kannettavan mukaan ja heittää sillä vesilintua, mutta en raaski, koska meidän mökkirannassa ui niin kauniita joutsenia.

Törmäsin verkossa pohdintaan "mitä googlehakusi kertoo sinusta". Ideana on mennä (yllätys yllätys!) mennä Googleen ja kopioida talteen kaikki viimeisimmät hakusanat. Sen jälkeen voi leikkiä keittiöpsykologia ja pohdiskella, millaisen mielikuvan vaikkapa joku ventovieras pulliainen juuri sinusta voisi saada hakujesi perusteella.

Aivontonta. Ajanhukkaa.

Joten kokeilin tietty heti.

Minä olen tiivistetysti:

lohkoperunat
karu izikaya
sushi turun kauppahalli
turun vuokra-asunnot
enkeliravintola
golding elliot
ekotori turku
yh kodit pori
vuokra-asunto kesäksi pori
makia huppari
gym2000
virkatun pipon kaventaminen
opintotukilautakunta turku
sonera
toisen kanssa
värikartta
kantola 1988 laadullinen tutkimus
konstruktiivinen ajattelu
laatikko paperista
leenamaija rossi
lundia keittiötuoli
marimekon raitapaita pesu
sähköisiin lähteisiin viittaaminen leipätekstissä
crosstrainer kalorinkulutus
virkattu kori
maapähkinävoinuudelit
uff keräyspiste
kikherne kasvis uunivuoka
bjj treeni
hauskat urheilutrikoot
sushi turku
hansamania
tee se itse reppu

Kyyyyllä tässä nyt jotain ideaa on. Tostahan vähemmän ryppyisillä aivoillakin varustettu henkilö voisi vetää sen johtopäätöksen, että luultavasti pyörin jossain Turun seudulla ja olen muuttamassa Poriin. Kokkailen enemmän tai vähemmän säännöllisesti omat ruokani ja harrastan kaikenlaista näpertämistä ja käsitöitä. Pidän suomalaisesta suunnittelusta, kannustan kierrättämiseen, teen jonkinlaista lopputyötä tai tutkimusta, käyn ulkona syömässä ja saatan välillä eksyä salille.

Meikähän se on.

7.2. Pohdintaa

Juuri äsken koitti se hetki, kun sain graduni yhteenvedon kirjoitettu. Nyt jäljellä on vain kohta 7.2. Pohdintaa.

Niin päätinpä sitten alkaa pohtia. Kun kerran oma word-tiedostonikin sitä vaatii.

Ja onhan niitä pohtimisen aiheita nyt ilmassa enemmän kuin tarpeeksi. Pohtisiko ensiksi vaikka sitä, miten nopeasti elämä on voinut muuttua suossa tallomisesta jonkinlaiseksi leppoisaksi piknik-hetkeksi? Ja miten siihen piknikiin sitten tottuu ja sokeutuu ja voikin yhtäkkiä alkaa kiukutella siitä, kuinka piknikin toinen osallistuja petasi sängyn ihan väärin. 

Voisin pohtia myös tätä asuntoani. Tai ei se kyllä mikään asunto ole, vaan koti. Pitkästä aikaa! Tässä on tullut asuttua kaikenlaisissa alivuokra-asunnoissa, vaihtariluukuissa, toisten nurkissa tai väliaikaisissa hökkeleissä. Mutta tämä asunto, tämä on koti. On ollut siitä asti, kun ensimmäisen kerran näin, kuinka toukokuun viimeisien päivien auringonsäteet tulvivat asuntoon rullaverhon lävitsekin ja valaisivat pahvilaatikkokasani.

Nyt tämä asunto pitäisi sitten jättää. Täältää puuttuu oleelliset 186 cm lisätilaa. Jos oikein kurkotan itseni ulos ikkunastani, voisin hyvällä tahdolla väittää näkeväni uuden kotikoloni katon. Tuleekohan minulle sielläkin yhtä hyvä olo, kuin tässä pikkuruisessa asunnossani?

Kyllä kai. Vaikka onhan se nyt herranjestas jännittävää, kun pian en enää saakaan olla diktaattori, vaan pitää alkaa taas tehdä kompromisseja. Esimerkiksi katsella sitä väärinpedattua sänkyä päivästä toiseen. Onneksi elämä tarjoaa tähänkin ongelmaan useita ratkaisuja: voin joko pedata sängyn itse tai ostaa uuden sängyn ja uuden päiväpeiton. Sitä petaajaa en mitenkään viitsisi vaihtaa. Ensiksikin koska pidän siitä, että siivouspäivinä joku toinen hoitaa imuroinnin ja toisekseen, koska en ole milloinkaan ennen ollut yhtä onnellinen.

