Repaleinen lokakuu

Toissapäivänä heittäydyin töiden jälkeen sängyn päälle x-asentoon ja iloitsin siitä, että tämäkin viikko on jo näin pitkällä. Sitten Valiopoika muistutti, että on maanantai.

Maanantai??? Maanantai?? Olin aivan varma, että oltiin jo viikon loppupuolella. 

Syksy on jälleen saapunut musertamaan elämäniloni olemattomiin. Ja jälleen kerran olen yhtä järkyttynyt lyhenevistä päivistä, vakaasti laskevista lämpöasteista ja kelmeäksi muuttuneesta naamataulustani. Ei taas tätä!

Olen yrittänyt vähän fiilistellä. Että jee, onpa kiva laittaa nätti villahuivi kaulaan ja käyttää pikkumyykenkiä. Mutta tiedättekö, ei lapasista voi loputtomasti iloa repiä. Ei vaikka kuinka polttaisi samalla kynttilöitä ja hymisisi tyytyväisenä sohvalla villasukat jalassa.

Ongelma onkin siinä, että minä en halua istua sillä helkkarin sohvalla monta kuukautta putkeen.

Haluan syödä lounasta ulkona. Ja kävellä kepeästi pitkin jokirantaa. Haluan käydä uimassa ja lukea puistossa liian kallista naistenlehteä. Haluan kävellä torin poikki työmatkalla, ostaa mansikoita ja neilikkakimpun kahvihuoneeseen ja katsella, kuinka mummot vaihtavat kuulumisia mukulakivien keskellä.

Haluan pyöräillä Ruissaloon töiden jälkeen. Uittaa varpaita merivedessä ja makoilla purjeveneen kannella. Haluan avata skumppapullon valoisassa yössä ja lakata varpaankynnet vaaleanpunaisiksi.

Haluan kerätä ojanvarresta kukkia ja posottaa moottoriveneellä mökille. Haluan kävellä paljain jaloin ja makoilla nurmikolla tutkimassa muurahaisia.

Haluan enemmän energiaa, iloa ja valoa.

Vaan ei. Ei tipu. Väärä asuinpaikka, väärä maa.

Töiden jälkeen olen sekä henkisesti että fyysisesti niin poikki, että ajatus mistä tahansa aktiviteetista ahdistaa. Joten en tee mitään. Ja sitten vasta ahdistaakin.

Yritän kyllä. On liikuntaa, on hyvää ruokaa, on ystäviä. On lyhennettyjä työpäiviä ja pitkään nukuttuja viikonloppuaamuja. On superfoodia ja vitamiineja.

Mutta silti. Harmaata sohjoa vaan kaikki päivät.

Kuka keksisi rokotteen kaamosta vastaan?

(Onneksi en sentään ole ainoa, jonka järjen valo on alkanut himmetä marraskuun lähestyessä. Tänä aamuna lämpömittari oli painunut pakkasen puolelle. Ja silti työmatkalla vastaan tuli lenkkeilijä shortseissa ja t-paidassa.)

Kun mitta tuli täyteen

Tiedättekö maanantait? Talviset maantait? Sellaiset, joina leipä on loppu ja aamupalaksi pitää syödä pelkkää rasvatonta maitorahkaa? Farkut puristavat, villapaita kutittaa ja naama on harmaa? Ulkona on sysipimeää, kylmää ja loskaista. Autot roiskauttavat ohimennessään kurasohjon nahkanilkkureiden päälle, kännykän akku on loppu ja ohimoilla hiipii päänsärky.

Sellaisena aamuna työpaikan tietokone ei käynnisty. Ja kun se vihdoin maanittelun, virtajohtojen repimisen ja kriisipuheluiden jälkeen suvaitsee surahtaa käyntiin, sähköpostissa odottaa 37 lukematonta sähköpostia, joista 35 on kiireellistä. Käyttäjätunnukset eivät kuitenkaan toimi, päivityksen takkuilevat, salasana ei muistu mieleen ja itse asiassa käy ilmi, että kaikki perjantain hommat täytyykin väärinkäsityksen takia tehdä tänään uudestaan.

Sitten kahvi maistuu kuralta, asiakkaalta tulee kiukkuinen palauteposti ja pomolta käsittämätön työtehtävä. Pöydän kulmalla oppaiden ja muiden kirjojen pino kohoaa liian korkeaksi. Niihin ei taaskaan ehdi perehtyä, koska palaveri alkoi jo, esitelmä kaipaa hiomista ja joku käy huikkaamassa, että anteeksi nyt mutta tää ois kyllä pitänyt hoitaa jo viime viikolla. 

Minulla oli eilen tuollainen maantai. Ensimmäinen huono päivä töissä näiden neljän kuukauden aikana. Ei millään lailla huolestuttava prosentti, mutta ikävä shokki sellaiselle, joka oli viettänyt työpaikan kanssa kuherruskuukautta ja kuvitellut, että me ei sitten riidellä koskaan.

Olin aivan käsittämättömän huonolla tuulella koko päivän. Kun monta kuukautta putkeen on koko ajan antanut kaikkensa, keskittynyt, perehtynyt, opiskellut, yrittänyt ja muistellut, tulee jossain vaiheessa seinä vastaan. Enkö todella vieläkään osaa tätä? Oikeasti?! Taasko tulee uusi ohjelma, uusi päivitys, uusi sivusto ja uusi media? Eikö tämä työ koskaan muutu rutiiniksi? Olenko tuomittu olemaan ikuisesti pihalla? Entä jos en jaksa enää opiskella, entä jos haluaisin jo vihdoinkin vaan TEHDÄ?

Narskuttelin hampaitani kahdeksan tuntia. Sen jälkeen menin kauppaan mulkoilemaan ohikulkijoita vihamielisesti. Sitten kävelin (jälleen mustanpuhuvassa, jäisessä tihkusateessa totta kai) kotiin. Laitoin nuhjaantuneet kotihousut ja mummon tekemät villasukat jalkaan. Hengittelin syvään, yritin nukkua päiväunet.

Pikkuhiljaa rentouduin. Suorittajapersoonan on niin suunnattoman vaikea hyväksyä sitä, ettei enää ole paras tai edes aika hyvä. On vaan ihan tavallinen työpaikalla sähläävä keltanokka, joka joutuu turvautumaan kollegoiden apuun vielä aivan helvetin monta kertaa.

En tiennyt, että tämä olisi näin vaikeaa. Oppiminen. Näin raskasta. Voi kun voisin vaan jo tietää kaiken.

Ehkä nämä päivät ovat extraraskaita myös sen takia, että kun uupuneena vihdoin pääsen kotiin, eteisessä ei ole vastassa pitkistä raajoista, kiharoista, naurusta ja duracell-energiasta koostuva komitea.

Ehei. Nyt täytyy jaksaa yksin.

Kriikunoita, luumuja, vadelmia, gradu ja pakkoloma

Olen kotona ja aivan yhtä sekaisin kuin tämä syyskuinen säätila, joka epätoivoisesti koettaa teeskennellä olevansa helteinen heinäkuinen kesäpäivä.

Jotenkin ajattelin, että syksyllä sitten pistetään tuulemaan! Syksyllä alkaa toden teolla Uusi Elämä. Sellainen, jossa kaapistani löytyy ryhdikäs bleiseri viikon jokaiselle päivälle ja olallani roikkuu elämäni ensimmäinen nahkainen työsalkku.

