Viime viikonloppuna Tukholma jäi auttamattomasti sivuosaan. Suuntana oli eksoottisesti Kankaanpää. Toki sinne päästäkseni piti ensin matkustaa kymmenen tuntia laivalla, odottaa kaksi tuntia satamassa, istua kaksi tuntia junassa, käydä lounaalla, kävellä linja-autoasemalle ja istua kaksi tuntia bussissa.
Ja se oli kuulkaas täysin sen arvoista.
En usko, että maailmassa voi olla onnellisempia juhlia kuin häät. Ristiäiset ovat melkein yhtä kova sana, mutta niihin liittyy jotenkin niin paljon hysteriaa ja pelkotiloja ja yllärikakkoja juhlamekoilla, että häät vetävät ohitse. Myös ylioppilasjuhlissa on ihanan paljon optimismia, ylpeyttä ja suuria suunnitelmia, mutta häissä on lisäksi niin silmiinpistävä määrä puhdasta rakkautta ja säteilyä, että alahuuli alkaa väpättää, kun vain muistelenkin kulunutta viikonloppua.
Tietysti häätkin voivat olla epäonnistuneet. Yhdentekevät. Aikaavievät. Kiusalliset jopa. Mutta minäpäs olinkin häissä, joissa sekä morsian että sulhanen ovat minulle tärkeitä, ja olin sydämeni pohjasta onnellinen, että he nyt ihan oikeasti saivat toisensa. Iiiih!
Ehkä häihinkin turtuu jossain vaiheessa? Siinä vaiheessa kun omaan ystäväpiiriin iskee hääbuumi, ja joka toisena kesäviikonloppuna täytyy kiillottaa korkkarit, saattaa varmaan itse kukin toivoa hieman vähemmän romanttisuuteen taipuvaa kaverijoukkoa, mutta edellisen viikonlopun ylisöpö pariskunta on oman tuttavapiirini ensimmäinen toisensa rengastanut pari.
Nyt pääsin itse ensimmäistä kertaa miesmuistiin katselemaan, miltä näyttävät upouuden herrasväen ensimmäiset yhteiset tanssiaskeleet, ja kuuntelemaan, miten liikuttavasti kaason ja bestmanin ääni värähtää kriittisellä hetkellä puhetta pitäessä.
Tuohon viikonloppuun liittyy niin paljon kaikkea ihanaa. Hääpäivää edeltävä ilta vietettiin tyttöporukalla ja kihistiin yhdessä jännityksestä. Iloisen odottava tunnelma tuntui kihelmointinä vatsanpohjassa. (tai saattoi se olla se pari pullollista skumppaakin. Mene ja tiedä.) Hääpäivän aamuna istuttiin kampaamon tuolilla hemmoteltavana ja syötiin aamupalaksi mansikoita. Kirkossa herkistyttiin kuuntelemaan
Romanssia, ja juhlapaikalla juhlittiin villisti aamuyöhön saakka.
Mutta yksi hetki oli kyllä silti ylitse muiden.
Kaasona sain kunnian marssia pitkin kirkon käytävää juuri ennen morsianta ja hänen isäänsä. Niinpä minulla oli mahtava tilaisuus tarkkailla, millainen ilme oli sulhasen kasvoilla hänen nähdessä ensi kertaa tulevan vaimonsa kaikessa hääloistossaan.
Ja se ilme. Mahdoin näyttää typerältä siellä alttarin reunalla seistessäni, kun purin huulta kaikin voimin ja hoin mielessäni että
nyt et ala itkeä siinä, ripsarit leviää vielä poskille!
Miten voi kukaan näyttää niin autuaan onnelliselta. Ja miten paljon antaisinkaan, jos tietäisin jonkun joskus katsovan minua samalla lailla.