Voisin pohtia myös valmistumista. Paitsi etten uskalla, koska saan välittömästi jonkinlaisen kauhistusreaktion, jos edes yritän. Mitä jos en vielä olisi ollut valmis tämän opiskelijaelämän kanssa? Mitä jos jään työttömäksi vuosikausiksi? Mitä jos joudun lähtemään taas pois tästä kaupungista, jossa viihdyn niin loputtoman hyvin? Huoleton elämä loppuu, mutta mitään ei tule tilalle. Seuraan sivusta Valiopojan opiskelijaelämää ja surkuttelen huonoa kohtaloani?

Ja ainahan voisin pohtia myös tulevaa kesätyötä. Omaa alaa ja uusia haasteita. Kaikkia niitä pikku juttuja, jotka olen menneen vuoden kuluessa onnellisesti unohtanut. Sitä stressiä, kun sekuntiviisari kilpailee näppäimistöllä hakkaavien sormien kanssa. Sitä automaatin kammottavaa kahvia. Sitä loputonta puhelimessa roikkumisen määrää. Ja niitä uskomattoman hienoja onnistumisen hetkiä.

Enpä tiedä. Aprillipäivänä kukaan ei mennyt Facebookissa kihloihin tai ilmoittanut raskaudestaa. Ei tarvinnut, kun niitä ilmoituksia tulee ihan oikeastikin harvasen viikko. Pitäisikö tässä alkaa rakentaa jotain ikäkriisin tynkää? Yli neljäsosa elämästä mennyt, saavutukset tähän mennessä nolla. Njaah.

Ehkä pohdin seuraavaksi vain sitä, keitänkö kahvikoneella moccachinon vai vanilla latten.

Aina ei silti jaksa pohtia.

Elämäni kirjahyllyssä

Gradussa meni vihdoin ja viimein rikki 50 sivun haamuraja, jonka kanssa olin jumittanut jo päiväkausia. Mikäköhän siinäkin nyt oli niin vaikeaa? Tutkimattomia ovat gradun aiheuttamat tuskat ja niiden ilmenemismuodot.

Piti lähteä tämän saavutuksen kunniaksi ruokakauppaan ja kirpparille (jos elämäni on näin tylsää nyt, millaista se onkaan 10 vuoden kuluttua? Kurasaapasrallia ja ikuista makaronilaatikkoa odotellessa) mutta ulkona satoi jotain mystistä hyhmää vaakasuorassa viimassa.

Jään siis kotiin. Lohdutuspalkintona pesen pyykkiä, tiskaan ja syön yhden hopeatoffeen. Ja maksan vuokran. En kyllä tiedä, kuinka sekoamatta jaksan tätä uskomatonta luksuselämääni. 

Bongasinpa sitten tympiinnyksissäni naamakirjasta hauskalta vaikuttavan tehtävän. Se kuuluu näin:

Haastan sinut kertomaan itsestäsi kirjahyllysi avulla. Haasteen idea on hyvin yksinkertainen. Seuraaviin kysymyksiin vastataan kirjojen nimillä, jotka löytyvät kirjahyllystäsi.

1. Oletko mies vai nainen? – Puolinainen

2. Kuvaile itseäsi? - Supernaiivi

3. Mitä elämä sinulle merkitsee? – Paratiisi on nurkan takana

4. Kuinka voit? – Elämä jatkuu

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi? – Onnen tunti

6. Minne haluaisit matkustaa? – Finns inte på kartan

7. Kuvaile parasta ystävääsi? – Koppava kloppi

8. Mikä on lempivärisi? - Taikatalvi

9. Millainen sää nyt on? – Vetää kaikista ovista

10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? - Keltin uni

11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? –Onko minussa jotain vikaa vai onko kaikki paskaa (sponsored by gradu!)

12. Millainen on parisuhteesi? – Puolikas keltaista aurinkoa

13. Mitä pelkäät? - Kenelle kellot soivat

14. Minkä neuvon haluaisit antaa? – Oman elämänsä sankari

15. Miten haluaisit kuolla? – Ei kiitos

16. Päivän mietelauseesi? –Så går en dag ifrån vårt liv och kommer aldrig åter

Rakkauden vuosi 2013 sanoin ja kuvin.