Siihen elämään kuului myös palavereja ja neuvotteluja, punaista huulipunaa, korkojen kopsetta ja joka kuukauden viimeisenä päivänä paisuva pankkitili. Myös pitkät vapaat viikonloput, lomamatkat, säästötilien kerryttäminen ja henkinen kasvu kuuluivat suunnitelmiin.

Mutta ei kaikki mene ihan niin kuin haluaisi.

Nyt arkeeni kuuluu tylsämielinen surffailu työnhakusivustoilla. Tasainen mielialan ja motivaation lasku, kevyt ahdistuminen tulevasta, ammatillinen epävarmuus, nopeat nousut ja vielä nopeammat laskut. Silkkaa vuoristorataa.

Venyn ja vanun aamuisin liian pitkään sängyssä. Katselen kateellisena ikkunasta niitä, jotka kiiruhtavat torin poikki töihin. Pesen pyykkiä ja astioita kun mitään muutakaan järjellistä tekemistä ei ole.

Ai niin, paitsi sitten on se yksi gradu. Riippakivi, joka ei irrota. Tänään avasin gradutiedoston ensimmäistä kertaa 3,5 kuukauteen. Tuntui kuin olisin hypännyt avantoon. Miksi tämän projektin loppuunvieminen on nyt niin hankalaa? Kahden viikon työ! Sitten voisin lähettää koko roskan painoon.

Ja niin aion tehdäkin. Proffa lupasi valmistumisen ensi kuuksi. Opinto-oikeuttakin venytettiin vuodenvaihteeseen saakka, helei! Mutta jävlar, mikä rutistus pitää ensin tehdä. Viimeisen kerran. Koetan toitottaa sitä itselleni noin viiden minuutin välein. Viimeisen kerran! Viimeisen!! Sitten se on ohi ja voin hylätä kaikki ajatukset mediatutkijaksi ryhtymisestä.

Aamupäivällä Valiopoika nautti vapaapäivästään ja itse velloin tummissa vesissä ja päättelin, etten koskaan tule saamaan ainuttakaan työpaikkaa. Kompromissina suunnattiin torille. Jotain maagista siinä paikassa on pakko olla, koska aina askeleesta tulee kevyempi ja seuraavasta hengenvedosta edellistä helpompi. Aurinko paistoi, mummot vaihtoivat kanttarellireseptejä ja kotimaisia hedelmiä ja kasviksi myytiin eurolla litra.

Valiopoika osti laukun täyteen vadelmia, luumuja ja kriikunoita. Erityisesti nuo jälkimmäiset saivat mielialan nousemaan. Kriikunat! Siitä tuli mieleen Anni Swanin sadut ja vanha hyvä aika. Haluan välittömästi lähteä kriikunalomalle. Poimia kriikunoita suoraan puusta ja syödä niistä vatsani kipeäksi. Kiivetä puuhun ja asettua asumaan oksanhaaraan.

Se voisi ratkaista myös tämän ammatillisen dilemmani. Jospa ryhdynkin kriikuna-asiantuntijaksi. Kaupan päälle voin lukea ääneen niitä satuja.

Se oli sitten siinä

Tänä aamuna kiskaisin takin niskaani pyöräillessäni aamulla töihin. Näppejä nipisteli kylmässä aamuviimassa. Sattumalta löysin takintaskuista sormikkaani - siellä ne olivat odottaneet koleista kesäkuisista työmatkoista saakka.

Tyytyväisenä kiskoin kintaat käteeni ja jatkoin matkaa. Hetken päästä se kuitenkin iski. Se tunne. Tämä kesä oli muuten nyt tässä.

Mutta miten kesä voi olla ohi, jos en ole sitä ehtinyt vielä lainkaan viettääkään?

Kamerasta löytyvät kuvat todistavat muuta. On mansikoita, veneenkokkia, juhannusruusuja, hiekkarantoja. Puistossa on todistettavasti istuttu yhden sun toisenkin eväskassin kanssa, makkaraa on grillattu, varpaita ulkoilutettu nurmikolla. Pyörällä on retkeilty pitkin saaristoa, lossilla on ajeltu ja paljussa loikoiltu skumppalasi kädessä. Kirjoja on luettu auringonpaisteessa vino pino ja oluttölkkejä kumottu sekä savusaunassa että moottoriveneessä. Pellonlaitaa pitkinkin on kävelty vaaleassa kesäyössä ja autioita asfalttiviidakkoja ihailtu vaaleanpunaisessa valossa.

Ja silti on tämä tunne. Haikeus, väsymys, pala kurkussa. Miksen saanut pitää yhtään lomaa? Miksi töissä oli jatkuvasti niin raskasta ja koti niin kaukana? Miksi kepeät kesäiset tunnit valuivat hukkaan bussin ikkunoita tuijottaessa?

Nyt tulee toki syksy. Syksy omassa kodissa, onhan sekin jotain.

Ehkä ongelmana onkin se, että juuri mitään muuta tässä ei olekaan tiedossa. Syksy tulee ja samalla alkaa pudotus tyhjyyteen. Ei koulua, ei töitä, ei tekemistä, ei tuloja.

Olisin halunnut vielä yhden hyvän kesäviikonlopun. Sellaisen jossa olisi ollut sopivassa suhteessa heräämistä virkeänä oman murusen kainalosta. Kävelyretki aamuiselle torille, kaffet ulkona auringossa. Kojulta mukaan mansikat ja herneet, kirpputorilta uusi pokkari. Asettautuminen viltille puolivarjoon tuuhean puun alle. Kevyesti hulmuava kesähame, kasvoilla kaunis päivetys ja koko päivä paljain jaloin. Vielä yksi venereissu saaristossa, lounaaksi lohta vierasvenesatamassa. Kuuma sauna ja viileä pulahdus meriveteen. Valvomista rannalla aamutunneille saakka, seurana pullo kirpeää valkoviiniä ja muutama hyvä ystävä. Luotettava, tuttu olkapää, johon nojautua. Ja se maaginen valoisa kesäyö.

Mutta ulkona sataa vettä, työhakemukset odottavat lähettäjäänsä ja neuleet on viikattu takaisin vaatekaapin etualalle.

Ystävät ja kaverit palaavat koulunpenkille ja työpaikoille. Minneköhän minä menisin?

Vaaleanpunaisen kesäyön aikaansaamia aatoksia

Nyt olisi kuulkaa kamera täynnä ihania kuvia! Kuvia kuninkaallisesti uiskentelevasta joutsenpariskunnasta, kuvia kauniisti tummuneesta savusaunasta, kuvia kesäillassa riemuikkaasti virnestelevistä kavereista pelastusliivit päällä.
Olisi myös kuvia hennoista kukkasista, rantakiviin lyövistä pärskeistä ja vaaleanhaaleasta kesäyöstä laiturilla.
Ja jos oikein kauan jaksaisi plärätä muistikorttia eteenpäin niin olisi siellä kuvia myös vauhdikkaasta tennisottelusta, sympaattisesta saaristolaiskahvilasta, vanhasta uljaasta kirkosta ja hiekkaan hautautuneista varpaista.

Mutta koska asun Porissa ja kamerani jäi viettämään yksineloa Turkuun, ette saa nähdä niitä kuvia. Ainakaan vielä. Ja seuraavan kerran kun parin viikon päästä ehdin sinne Turkuun asti, olen varmaan jo unohtanut koko asian. Joten sori.

Asian ydin on kuitenkin se, että oli mainio viikonloppu. Ehkä mainioin pitkään aikaan. Se alkoi sillä, että livistin takaisin kotiin jo torstaina.