Noin vuosi sitten vitsailin ystävieni kanssa, että vuodesta 2013 vasta tuleekin jotain! Suuri rakkauden vuosi luvassa! Pelkkää onnea ja onnistumisia!

Se oli tietysti pelkkää skumpan siivittämää toiveajattelua. Joka hämmästyttävää kyllä muuttuikin kuukausien kuluessa täydeksi todeksi. Tämä kulunut vuosi on ollut... no. Ehkä paras koskaan. Aikamoista.

Tämä asettaa tietysti melkoiset paineet tälle uudelle vuodelle. Koetin itsekseni keksiä mahdollisimman innostavaa nimeä uudellekin tulokkaalle. Menestyksen vuosi 2014? Ilon vuosi? Yllätysten vuosi?

Mutta yhä useammin mieleeni palautui sanapari muutosten vuosi. Suurten muutosten vuosi 2014.

Ehkä tästä tulee sellainen. Aika näyttää.

Nyt voi vielä kuitenkin hetkeksi palata rakkauden vuoteen. Mitä se pitikään sisällään?

TAMMIKUUSSA
Taisin olla aika väsynyt. Mutta samalla toiveikas. Tunsin pitkästä aikaa oloni omaksi itsekseni, olin tyytyväinen elämääni. Koulu painoi päälle oikein urakalla, huhkin toimitussihteerinä ja valvoin öitä radiolähetyksiä pohdiskellen. Oli vielä aika pimeää.

HELMIKUUSSA
Aloin kaivata kevättä. Haikailin uusista tuulista ja toivoin löytäväni jonkun, jonka kanssa voisin lähteä kevätretkelle. Luin käsittämättömän paljon kirjoja ja askartelin hamahelmistä. Tuunasin muutenkin vanhoja tavaroitani uuteen uskoon ja aloin etsiä gradulleni suuntaa ihan tosissaan.

MAALISKUUSSA
Valmistuin vihdoin ja viimein kandiksi, auttamattoman paljon myöhässä. Sain kevätvimman ja koristelin asuntomme pajunkissoilla, höyhenillä ja ties millä muulla roskalla. Vietin pääsiäisjuhlia ystävieni kanssa. Olin hyvin syvällisellä tuulella ja pohdiskelin vakavasti tulevaisuuttani ja sitä, mitä oikein haluan seuraavaksi tehdä. Ilmassa alkoi olla hyvin odottava tunnelma.

HUHTIKUUSSA
Olin turhautunut. Ei ollut töitä eikä suunnitelmaa. Asunto uhkasi lähteä alta ja mitään uutta ei löytynyt. Inhosin ajatusta yksiöön muuttamisesta. Täytin 25, pidin prinsessasynttärit ja podin kepeää ikäkriisiä. Gradu junnasi paikallaan, epäonnistuin täysin eräässä lupaavassa työhaastattelussa ja ryvin itsesäälissä. Vastapainoksi koetin käydä usein lenkillä ja tuulettaa ajatuksia. Ystäväni vietti vauvajuhlia ja positiivisuus nosti päätään kuun lopulla.

TOUKOKUUSSA
Vietin vappua tulevassa kotikaupungissani ja aloin innostua muutosta. Samalla tunsin haikeutta opiskelijakaupunkini hylkäämisestä. Olin tienristeyksessä. Olin huoleton. Unohdin velvollisuudet ja istuin puistossa ottamassa aurinkoa. Join ensimmäisen siiderin terassilla. Sain kaksi työpaikkaa ja otin toisen niistä vastaan. Löysin unelma-asunnon, enkä voinut uskoa onneani todeksi. Viime hetkellä sain kammottavan kuumetaudin, menetin ääneni ja pakkasin pahvilaatikoita henki pihisten.

KESÄKUUSSA
Aloitin työt. En päivittänyt blogiani lähes lainkaan. Heräsin joka aamu käsittämättömän hyvällä tuulella. Kävin saaristomökillä syömässä lohta ja uimassa meressä. Lojuin laiturilla villakoirien kanssa. Makasin puistoissa lukemassa kirjaa tai juomassa punaviiniä ystävien kanssa. Kävin kirjastossa, kirpputoreilla ja kaupoissa. Ostin torilta litrakaupalla mansikoita. Tein pyöräretkiä. Kävelin pitkin Turun katuja valoisassa kesäyössä ja nauroin vatsani kipeäksi. Ja aloin kiinnittää huomiota siihen kummalliseen työkaveriin, joka kesken työvuoron seisoi päällään seinää vasten ja nauroi niin tarttuvasti, että sitä oli mahdotonta vastustaa.

HEINÄKUUSSA
Koin syvää mielenrauhaa. Olin autuaallisen onnellinen kaikilla mahdollisilla tavoilla. En muista tuosta kuukaudesta juuri muuta kuin sen, että kasvojani kiristi jatkuva hymyily ja nauraminen. Aurinko tuntui paistavan joka päivä. Kaikki oli niin helppoa, niin ihanaa ja niin oikein. Puolessa välissä heinäkuuta vietin täydellisen päivän, joka alkoi aamuiselta torilta, eteni skumppalasin kautta pitkään brunssiin meren äärellä, jatkui uimisella ja auringonotolla, siirtyi siitä purjehdusreissuun ja lopulta huipentui vaatteiden vaihtamisen jälkeen juhliin ystävän asunnolla. Ja tuolta juhlista kävelin askel kepeääkin kepeämpänä kohti tanssipaikkaa, jossa tiesin tuon aurinkoisen pojan odottavan saapumistani.

ELOKUUSSA
Hyppelin korkokengissäni pitkin mukulakivikatuja. Vietin pitkiä aikoja tunteitani pohdiskellen ja huomasin olevani kaikkein parhaalla tuulella vain yhdessä tietyssä seurassa. Päätin, etten missään nimessä halua enkä voi päästää tuollaista valioyksilöä pois seurastani. Onneksi Valiopoika oli samaa mieltä. Eräänä kesäyönä meistä tuli me. Sen jälkeen ei enää ollut tilaa millekään muulle.

SYYSKUUSSA
Ilmassa oli sateen ja omenoiden tuoksua. Illat alkoivat hämärtyä. Istuskelin mielelläni sisällä ja suunnittelin asuntoni sisustusta. Kävin Valiopojan kanssa katsomassa ilotulituksia ja koin tehteeni aivan oikean valinnan. Vietin leffailtoja ystävien kanssa ja totuttelin olemaan taas jonkun tyttöystävä. Valiopoika matkusteli sinne sun tänne ja tekstiviestit lensivät perässä. Aloin jälleen kasata gradukirjoja keikkumaan keittiön pöydälle.

LOKAKUUSSA
Toivoin ajan kuluvan hitaammin ja haikailin täydellisen kesän perään. Paiskin hulluna töitä gradun parissa ja sain ensimmäiset epäuskonpuuskat valmistumiseen liittyen. Sujahdin mustaan iltapukuun ja sain kavaljeerikseni komean miehen frakissa. Vietin ensimmäisiä todellisia iltapukujuhliani ja olin päissäni kaksi vuorokautta putkeen.

MARRASKUUSSA
Saavutin erään graduun liittyvän dead linen ja tunsin oloni pitkästä aikaa hieman kevyemmäksi. Kokkailin uusia ruokalajeja ja innostuin leipomaan. Kävin silloin tällöin salilla. Aloin katsastaa Valiopojan kanssa huonekaluliikkeitä sillä silmällä. Ja voi olla, että muutama asuntoilmoituskin ujuttautui vaivihkaa tietokoneen ruudulle.

JOULUKUUSSA
Odotin -yllätys yllätys- joulua. Pohdin lahjoja ja kiertelin kaupoissa hyvissä ajoin. Nautin täysin rinnoin käsityökerhon kokoontumisista ja heiluttelin ahkerasti puikkoja. Join glögiä kunnes korvat sauhusivat. Paketoin, koristelin ja fiilistelin. Kävin työhaastattelussa ja sain unelmapaikan ensi kesäksi. Vietin ihanan joululoman.

Kyllä siinä on tarpeeksi puuhaa yhdelle vuodelle, vai mitä mieltä olette?

Ja sama vielä tiivistetymmässä muodossa. Tämä on suunnattu niille, jotka ovat uteliaita, mutta eivät jaksa lukea.