Ehdin kotiovelle melko myöhään illansuussa. Raotin ovea varovaisesti ja potkin ensitöikseni kasan postia hieman syrjemmälle. Kolmen viikon postit. Siitä on todella kolme viikkoa kun viimeksi sain käydä kotona.

Hieman haikeissa fiiliksissä sitten pyörin ympäri kämppää. Säälittelin ikkunalaudalle kuolleita yrttejä ja koetin ollan näkemättä joka nurkassa leikkiviä pölykoiria. Kurkistin tyhjään jääkaappiin ja annoin pyykkikoneen laulaa kuusi tuntia putkeen.

Haahuilin hämmentyneenä ympäriinsä koko illan. Emme ehtineet asua uudessa kodissamme kuin vajaan kuukauden, ennen kuin koitti lähtö seuraavaan paikkaan. Kaikki on vielä niin kesken. Tyhjää, autiota ja rempallaan. Mutta jo nyt voi nähdä, että kyllä tästä tulee meidän koti. Sitten joskus. Sitten syksyllä.

Nukuin koiranunta. Ihmettelin liian tilavaa sänkyä ja tuhisevan unikaverin puutetta. Kuuntelin tyytyväisenä, kuinka Tuomiokirkon kello löi kaksitoista ja nukahdin vasta sitten.

Aamulla huomasin kirjamarkkinoiden avautuneen suoraan ikkunani alle. Sinne siis! Ja sieltä suoraan lounaalle siskon kanssa. Buffettia auringonpaisteessa jokirannassa. Ei huono.

Sitten kotiin pakkaamaan kamppeita viikonlopun ensimmäistä mökkivierailua varten. Valiopoika mukaan bussiasemalta ja äkkiä pyyhkeet ja uikkarit reppuun. Auto täynnä kaveraita ja autoradiossa Summer hits 90-luvulta. Matkan varrelta grilliherkkuja ja matkajäätelöt.

Perillä mökki-idylliä, johon tutustuin ensimmäisen kerran jo kymmenen vuotta sitten. Oi aikoja. Ja edellään saan olla täällä, näiden ihanien tyttöjen kanssa. Ja tällä kertaa matkassa mukana myös pari melkoisen mainiota poikaa. Hyvin ollaan asiamme hoidettu.

Soutelua, saunavuoroja, pari huurteista. Sitten äkkiä kaikki takaisin autoon, karkkipussi kiertämään ja matka kohti kotia. Tyytyväisenä nukkumaan, taas niitä samoja kirkonkelloja kuunnellen.

Lauantaina laiska aamu. Vihdoin yhteinen aamu omassa kodissa Valiopojan kanssa. Melkein liian hyvää ollakseen totta.

Aamupalan jälkeen tankattiin Turkuenergiaa jokirannasta. Torilta mukaan makeita mansikoita ja Teatterisillalta pehmikset. Jäätelönmakuisia suukkoja ja täydellistä rentoutumista. Kellokin meni kerrankin hitaasti eteenpäin, ehdittiin juoda lattet CafeArtin terassilla. Päätettiin, että kyllä tämä on meidän kaupunki, nyt ja aina.

Sitten reppuun mökkikamat vol 2. Kolmen auton kisa kohti Hiittisiä. Lounasta vierasvenesatamassa ja valokuvausta lossin kannelta. Perillä ihana kartanomainen mökkitunnelma. Perinteiset grillit, saunat, rannat ja terassit, mutta mukana myös tenniskentät, moottoriveneet, sisäkylpyhuoneet ja rannassa tönöttävä palju.

Ilta meni liian nopeasti pallon perässä juostessa, paljua täyttäessä, kirjaa lukiessa ja kuulumisia vaihdellessa. Mikä tuuri, että valvottiin aamuyöhön asti. Juostiin saunasta mereen, sieltä paljuun (juomaan skumppaa!), paljusta takaisin mereen ja sitten kierros uudestaan alusta.

Yöllä vielä tikun nokassa käristettyä makkaraa ja rapeaksi paistunutta vohvelia. Kenties hieman haaveilua siellä laiturilla ja lopulta yöunet kauniissa pienessä kamarissa.

Sunnuntai sen sijaan ei ehkä ollut ihan niin loistava. Tuskaa viikonlopun päättymisestä ja arjen alkamisesta. Työasioiden pyörittelyä ja laskupinon selvittelyä. Viiden tunnin bussissa istuminen ja yhteinen huokauskuoro. Liian lyhyiksi jääneet yöunet ja karu paluu takaisin maan pinnalle.

Tunnelmat sahaavat siis tuttuun tapaan ylös ja alas. Kultainen keskitie on pysyvätsti hukassa. Tämä kesä mennään joko täydellisessä vitutuksessa tai vaaleanpunaisilla pilvillä tanssien. Keskiarvo lienee siis neutraali ihan ookoo, mutta ääripäästä toiseen heilahtelu pistää välillä vähän väsyttämään.

Kesä, olet ihana, mutta jotenkin viet voimani kerta toisensa jälkeen. Odotan jo syksyä ja sen seesteisyyttä.

Yksin kotona

Töissäkäyminen on siitä kivaa, että ei saa paniikinomaista hengenahdistuskohtausta aina, kun klikkaa itsensä verkkopankkiin laskuja maksamaan. Ja joskus voi jopa kierrellä hieman huolettomasti kaupungilla ja ostaa pilkullisia sukkia, mokkasiinit ja uuden huulipunan.

Toisaalta töissä pitää tehdä esim ilta- ja viikonloppuvuoroja. Se puolestaan johtaa täysin debiileihin vapaapäiväaikoihin. Kuten siihen, että on vapaalla yhden tiistain. Jolloin Valiopoika on ensin töissä ja sitten salilla ja itse tuijottelee harmaata porilaista taivasta ja pohdiskelee, että lämmittäisikö lounastonnikalan kaveriksi herne-maissi-paprikaa vai porkkanaa ja papuja.

Seurana on vain joku surkea dekkarinretale, jota lukiessa myötähäpeä kurtistaa otsan niin ryppyyn, ettei lukemisesta meinaa tulla mitään. Unohdin jopa murhatun tyypin henkilöllisyyden kesken romaanin. Se kertoo jo jotain.
(Ehkä sen, että Valiopojan ikuinen levottomuus onkin ihmisestä toiseen leviävää ja kohta käymme molemmat niin suurilla ADHD-kierroksilla, että tapetit tippuvat seinistä?)

Minun pitäisi jaksaa viihtyä ylhäisessä yksinäisyydessäni vielä viikko loppuun. Pelkkää iltavuoroa. Eli Valiopoika lähtee töihin seiskalta aamulla ja minä palaan sieltä kymmeneltä illalla. Laatuaika on jotenkin hivenen enemmän kortilla kuin viime kesänä... Miten silloin oli niin paljon aikaa hihitellä ihastuneesti jossain rantalaitureilla heinänkorret suunpielissä? Vai muistanko vain väärin?

On sitä paskempiakin työmatkoja ollut.

Tarkoitus oli panna tähän kollaasi kaikista ensimmäisen kuukauden aikana napatuista suhruisista kännykkäkuvista. Esimerkiksi nimelläni varustetusta studiosta, karhu-tölkeistä, kohtaamisesta alpakan kanssa sekä aina niin kauniista Kokemäenjoesta.

Mutta kone ei nyt ole lainkaan yhteistyöhaluinen. Vissiin hänenkin työaikansa on nyt jotenkin huonosti synkroniassa kanssani. Joten, no - sori. Kuvitelkaa maisemat päässänne. Samalta täällä näyttää kuin kaikissa muissakin suomlaisissa kaupungeissa, joita halkoo joki.

Sadepilven hopeareunukset apilankukkien kera

Yhtä vastoinkäymistä ei jaksa murehtia ikuisesti. Vaikka lamaannuin tulenpalavasta gradupalautteesta niin totaalisesti, että sain vatsataudin/ruokamyrkytyksen/minkäliekuvotusynnävatsakouristelukohtauksen, päätin nyt jättää asian vatvomisen vähemmälle.

Mitäpä siitä, jos kaikki maailman proffat vihaavat juuri minun graduani. Enhän minä pidä siitä edes itse. Ja myönnän avoimesti, jos minulla olisi ollut enemmän aikaa/kunnianhimoa/apurahoja, olisin ottanut laajemman aineiston, jonka olisin voinut rajata tiukemmin ja asianmukaisemmin, enkä niin löysästi ja rajoja venytellen, kun nyt olen tehnyt.

Korjausten tekemiseen tulee kulumaan monta kaunista kesäiltaa. Se vähän harmittaa. Mut ehkä senkin kestää ihan vaan sillä voimalla, että elo-syyskuussa odottaa valmistuminen ja työttömäksi työnhakijaksi julistautuminen. (Ja hei siitä puheen ollen - tarkistin juuri, kuinka paljon minun alani työpaikkoja oli tarjolla Varsinais-Suomessa. No tietysti nolla.)

Synkeäntympeän sadepilven hopeareunukset olen repinyt tästä uudesta asunnostamme. On mainio ikivanha hissinrahjus, jossa on istuinpenkki ja kattokruunu, sekä asukkaiden nimet listattuna kerrosnappuloiden viereen. On kaunis vanha rappukäytävä, jonka ikkunalaudoilla kukkii ties kenen istuttamia kasveja. On pitkiä aamupaloja Valiopojan kanssa.

Sisäkuvia maan parhaasta hissistä tulossa myöhemmin!

 Ja sen lisäksi on uudet verhot, joita Eurokankaan ompelija parhaillaan hurisuttelee sopimaan tähän kolmemetriseen huonekorkeuteen. Meille ei tietenkään kelvanneet mitkään muut, kuin julkkisverhot.

Päivän olotila: lamaannus

Kuinka pelottavaa voi olla yhden word-tiedoston klikkaaminen auki?

No, hyvin pelottavaa. Niin pelottavaa, että siihen täytyy ensin kerätä rohkeutta kahden päivän ajan ja sitten lukea koko satasivuinen dokumentti läpi viidessä minuutissa, koska yhtäkään punakynällä loistavaa moitetta ei kestä katsella nanosekuntia pidempään.

Niin. Puhun siis tietenkin gradusta. Tai tarkemmin sanottuna gradun esitarkastusversiosta, joka palasi takaisin minulle hengattuaan proffan syynättävänä kuukauden päivät.

Nyt olisi kaksi viikkoa aikaa muovata tuosta lyttyyn litistetystä tutkimuksentekeleestä sellainen versio, jota kehtaisi edes kutsua tutkimukseksi. (Sillä tällä hetkellä se ei kuulemma täytä tutkimuksen kriteerejä. Tutkimuskysymyksetkin ovat huonoja. Luokittelu pitää tehdä uusiksi, rakennetta selkeyttää, pari kappaletta poistaa, kirjoitusvirheet korjata, omaa asennetta muuttaa ja mieluiten tehdä uusiksi koko roska.)

Voisin kuvata tätä olotilaa sanalla lamaannus.

Mitä ihmettä nyt sitten? Korjaamiseen tulee kulumaan huomattavasti enemmän aikaa, kuin nämä pari hassua viikkoa. Ensinnäkin siksi, että olisi tässä vähän muitakin hommia kesken. Asunto pitäisi löytää ennen kesätöiden alkua. Samoin paria uutta tietokoneohjelmaa pitäisi opetella hallitsemaan sujuvasti. Uutisia pitäisi lukea aivan eri silmällä, aiheita miettiä, tulevaan työpaikkakuntaan ja työnantajaan perehtyä ja eräs mediakonserni ottaa haltuun kokonaisuutena...

Ja ai niin sen lisäksi pitää käydä töissä.

Oi kuinka unelmoinkaan sellaisesta ajasta, että ei olisi tällainen saatanallinen vatsahaavaa aiheuttava ja kyynelkanavia herisyttävä maailmanlopun stressi päällä koko ajan.

Olen pistänyt toivoni syksyyn. Valmistun mahdollisesti elo-syyskuun vaihteessa. (Jos siis graduni ylipäänsä menee läpi. Tällä hetkellä se tuntuu hippasen epävarmalta.) Sen jälkeen edessä on, no, työttömyys.

Tällä hetkellä työttömyys kuulostaa hyvältä. Ajatella, että Kelalta saisi taas tukea! Sen jälkeen, kun opintotuki loppui, olen painanut töitä hiki hatussa minimipalkalla. Vuokran jälkeen käteen ei ole jäänyt juuri mitään. Olisipa outoa, jos tilille alkaisikin tipahdella kolikoita siitä hyvästä, että istuu kotona kutomassa sukkaa.

On se luojan lykky, että työtilanne tällä alalla ja tässä kaupungissa on niin surkea!

Haikeita hyvästejä ja hienoinen hermoromahdus

En ollutkaan pakannut omaisuuttani pahvilaatikoihin lähes 11 kokonaiseen kuukauteen, joten kyllä sitä taas alkaa olla aika karistaa tämän kämpän tomut jaloistaan, kaivaa jätesäkit kaapista esille ja vaihtaa maisemaa. En jaksa enää laskea, monesko muutto nyt on kyseessä. Lopetin kirjanpidon jossain siinä kahdennenkymmenennen muuton tienoilla.

Varsinaista matkalaukkuelämää. Huoh.

Usein muuttoihini on sekoittunut jonkinlainen ahdistus. Ero, muutto maasta, vieraalle paikkakunnalle painuminen työn perässä ja vastahakoisesti, koti-ikävä, kaverikaipuu ja uupumus kaiken tutun jättämisestä taas kerran.

Tällä kertaa lähtökohdat ovat huomattavasti positiivisemmat. Vuokra alenee, neliöt lisääntyvät ja saman katon alle muuttaa laadukasta seuraa. Muuttomatkakin on vajaat pari sataa metriä, joten mistään varsinaisesta kulttuurishokista ei voitane tämän muuton yhteydessä puhua.

Vaan on tässä silti jonkinlaista haikeutta ilmassa. Tässä asunnossa on ollut hyvä olla. Ehkä paras vuosi elämästäni. Omituista, että seuraavaksi tänne muuttaa joku aivan vieras ihminen. Minun kotiini, hyvänen aika sentään.

Toivon, että seuraavakin asunto tuntuisi yhtä paljon kodilta. Toivon, että siellä olisi samanlainen ystävällinen valo ja kodikkaasti narisevat kynnykset. Vaikka eipä se kai toiveista ole kiinni, ehkä koti on siellä, minne sen itse päättää tehdä... Eikö vain?

Kuvailin muutamia otoksia tästä kaikkien aikojen suosikkiasunnostani. Hienoja muistoja tästä yhdestä pienestä huoneesta, johon hetken aikaa mahtui koko elämäni.

Keskeneräiseksihän tämä lopulta jäi. Mutta silti viihdyin täydellisesti.

Alkovi taisi olla eniten suosikkini. Ihana rauhallinen unikulma.

Ja tuo käsittämättömän pieni keittiö liian vähine kaappeineen! Viha-rakkaussuhde, ainakin kokatessa.