                                                                    KEVÄT 2013

                                                                       KESÄ 2013 

                                                                  
                                                                      SYKSY 2013

                                                                      TALVI 2013

Aika hei, relaa nyt vähän! Pidä vaikka lomaa!

Tänään, kun masispäissäni yhyy yhyy typerä poikkis, miksi koko ajan olet reissussa menin Lidliin ostamaan herkullista superrasvaista jugurttia ja mahdollisesti myös hieman muita herkkuja, törmäsin melko järkyttävään näkyyn siinä heti pakastealtaan vieressä.

Tonttuja. Enkeleitä. Mitälie jääkarhuja. Punaista ja valkoista ja vihreää ja kimalletta ja kultaa ja kulkusia ja rati-riti-rallaa. Joulukarkit olivat saapuneet kauppaan. Ja joulukalenterit. Ja nyt kun tarkemmin muistelen, niin saattoi siinä jotain kynttilöitä ja kuusenkoristeitakin olla.

Siis ihan oikesti WHAT. Olen juuri ja juuri onnistunut sisäistämään sen, että ballerinoissa alkaa nyt palella varpaat ja takki on ihan fiksua ottaa mukaan, kun lähtee ulos. Kaivoin jopa heijastimen esille kaappien syövereistä ja olin hetken aikaa hyvin tyytyväinen itseeni. Että jee, elän ajan hermolla, syksy on täällä!

Mutta että nyt pitäisi jo alkaa valmistella joulua? Ei pliis. Nippanappa ollaan ehditty lokakuun puolelle vasta.

Relaa, aika! Ota iisisti! Tartu hetkeen! Älä viitsi huidella jo kohti tulevaa vuotta, mulla on vielä paljon koettavaa tänä mahtavana vuonna.

Tämän päivän löydöt: kolme paitaa ja mielenrauha

Sitä sanotaan, että aika parantaa.

Sitä on vaikea uskoa silloin, kun oma elämä on yllättäen hulahtanut vessasta alas. Kun makaa peiton alla itkusta turvonneena ja toivoo, että voisi raapia sydämensä raastinraudalla hajalle, ettei enää sattuisi niin paljon.

Silloin on niin vaikea hengittääkin. Kylmä koura puristaa keuhkot kasaan sillä samalla sekunnilla, kun erehtyy ajattelemaan, kuinka paljon itsestään antoi ja kuinka sekään ei riittänyt. Kaikki yritykset rauhoittua kaatuvat kyyneliä ja räkää tyrskähteleviin itkukohtauksiin ja lopulta sitä tuupertuu hapenpuutteeseen kasvot tyynyyn painettuna. Laahustaa apaattisena huoneesta toiseen. Laihtuu. Harmaantuu. Pelästyy omaa peilikuvaansa, niin tyhjä ja iloton se on.

Tuntui, ettei siitä voisi päästä yli koskaan. Ja silloinkin, kun realiteetit varovasti koettivat ehdotella, että ehkä näin kuitenkin oli parempi, niin minä väänsiin kasvoilleni teennäisen hymyn ja ajattelin, että painukaa helvettiin siitä. Miten voisi päästä yli siitä, että joku on suunnitelmallisesti valehdellut, pettänyt ja johtanut harhaan? Miten voisi unohtaa sen, että kaikki mikä oli tärkeintä ja rakkainta paljastuikin pelkäksi mätäneväksi roskakasaksi?

Ja ennen kaikkea: miten voi jaksaa elää sen jälkeen, kun vuosia yhdessä rakennettu tulevaisuus yhden ainoa illan aikana katoaa maanpinnalta ikuisiksi ajoiksi?

Minä pistin naamarin ylleni aamuisin. Hymyilin töissä, keitin vahvaa kahvia, suunnittelin lomareissuja ja naureskelin Skypessä ystävien kanssa. Kävin treffeillä, kilistelin skumppalaseilla ja shoppailin vaatekaappiin uusia ihanuuksia.

Sen jälkeen purskahdin hysteeriseen itkuun kaupan kassajonossa. Sain paniikkikohtauksen metrossa. Vapisin raivosta tietokoneen äärellä. Huusin eläimellistä tuskaa tyynyn syövereihin ennen nukahtamista. Ja olin lamaantuneen, masentuneen, hyytävän varma siitä, etten koskaan voisi unohtaa.

Mutta kas kummaa. Olen tässä yllättäen huomannut muutamia asioita.