Söpö pieni eteiseni ja huikea itsensäpaljastelukylpyhuone, jonka suihkusta avautui ikkuna suoraan pihalle.

Kaikki turhat pienet koristeesineeni.

 Huoh. Jos olisin rikas kuin piru, ostaisin tämän asunnon. Ja samaten tuon rappukäytävän viereisen kämpän. Kaataisin asuntojen väliltä seinän pois ja remppaisin tästä minulle ja Valiopojalle oman kaupunkikaksion.

Mutta niin. Ihan kaikkea tässä elämässä ei vissiin voi saada. Ja oikeastihan tästä asunnosta tekevät niin ihanan kaikki ne muistot ja hienot hetket, jotka olen täällä kokenut. Eritoten se, kuinka tutustuin näiden seinien sisällä siihenkin yhteen pöllöpäähän, joka tuli minua vastaan yhdeltätoista illalla itavuoron päätyttä ja halusi varmistaa, että pääsen ehjänä töistä kotiin.

Ja nyt muutan sen tyypin kanssa yhteen. Eiköhän tää ihan hyvin mene.

Ja sitä paitsi. Kauneus on katoavaista. Tällä hetkellä en mitenkään malta odottaa, että pääsen tästä yksiöstä pois, sillä juuri nyt täällä näyttää hieman vähemmän idylliseltä.

Vauhtia maanantaihin

Olenko ainoa ihminen maailmassa, johon iskee maanantaisin valtava lamaannus? Tekemättömät asiat pyörivät päässä, tuleva viikko tuntuu loputtoman pitkältä ja työvuorot, kouluhommat, paperisotkut ja asunnonhakukaavakkeet tanssivat ripaskaa aivojen ympärillä.

Yleensä koko maanantai meneekö omituiseen vellomiseen. Tsemppaan itseäni, yritän saada jotain järkevää tehtyä ja pyörittelen peukoloita suuntaan jos toiseenkin. Huokailen ja haaveilen, kävelen epämääräistä ympyrää ja istun tuntikausia koneen äärellä saamatta mitään aikaiseksi.

Tänään ajattelin aloittaa viikon hieman toisin.

Ensitöikseni nousin ylös kahdeksalta. Vedin rahkaa naamaan ja vaatteet ylle ja päätin olla tehokas. Keräsin pitkin pöytätasoja lojuneet laskut kasaan ja maksoin ne kaikki pois. Ja samaan syssyyn naputtelin pankille vielä hakemuksen ASP-tilin avaamisesta. Eipä ole sitäkään tullut pohdittua kuin viimeiset kolme vuotta, josko nyt sitten oikeasti tekisi jotain asian eteen?

Seuraavaksi lähetin isännöitsijälle kiukkuista postia jo kolmannen kerran. Ehkä se talonkirjaote pian lähtee sieltä tänne päin. Sitten uusin kirjaston lainat ja pistin muistiin vielä pari hyödyllistä nimeä gradua varten.

Sen jälkeen surffasin osoitteeseen gym2000 ja varasin muutamat treenitunnit tälle viikolle. Attackia, pumppia, steppiä, syvävenyttelyä. Sitten pistin vielä pomolle sähköpostia, laskeskelin tämän kuun tuntipalkkoja ja laskupinoja yhteen ja suunnittelin omaa työvuorolistaani muutaman viikon pidemmälle.

Viimeiseksi etsin Kelaa varten hieman papereita, avasin gradutiedoston, siivosin työpöydälle tilaa muistiinpanoille ja keitin kupillisen kerrassaan huumaavan tuoksuista suklaakahvia.

Peukut pystyyn, että gradu etenisi sutjakkaammin kun muutama mielessä pyörinyt velvollisuus on nyt poissa kuvioista.

Loppukevennyksenä kuva Tallinnan hotellista viime joulukuulta. Kylppärissä oli melko mainio peili.

Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari?

Jos rikas mies mä oisin, niin enpä kyllä koskaan menisi töihin.

Saattaisin sen sijaan ryhtyä hyväntekijäksi. Perustaa ehkä jonkin organisaation ja jakaa apurahoja mahtaville ihmisille. Sen lisäksi kirjoittelisin novelleja ja korneja runoja päivät pitkät. Ehkä maalailisin rumahkoha tauluja ja kiertäisin huutokaupoissa ja antiikkiliikkeissä metsästämässä täydellistä sisustusta. Ehkä suunnittelisin itselleni talon. Se talo olisi vanha ja nariseva jo uutenakin.

Jos olisin todella rikas, perustaisin uuden lehden. Ihan vaan siksi, että voisin päästä kirjoittamaan siihen kolumneja ja keksimään kreisejä reportaasi-ideoita.

Nyt sitä uskomatonta omaisuutta odotellessa on kuitenkin paiskittava jonkin verran hommia. Tai siis olisi paiskittava, jos se vaan mitenkään olisi mahdollista.

Minä aloitin työnhaun suurin piirtein kahdeksan kuukautta sitten. Ensin hain töitä toimttajana. Sitten laajensin tiedottamiseen, muuhun viestintään ja markkinointiin. Sitten laajensin oikolukemiseen, sanelunpurkuun, tekstinkäsittelyyn ja sihteerinhommiin. Sitten astuin rohkeasti ulos tiedottamismaailmasta ja lähettelin hakemuksia lastenhoitajaksi, myyjäksi, kahvila-apulaiseksi, postinlajittelijaksi ja puutarhatyöntekijäksi. Lopulta luovutin täysin ja hain erilaisia siivoushommia.

Vaan eipä tärppää.

Tässä yhtälössä on jotain, mitä en kertakaikkiaan ymmärrä. Minulla on hyvää työkokemusta monista erilaisista paikoista. Minulla on kehuvia työtodistuksia ja suosittelijoita. Minulla on kielitaitoa ja erikoisosaamista. Minulla on tutkintoja ja suorituksia sekä Suomesta että ulkomailta. Olen hyvä kirjoittamaan persoonallisia työhakemuksia. Minulla on selkeä ja suorasanainen CV.

Ja ennen kaikkea olen tietysti mainio työntekijä ja muutenkin mukava ihminen.

On tietysti pari kerrostalon kokoista seikkaa, jotka oleellisesti haittaavat työnhakuprosessiani. Ensimmäinen on se, että haluan töihin juuri siihen yhteen ja tiettyyn kaupunkiin. Toinen on se, että minulla ei ole suhteita.

Voi kunpa olisin parempi juonittelemaan.

Hampaita kiristellen käpyjä potkimaan

Nyt ottaa lievästi nuppiin. Ei ole töitä, kohta ei ole asuntoa, ei ole pysyvää otetta gradusta eikä ole oikein mitään suunnitelmia asiantilojen korjaamiseksikaan.

Tänään lähettelin kiukkuisia työhakemuksia pitkin kaupunkia. Aika ikävästi rajaa työmahdollisuuksia se, että on saanut ikijäähän jumahtaneen päähänpinttymän päästä juuri tiettyyn kaupunkiin. Tunnen itseni kiittämättömäksi ääliöksi, kun en tarttunut oikein mainioisiin työtilaisuuksiin vain siksi, että no mutta kun sitten mun kesästä tulisi niin tylsä!

Mutta kun se nyt sattuu olemaan totta. Ja vietin leppoisaa kesää ystävien seurassa viimeksi vuonna 2009. Joten annettakoon tämä typeryys nyt minulle anteeksi. Joskus on kertakaikkiaan pakko olla ajattelematta sitä, mikä olisi fiksua/oikein/taloudellisesti kannattavaa/tulevaisuuden kannalta hyödyllistä.