Vuosi sitten olin onneton. Epävarma. Ymmälläni. Yritin liikaa. Tunsin itseni epäonnistuneeksi. Pelkäsin. Minun oli vaikea nähdä missään mitään hyvää. Tuntui, kuin kaikki olisi voinut romahtaa hetkellä milllä hyvänsä. Ja sitten kaikki romahtikin.

Nyt minä olen onnellinen. Itsevarma. Innostunut. Iloinen. Energinen. Tyytyväinen. Itsenäinen. Toiveikas. Kiireinen. Tyyni.

Elämäni raastavinta, rajuinta ja raa´inta jaksoa on seurannut elämäni paras, positiivisin ja ennen kaikkea oikein ajanjakso. Kaikki on niin käsittämättömän hyvin, että yhä edelleen hämmästyn joka aamu herätessäni. Voiko ihminen tosiaan herätä näin hyvällä tuulella? Voiko askel oikeasti olla näin keveä, mieli näin valoisa ja suunta näin oikea? Onko elämä ihan todella näin naurettavan helppoa?

Kukaan ei kritisoi. Mikään ei pelota. Vääriä valintoja ei ole tehty. Kaikki on mahdollista. Jokainen suunta voi olla oikea.

Ja mitä tuohon otsikkoon tulee, niin mielenrauhan lisäksi löysin tällä viikolla alennusmyynneistä kolme ihanaa paitaa. Erään neonpinkin tekeleen taidan laittaa päälleni seuraavan kerran, kun lähden veneilemään Turun saaristoon. Sen väri näyttää hyvältä ruskettunutta ihoani vasten. Syön ehkä litran mansikoita ja juon pari lasia kuohuviiniä. Nautin hyvästä seurasta, kiireettömästä yhdessäolosta ja aina yhtä maagisen kauniista, vaaleista alkukesän öistä.

Tiedättekö mitä? Aika parantaa.

Hampaita kiristellen käpyjä potkimaan

Nyt ottaa lievästi nuppiin. Ei ole töitä, kohta ei ole asuntoa, ei ole pysyvää otetta gradusta eikä ole oikein mitään suunnitelmia asiantilojen korjaamiseksikaan.

Tänään lähettelin kiukkuisia työhakemuksia pitkin kaupunkia. Aika ikävästi rajaa työmahdollisuuksia se, että on saanut ikijäähän jumahtaneen päähänpinttymän päästä juuri tiettyyn kaupunkiin. Tunnen itseni kiittämättömäksi ääliöksi, kun en tarttunut oikein mainioisiin työtilaisuuksiin vain siksi, että no mutta kun sitten mun kesästä tulisi niin tylsä!

Mutta kun se nyt sattuu olemaan totta. Ja vietin leppoisaa kesää ystävien seurassa viimeksi vuonna 2009. Joten annettakoon tämä typeryys nyt minulle anteeksi. Joskus on kertakaikkiaan pakko olla ajattelematta sitä, mikä olisi fiksua/oikein/taloudellisesti kannattavaa/tulevaisuuden kannalta hyödyllistä.

Silti, vaikka oikeastaan tunnenkin sisimmässäni tehneeni oikean ratkaisun, en voi mitään sille, että nyt vituttaa. Vituttaa siksi, että raha pyörittää maailmaa, ja minä olisin tänä kesänä nimenomaan halunnut pyöriä niin vinhasti, että yrjöttää. Nyt täytyykin ehkä tyytyä tekemään tylsiä kuperkeikkoja vanhempien kellarissa.

Yritin sitten keksiä jotain piristävää. Keksin äkkiseltään seuraavat asiat:

- Supersalmiakki. Jota ahtaa koko suun täyteen kerralla ja jäytää nautinnollisesti seuraavat kymmenen minuuttia.
- Kävelylenkit kevääseen
- Ja niiden valokuvaaminen
- Smoothien tekeminen
- Leffailta ystävän kanssa
- Kouluruokailu. Siksi, että siitä ei tule tiskiä
- Puhtaat lakanat

Salmiakin, kävelyn ja kuvaamisen toteutin eilen. Loput ovat ohjelmassa tänään. Kyl tää taas tästä. Jos ei tänään, niin viimeistään ensi syksynä...

Kaikkien lenkkien äiti, Kunto kolmonen

Ihan on hyvät maisemat siinä lenkin varrella.

Samaa mieltä olivat myös lenkkikaverit.

Olipa kerran yksi pääsiäinen

Pääsiäinen tuli, oli ja meni. Kevät on virallisestikin täällä. Tosin kukaan ei ole tainnut kertoa sitä tuolle meidän ulko-oven vieressä tönöttävälle lumikasalle tai pihatien jääkerroksille. Mutta ihan henkilökohtaisena protestina pistin jo tennarit jalkaan. Siitäs saat, maailma.

Pääsiäinen oli... hidas. Tuijottelin ulos ikkunoista ja potkiskelin pikkukiviä kävelylenkeillä. Nukuin sikeästi mummon vanhassa sivustavedettävässä sängyssä sinikellolakanoiden syleilyssä. Näin unta kesästä. Söin inkivääriltä, kardemummalta ja garam masalalta maistuvaa lammasta ja välipäivinä blogipastaa. Join punaviiniä hampaat punaisina ja istuin bussissa muistelemassa teini-ikää. Popsin suklaata kyllästymiseen asti, kävin asuntonäytössä kurkkaamassa mahdollisuuksia täynnä olevaan tulevaisuuteen ja lähetin vastahakoisesti pari työhakemusta.

Ihan peruspääsiäinen siis.

Aloitin pääsiäisen vierailemalla isosiskon luona. Hän on vissiin Keski-Euroopasta oppinut, että jälleennäkemistä kuuluu aina juhlia kuohuvan ja pienen naposteltavan kera. Ja antamalla siskolle pääsiäisylläri.

Kotona oli kaiketi parikin pääsiäistipua käynyt munimassa terveisiään kaikelle kansalle.

Narsissit kukkivat, munista kuoriutui lisää herkkuja, koirat nauttivat auringonpaisteesta ja yksi pääsiäistipu näytti kärsivän pahanlaatuisista vierotusoireista.

Vaan kaikki kiva loppuu aikanaan. Ihan liian nopeasti huomasin taas istuvani junassa...

Keväinen levottomuus tuntui valtaavan allekirjoittaneen jotenkin erityisen väkevästi vanhoille kotikonnuille palatessa. Kohta sinne pitäisi muuttaa itsekin. Mutta milloin? Ja minne? Millä rahalla? Jos samaan syssyyn vaihtuu kaupunki, asunto, ystäväpiiri ja elämäntilanne niin ei liene ihme, että vähän mietityttää. Töitä pitäisi saada, mutta eipä niitä vaan kuulu. Asunto lähtee alta parin kuukauden kuluttua. Opiskelu loppuu. Päivärytmi pitää rakentaa itse. Kohta edessä on siirtyminen opiskelijasta työttömäksi työnhakijaksi.

Ja silti pitäisi vaan olla että rai-rai-rai, eipä tässä huolen häivää. Hmmm.

En ikinä kuvitellut muuttavani yksin turkulaiseen keskustayksiöön. Sen elämäntilanteen piti olla ollutta ja mennyttä, mutta tässä sitä taas ollaan. Nollapisteessä. Paitsi että on sinne takataskuun tietysti ilmestynyt tutkintotodistus. Kai sekin jotain merkitsee.

Tekosyvällistä shaibaa ja makaronia

Ihan ensiksi haluan kiittää tietokoneen keksijää. Kuka hän sitten lieneekään. Elettyäni kolmisen viikkoa ilman omaa armasta kannettavaani, tajusin, kuinka surullisen riippuvainen tästä rakkineesta olenkaan.

Eilen illalla, kun postipoika pimpotti ovikelloa ja palautti huollossa olleen läppärini ilahduin niin suunnattomasti, että lähes syöksähdin halaamaan häntä. Sitten onneksi muistin olevani suomalainen ja kaihtavani kaikenlaista fyysistä läheisyyttä tuttujen ja tuntemattomien ihmisten kanssa. Huh.

Nyt olen aivan onneni kukkuloilla. Avain onneen on siis toimiva läppäri. Se on epämiellyttävä totuus. Kuvittelisin mielelläni olevani semisivistynyt ja kultturelli henkilö, jonka vapaa-ajan täyttävät kaikenlaiset pienet hyödylliset askareet, kuten liikunta, käsityöt, lukeminen, sosiaalinen kanssakäyminen ja ruuanlaitto.