Silti, vaikka oikeastaan tunnenkin sisimmässäni tehneeni oikean ratkaisun, en voi mitään sille, että nyt vituttaa. Vituttaa siksi, että raha pyörittää maailmaa, ja minä olisin tänä kesänä nimenomaan halunnut pyöriä niin vinhasti, että yrjöttää. Nyt täytyykin ehkä tyytyä tekemään tylsiä kuperkeikkoja vanhempien kellarissa.

Yritin sitten keksiä jotain piristävää. Keksin äkkiseltään seuraavat asiat:

- Supersalmiakki. Jota ahtaa koko suun täyteen kerralla ja jäytää nautinnollisesti seuraavat kymmenen minuuttia.
- Kävelylenkit kevääseen
- Ja niiden valokuvaaminen
- Smoothien tekeminen
- Leffailta ystävän kanssa
- Kouluruokailu. Siksi, että siitä ei tule tiskiä
- Puhtaat lakanat

Salmiakin, kävelyn ja kuvaamisen toteutin eilen. Loput ovat ohjelmassa tänään. Kyl tää taas tästä. Jos ei tänään, niin viimeistään ensi syksynä...

Kaikkien lenkkien äiti, Kunto kolmonen

Ihan on hyvät maisemat siinä lenkin varrella.

Samaa mieltä olivat myös lenkkikaverit.

Ruokavinkki surullisille tumpeloille

Jos päivä on huonommanpuoleinen (tiiliskivenpainoisia gradukirjoja, kaupasta loppuneita tulppaaneja, liian hikisiä jumppatunteja, jäistä vesisadetta, peruuntuneita bileitä, kadonneita matkahaaveita...) niin paras keino kääntää mieliala takaisin positiivisen puolelle on hyvä ruoka.

(Huom! EI herkut! Hetken hurmio on vyötärölinjan turmio. Suklaalevyt ja sipsipussit helpottavat hetkeksi, mutta sitten tulee ruokamorkkis ja entistä paskempi olo. Herkkuja saa syödä vain hyvällä tuulella.)

Joskus käy myös niin, että kun kolmen jälkeen raahautuu vittuuntuneena kotiin eikä tyhmyyksissään ole syönyt ollenkaan lounasta, niin mielenpiristämisruuan on hyvän lisäksi oltava myös helppoa ja nopeaa.

Tänään keksin maailman parhaan sikanopean ja helpon fiiliksennostamisruuan, joka on myös erittäin herkullista ja melkoisen edullista.

Eli saanko esitellä:

Tomaattipapumakaronivuohenjuustokeitto
(Juu tuo on se oikea nimi.)

Tarvitset:
sipulin
kaksi purkkia murskattuja tomaatteja (2 x 500g)
purkin valkoisia papuja tomaattikastikkeessa
vuohenjuustoa
makaronia
mausteita

Pistä makaronit kiehumaan. Pilko sipuli ja heitä se kattilaan öljytilkkaan kuullottumaan. Sopivan hetken päästä lisää tomaattimurskat ja mausta.
Itse laitoin sekaan kasvisliemikuution, chilijauhetta, valkosipulirouhetta, cayannepippuria, mustapippuria ja ripauksen sokeria.
Lisää keittoon vuohenjuustopötkylästä noin puolet. Talleta loppu jääkaappiin yksityisiä herkkuhetkiä
varten.

Soseuta sauvasekoittimella keitto tasaiseksi. Lisää sen jälkeen pavut tomaattikastikkeessa sekä kypsät makaronit. Kiehauta vielä uudestaan, mikäli keitto on ehtinyt jäähtyä.

Syö kaksi täyttä lautasellista ja tunne, kuinka mielialasi kohoaa.

(Keittolautasesta ei nyt ole tarjolla kuvaa tämän postauksen piristeeksi, sillä lautanen tyhjeni niin nopeasti, etten ehtinyt kaivaa kameraa esiin.)

Perjantai-illan soppa

Olen niimpaul kauhian hämmästyny. Eikös marraskuusta ole vierähtänyt jo tovi? Mistä tämä kaamosväsymys nyt on taas iskenyt? Kerta kiellon päälle?

Voisi kuvitella, että olisin tänä iltana energiaa pullollaan. Hyvät yöunet, reipas salitreeni, tavallista herkullisempi lounas, pieni graduhomma, kirjastokierros, kevyitä kotitöitä ja sen jälkeen vaan sohvalle vaakatasoon hyvän kirjan kanssa.

Olon pitäisi olla levännyt, rentoutunut ja tyytyväinen. Mutta ei. Taas väsyttää niin paljon, että polvet tutisevat. Pää nuokkuu salakavalasti alaspäin heti kun keskittyminen herpaantuu. Tuijotan tylsämielisenä kirjan sivuja ja luen huolellisesti samaa lausetta kerta toisensa jälkeen. Haaveilen siitä, että kellon viisarit siirtyvät osoittamaan puoli kymmentä ja voin painua pehkuihin.

Sellainen villi perjantai-ilta siis minulla.

Nyt pitäisi lähteä kauppaan, joka sijaitsee muutaman sadan metrin päässä. Ehkä kolmen minuutin kävelymatka. Mutta yhtä hyvin voisi se koomarketti olla vaikka valtameren takana, niin ylitsepääsemättömältä tuntuu vääntäytyä ylös täältä villaviltin alta.

Voi tietysti olla, että olen syntymälaiska. Mutta en ihan usko sitäkään, sillä muistelisin joskus lapsena juosseeni mielelläni paikasta toiseen. Tai ehkä se olikin siskoni.

Ajatuksetkin näemmä harhailevat kuin pikkulapset Cittarin leluosastolla. Voi kun mullakin olisi sellainen kuulutusjärjestelmä kadonneiden osasteni varalta.
"Ajatukset, energia ja aloitekyky, teitä kaivataan valkoisen sohvan luona. Siis ajatukset, energia ja aloitekyky, ilmoittautukaa valkoiselle sohvalle."

Huoh. Ajattelin kruunata tämän kreisibailausillan tekemällä keittoa. (Ehe ehe, toiset ottaa keittoo ja minä vaan hämmentelen sitä.)

Olen kaavaillut innovatiivista peruna-porkkana-maissi-chili-kookosmaito-curry -keittoa. Olen varma, että se maistuu hyvältä. Siis sillä oletuksella, että ikinä pääsen sinne kauppaan asti.

Pomo on vähän väsynyt

Tuntuu kuin silmäluomet olisi sisäpuolelta sivelty pihkalla. Joka kerta silmiä räpäyttäessä on niiden avaaminen aina asteen verran hankalampaa. Krooh.

Fiksumpi ihminen ehkä menisi tässä vaiheessa nukkumaan. Mutta kuten aina pitkän ja jollain erityisellä tavalla stressaavan työpäivän jälkeen minä käyn ylikierroksilla ja säntäilein epämääräisesti huoneesta toiseen. Tiputtelen tavaroita. Luen puolitoista minuuttia kirjaa. Käyn Facebookissa. Luen yhden viestin, mutta en vastaa siihen. Haen kaapista suklaalevyn ja syön siitä yhden palasen. Palaan kirjan pariin. Luovutan puolen sivun jälkeen. Avaan telkkarin. Viikkaan pyykkinarulta kaksi paitaa vaatekaappin ja kyllästyn. Suljen telkkarin.

Ja niin edelleen.