Olin väärässä. Olen nettiriippuvainen ahdistunut pikku addikti, jonka elämä sortuu palasiksi ilman Facebookia, Bloggeria, Googlea, Utamailia, Pixlriä, Flickriä, Pinterestiä ja lukuisia nettilehtiä. Mutta hyvä, että tuli tämäkin asia nyt sitten selvitettyä.

Pakollisen nettitauon aikana minulla kyllä oli aikaa tehdä muita asioita. Aloitin pari käsityötä, kävin kirjastossa ja otin vähän valokuviakin pitkästä aikaa. Yhtenä iltapäivänä kevätaurinko lämmitti parvekelasejamme ja minä sain mahtavan tekosyvällisen ajatuksen:

Ihminen voi katsoa joko lähelle tai kauas. 

Eikö olekin vaikuttavaa? Kummassakin katsomistavassa on omat hyvät ja huonot puolensa. Lähelle katsoessa huomaa oman elämänsä pienet hienot hetket. Kuten vaikka sen parvekelasissa läikehtivät auringonsäteen. Toisaalta sitten pyörii helposti vain oman napanöyhtänsä ympärillä ja ahdistuu aivan turhista asioista. Suurentelee ja stressaa, vaikka kaikki on oikeasti hyvin.


Kauas katsoessa saa hieman perspektiiviä elämäänsä. Suuret linjat selkiyttävät ajatuksia ja asettavat ongelmat oikeisiin mittasuhteisiin. Kyllä tämä tästä. Jos ei vielä tänään, niin ehkä jo huomenna. Tai viimeistään juhannuksena.
Mutta toisaalta liian suuret ympyrät pistävät eksyksiin. Nykyhetkessäkin on oltava kiinni edes jotenkuten. Kaikki ei ole omalla vastuulla eikä koko maailmaa tarvitse pelastaa. Kunhan pitää itsestään huolen. Sillä pääsee jo pitkälle.

Varmemmaksi vakuudeksi otin kuvaesimerkit pohdintani tueksi.

Lähellä näkee sekä pöytäliinan ryppyisyyden että kauniisti kimmeltävän lasituikun.

Kaukana näkee Tampereen vaikuttavat vanhat rakennukset, mutta myös ikävästi tupruttavat tehtaanpiiput.

Tämän hyvin lyhyen filosofisen hetken jälkeen unohdin luonnollisesti kaikki ylevät ajatukseni ja menin keittämään makaronia. Siitä tuli hämmästyttävän hyvää.

Resepti menee suurin piirtein näin: ota jääkaapista ja pakastimesta kaikki vihannekset ja kasvikset, jotka käteen sattuvat. Muista myös maukas fetajuusto. Heitä ne pannulle. Keitä makaronit. Sekoita kaikki keskenään. Syö tyytyväisenä.

Oi nam.

Keväinen haikeus

Ulkona lirisee ja lorisee! (Siis muuallakin, kuin soittoravintoloiden läheisissä porttikongeissa, joissa sivistyneet herrasmiehet käyvät keventämässä lastiaan.) Kevät on ihan oikeasti tulossa! Hipjee!

Tänään saapastelin yliopistolta kirjastoon. Oikaisin auringonpaisteessa kimaltavan lumisen Sorsapuiston lävitse. Penkillä istui mummo, jolla oli kaksi kaulaliinaa ja kirkkaanpunainen baskeri. Hän oli kääntänyt kasvonsa aurinkoon päin ja hymyili niin tyytyväisesti, että teki mieli mennä viereen istumaan. Elämästä nauttiva mummo! Voiko olla mitään parempaa.

Muutenkin siellä puistossa oli jotenkin aivan maaginen tunnelma. Kaunista ja kirkasta. Jääkentällä ihmiset luistelivat t-paidoissa ja pikkulapset muksahtelivat riemukkaasti kumoon. Oi.

Voi kun voisin nyt tehdä termospullollisen kaakaota, leipoa pari sahramipullaa ja kasata muutaman herkullisen juustosämpylän. Voi kun voisin pakata eväät pieneen retkireppuun, napata lämpimän istuinalusta kainaloon ja lähteä jonkun kanssa retkelle. Siihen retkeen kuuluisi sulavan lumen ihmettelyä, metsässä haahuilua ja ehkä nuotiotuli. Mahdollisesti myös kamera. Mutta ennen kaikkea kevyt ja keväinen tunnelma.

Mutta enpä tiedä. Kenen kanssa sinne retkelle oikein lähtisin?