Pitäisiköhän alkaa harrastaa jonkinlaista rauhoittumista? Mitä näitä nyt on, joogaa tai pilatesta tai marjametsissä samoilua. Tätä menoa saan sydärin 37-vuotiaana, enkä silti saa mitään aikaiseksi, kun energia menee päämäärättömään paikallaan pyörimiseen.

En olisi etukäteen arvannut, kuinka älyttömän rankkaa on paiskia töitä lehden toimitussihteerinä. Aloittelevat toimittajat roikkuvat peloissaan kiinni pomon hihassa, eivätkä mielellään tee minkäänlaisia ratkaisuja itse. Juttuideat kaatuvat, dedikset unohdetaan ja toimittajat hipsivät salaa kotiin kertomatta siitä kellekään.

Mutta lehti lähti painoon. Ja minun tekisi mieli lähteä viihteelle. Siis tietenkin sillä edellytyksellä, etten nukahtaisi eteiseen.

Surmanloukku nimeltä Twitter

Olen astunut itselleni hieman liian suuriin saappaisiin. Tai tässä tapauksessa ehkä terveyssandaaleihin taikka villasukkiin. Olen toimitussihteeri.

Tämä jännittävä aluevaltaus vaatii kaikenlaisia uusia taitoja. Lounas on vaihdettava salaa hotkaistuihin Dumleihin ja take away-kahviin. Tussitaulu on valloitettava omille muistiinpanoille ja oma äänenvoimakkuus  naksautettava kymmenisen pykälää ylemmäksi. (Mutta oivoi kuinka paljon narinaa silloin kuuluukaan!)

Lisäksi tietokoneen näytöltä on pystyttävä tarkkailemaan yhtä aikaa noin kymmentä eri välilehteä, samalla kuin kolme aloittelevaa toimittajaa vaatii omalle jutulleen selkeää näkökulmaa nyt heti, koska haastattelu alkaa noin 20 sekunnin päästä.

Mutta mikäs tässä. On oikeastaan aika mukavaa itse pysytellä toimituksessa ja lähettää muut viilettämään pitkin Tamperetta. Ah.

Tosin yksi ikävä puoli tähän pomoasemaan liittyy. Jouduin vihdoin ja viimein hankkimaan itselleni Twitter-tilin. Pitkin hampain keksin itselleni nolon käyttäjänimen ja valitsin ne pakolliset kymmenen tyyppiä seurattavakseni. Pelkkiä lehtiä ja tv-kanavia, kun en äkkiseltään keksinyt yhtäkään mielenkiintoista ihmistä. Paitsi Hugh Laurien, mutta sitä en kehdannut laittaa. Todella hyödyllistä verkostoitumista kertakaikkiaan.

Tiedän kyllä, että kaikki itseään kunnioittavat ja ajan hermolla keikkuvat mediaihmiset ovat olleet Twitterissä jo kuusi vuotta. Ja että heidän mielestään ei ole olemassa elämää ilman Twitteriä, koska Twitterissä kuulee kaikesta ekana ja voi teeskennellä olevansa kaveri kaikkien julkkisten kanssa.

Mutta minä en halua olla siellä ajan hermolla. Haluan olla rauhassa kotona. Ilman muka-nokkelia pikku viestejä tai tekosyvällisiä 140 merkin pohdiskeluja. Kaikein huippu oli se, kun sähköpostiin tipahti liittymisen jälkeen viesti Twitteriltä. Siinä luki näin: "Jos rakennat aikajanan, joka edustaa sinua ja mielenkiintosi kohteita, huomaat kuinka nopeasti Twitteristä tulee korvaamaton osa elämääsi."

Anteeksi vain, mutta mitä helvettiä?

Miksi haluaisin, että Twitteristä tulee korvaamaton osa elämääni? Kuinka surullisestä elämästä tässä nyt oikein puhutaan? Hieman alkaa tuntua siltä, että eräs Twitter-tili poistuu bittiavaruuteen heti, kun saan tämän pomokurssin kunnialla suoritettua. Tekstiviestikin on oikeastaan liian moderni keksintö. Lähetettäiskö kaikki taas vaan ihan niitä oikeita kirjeitä toisillemme? Mulla taitaa tuolta laatikon pohjalta vielä löytyä Pocahontas-kirjepaperia vuodelta 1995.

Twitterkiukkuni muuten laantui pois kotimatkalla. Yleensähän näinä kauniina talvi-iltoina saattaa kohdata maagisen sinisen hetken, mutta ilmeisesti Tampereella sinisyys on so last season.

Joten tässä teille uusinta uutta: keltavaaleanpunapurppurainen hetki!

Mulla on vaan niin hyvä maisema.

Joulupinnistelyä

Inhottaa olla näin synkissä fiiliksissä koko ajan. Tuntuu kuin menisi ihana joulunodotusaika ihan hukkaan. Haluaisin vain uppoutua täysin sydämin siihen hattaraiseen jouluhöttötunnelmaan, ja kuunnella Jouluradiota kunnes kulkuset kilisee ulos korvista.

Vaikka kai sitä saa antaa itselleen aikaa olla surullinen. Ja onhan niitä pieniä ilon hetkiäkin aina välillä. Esimerkiksi tänään, kun matkalla kuntosalille auringonnousu värjäsi kimmeltävän lumimaiseman vaaleanpunaiseksi. Tai se, kun Stockmannilla oli yllättäen väljää ja sain katsella joulukoristeröykkiöitä kaikessa rauhassa. Eikä yliopiston ruokalan kuskuspihvit avokadolimekastikkeella olleet myöskään yhtään hassumpia.

Kyllä se hyvä tunnelma sieltä vielä palautuu.

Tänään pistin vihdoin joululahjatyöpajan pystyyn. Tällä hetkellä tulos on melko...mielenkiintoinen. Idea oli jälleen hyvä, toteutus taas tutusti hieman ontuvampi. Kuvia on luvassa sitten aattoillan jälkeen.

Joulun tunnelmaa on alkanut hiipiä kotinurkkiinkin. Olen koettanut käyttäytyä (esi)merkillisesti, nyt kun kämpässä kiertelevät sekä tontut että joulupukki.

Pikkuinen joulukuusi on koristanut huonettani jo vuosien ajan. Ja yhä vaan tykkään siitä! Se on niin....muovinen! <3

Huijasin ja sytytin adventtikynttelikön kaikki neljä kynttilää kerralla heti joulukuun alussa. Näin radikaali minusta on tullut.

Hra Joulu sekä puolukka-karpalosuukot. Ja tietysti viime sunnuntain tärkein ohjelmanumero.

Söpön pikkuliinan bongasin muutamalla sentillä kirpparilta viime talvena. Fanitan erityisesti pohjoismaiden lippuja tuossa kuusessa.

Eteisessä vaeltaa tonttuparaati.

Tänään kohtasin rautatieaseman kieppeillä kaupan, joka saattaa hyvinkin koitua opintotukeni kohtaloksi. TIGER on tullut kaupunkiin! Muistattehan Tigerin? Sen uskomattoman krääsäkaupan, jonka takia matkalaukkuni joutui Göteborgissa vietetyn vuoden puolikkaan jälkeen melkoiselle koetukselle?

Oi stressi, voisitko jo lähteä muualle?

Ääääääh. Tylsää ja ahdistavaa. Tehtäviä asioita on liikaa, eikä minulla jostain syystä ole vieläkään henkilökohtaista sihteeriä, joka voisi hoitaa aikatauluttamisen ja tapaamisten sopimisen ja kahvinkeiton minun puolestani. Käsittämätöntä.

Mieluiten kutoisin tänään vaan villasukkaa koko päivän. Kuuntelisin ehkä The Crashia ja muistelisin huoletonta nuoruutta. Keittäisin överikaakaota, jossa lilluisi vaahtokarkkeja, ja haaveilisin rätisevästä takkatulesta ja sylissä nukkuvasta koiranpennusta. Ehkä voisin iltasella vetäistä keltaiset kumisaappaat jalkaan ja läiskytellä askeleeni kohti kahvila Valoa ja turista ystävien kanssa tuntikausia.

Mutta ei.

Tässä lohduttaa vähän kuitenkin se, että aika kuluu niin nopeasti ja suunnilleen silmänräpäyksen päästä tämä viikko on pelkkää historian havinaa.

Siitä todistuksena tämä lappunen, johon myöskin törmäsin kotikonnuilla käydessäni:

Mielukuvamme kielimatkasta Englannissa. Kiitos vaan taiteilijaystävälleni tästä näkemyksestä.

Tämän lappusen takana käytiin kiivasta sananvaihtoa siitä, milloin olisi kaikkein sopivin aika lähteä kolmen viikon jännitävälle kielimatkalla Englantiin. Eräs argumentti oli, että ei me voida mennä sinne vasta vuonna 2005!! Siihen on niin kauan aikaa etten pysty käsittään!!

Voi sentään. Nytpä sitä vasta tunteekin itsensä vanhaksi. 

Kun Tampere ei riitä

Tympeänharmaita aamuja. Kelmeänkalpeaa valoa ja ikkunalautaan rummuttavia sadepisaroita. Jännittäviä päätöksiä: laittaako ruispuikulan päälle kurkkua vai tomaattia? Entä itsensä päälle farkut ja kauhtuneen kirpparitunikan vai mustan trikoohameen ja ysikytluvulla neulotun villapuseron? Vaikka mitäpä väliä sillä oikeastaan edes on, kun koko komeus pitää kuitenkin kääriä kaksi metriä pitkään huiviin. Niskaan vielä keltainen sadetakki ja jalkoihin lonksuvat kumisaappaat. Riemukasta.

Jännä juttu, mutta nyt tekisi taas mieli lähteä lomalle. Jonnekin, missä aurinko paistaa juuri sopivan paljon (+28c), pieni tuulenvire heiluttelee niskahiuksia ja meri kimmeltää epätodellisen turkoosina. Siellä lounaat koostuisivat kypsänmakeista hedelmäherkuista, juustosta ja rapeakuorisesta tuoreesta leivästä. Iholla tuoksuisi aurinkorasva ja lämpö ja varpaanvälit olisivat täynnä hiekkaa.

Voi tätä kaukokaipuun määrää. Haluan läpsytellä varvastossuissa pitkin rantabulevardia hämärtyvässä, lämpimässä illassa. Haluan kietoa ranteeseeni naurettavan nahkanaruista, simpukoista ja lasihelmistä askarrellun matkamuistorannekorun. Haluan siemailla kylmää, tuorepuristettua hedelmämehua ja sukeltaa suolaisiin aaltoihin.

Tampereella ei ole tarjota sitä, mitä nyt haluaisin. Täällä on ruotsinläksyjä ja tiskivuoria.

Kyllä minä yritän sinnikkäästi. Nytkin on tiskit jo pesty ja pesukone hurraamassa. Pannukakkutaikina odottelee keittiön pöydällä ja kirjastokortti lupailee ilmaisia kulttuurielämyksiä.

Mutta kun ei se ole sama asia.

Kun remppamies aamuvarhain ovelle ilmestyi

Mitä oikeastaan on patterien ilmaus? Pistetäänkö niihin ilmaa vai otetaanko sitä pois? Ja miksi siihen hommaan tarvitaan kaksi (2) raavasta remonttimiestä? Varsinkaan kahdeksalta aamulla?

Oli miten oli, niin ehkä kämpästämme tulee tämän toimenpiteen jälkeen taas lämmin. Muutamia viikkoja sitten, heti muuttopäivän jälkeen, asunto oli liiankin trooppinen. Hiki puski pintaan ja ilma ei vaihtunut. Nyt taas sitten öisin hytisee peiton alla veijot jalassa ja villasukat polviin asti kiskottuna. Mutta toisaalta kun välillä on ahdistavan kuuma ja välillä jäätävän kylmä, on keskiarvoinen lämpötila varmaan ihan sopiva.

Tästä on tulossa ankeaakin ankeampi kuvaton postaus. Tietokoneasia ei ole edelleenkään edennyt ja kotivakuutuksen kiemurat pistävät pään pyörälle. Koulutöitä olen tällä viikolla tahkonnut niin käsittämätöntä vauhtia, että pelkään otteeni lipeävän millä hetkellä hyvänsä.

On reportaasia. Tutkijoiden metsästystä. Itsearviointia. Muiden arviointia. Esitelmiä. Pakollisia luentoja. Uutistenlukua. Keskusteluja. Suoria lähetyksiä. Pomoilua. Aikatauluttamista. Pari roikkumaan jäänyttää esseetä. Ja ai niin, se yksi lukupiiri... Ja mites se gradu?

Esimerkki: eilen olin ajatellut painua koulupäivän jälkeen jumppatunnille (joka melko päheästi on nimetty Yo combatiksi) ja kaivautua sen jälkeen sohvannurkkaan telkkaria tuijottamaan. Olkkarin pöydällä odottelee pari houkuttelevaa dvd:tä, jotka hamstrasin kirjastosta alkuviikolla.

Vaan kuinkas sitten kävikään. Radiokurssin työt kaatuivat päälle ja yhtäkkiä huomasin olevani matkalla juttukeikalle. Historiallinen kiertokävely Tampereen keskustassa. Vaakasuoraan vihmovassa vesisateessa luonnollisesti. Erikoishuomionkohteena homojen ja lesbojen kaltoinkohtelu tässä tehdaspiippujen pilkuttamassa kaupungissa.

Nnngggh!! Kun vesipisarat suhraavat muistiinpanot yhdeksi siniseksi lammikoksi ja haastateltava silmäilee mikrofonia kuin kesäkuumalla tuoksuvaa biojäteastiaa, tekee vähän mieli luovuttaa. Jos pistäisi ammatin vaihtoon? Joku siisti sisätyö olisi poikaa. Liukuhihnalla vaikka.

Nyt on vaan niin syksy. Niin totaalisen ja kokonaisvaltaisen harmaata. Missä ovat ruskan riemunkirjavat värisävyt? Missä raikkaat kotimaiset omenat, kuulaat syysaamut ja keskipäivän loistava aurinko? Missä mustikkapiirakat, tuoksukynttilät, uudet harrastukset ja liikuntainnostus? Missä käsinkudotut villapaidat ja uusi teepannu? (Nimittäin tämä ihanuus. Ja sopisi siihen oikein kivasti lisäksi vielä näitä astioita. Joulukin tässä tulossa ja kaikkea.)

Nyt ei ole muuta kuin päivä päivältä pimeämmät aamut ja pieni epätoivon viima. Sitä sinnittelee ohuessa takissa ja synteettisissa sukkahousuissa, koska vielä ei vaan voi olla talvi! Ei voi!

Tänään raahustin koululle yhdeksäksi. Näillä näkymin koulupäivä loppuu seitsemältä. Jos sitä tänään vaikka ehtisi sinne sohvalle saakka? Ja leipoisi vaikka maailman helpoimman mansikkapiirakan ja söisi sen kanssa puoli litraa vaniljajäätelöä.