Se aika vuodesta

Sain kahdelta perheenjäseneltä (toim.huom. molemmat naisia, mikä ylläri) vaatimuksen, että perinteisen joululahjatoivelistauksen olisi syytä ilmestyä blogiin.

Ja kas, kerrankin aihe, josta voisin kirjoittaa helposti parin metrin pituisen postauksen. Koska voi veljet, minä sitten pidän tavarasta.

(Ja toisaalta taas, en lainkaan pidä. Haluan pitää kaapit tyhjinä ylimääräisestä roinasta ja omistaa mahdollisimman vähän yhtään mitään. Kaksisuuntainen mielialahäiriö?)

Mitä vanhemmaksi elän ja mitä useammin saan säännöllisen kuukausipalkan, sen vähemmän minulla on tarpeellisia toiveita. Vielä muutama vuosi sitten toivoin laseja ja lautasia ja kulhoja ja sähkövatkaimen ja kahvinkeittimen ja imurin ja alusvaatteita ja kattolampun ja eteisen maton ja sitten vielä rahaa ruokaan, kiitos.

Nyt voin itse ostaa jokapäiväiset kipot ja kupot kaupasta. Tänä vuonna tarvitsemislistallani oli tasan yksi asia: kirkasvalolamppu. Mutta sitten tuli marraskuu, psyykkeeni hajosi ja huristelin Prismaan ostamaan sen supervalon.

Joten. Siinä meni sekin ainoa tarpeellisuus.

Nyt listallani onkin ainoastaan kaikkea kivaa. Sellaista, mikä piristäisi arkea, mutta ei missään määrin ole pakko hankkia.

Kotiin kaikkea kivaa:

Remppaan parhaillani vanhaa Lundia-hyllyä edustuskuntoon. Ja himoitsen paria tuollaista Lundian puista säilytysastiaa. Kattokaa nyt noita värejä! Täydellinen sininen ja mintunvihreä, mikä taivas.

Nappula-kokoelmaani voisin ottaa yhden tuollaisen messinkisen kaverin. Ja sänkyyni pehmoiset pellavalakanat!

Kylpyhuone kaipaisi isoja käsipyyhkeitä. Tällä hetkellä meillä on käytössä kaksi (2!!) käsipyyhettä. Niitä sellaisia käsittämättömän pieniä retalepyyhkeitä sen sijaan on todella monta kappaletta. En tajua mikä virka niillä on. Kerran kun kuivaa kädet, niin koko pyyhe on litimärkä. Isompaa kokoa, kiitti!

 

Itselle ihanuuksia:

Talvikuukausina ihoni muuttuu korpuksi. Yksi rasvaputeli kestää parisen viikkoa, joten niille on kova kysyntä. Mitä kosteuttavampi, sen parempi. 

Olen innostunut luonnonkosmetiikasta viime aikoina entistä enemmän. Rasvarintamalla (miten voi olla noin kuvottavan kuuloinen sana muuten, hyi) voisin testata vaikka estelle & thildin tököttejä. 

Myös Rahuan shampoosta olen kuullut ylistystä, samaten Juice Beautyn hedelmähappokuorinnasta, joka kuulemma suunnilleen räjäyttää kaikki epäpuhtaudet irti iholta. Kävis. 

Ja sitten mitenkään mihinkään liittymättä, haluaisin tuollaisen jättimäisen Daniel Wellingtonin nahkarannekekellon. Se on niin täydellisen simppeli.

Se tärkein (luku)paketti: 

Joulu ei tule ilman yhtä uutta romaania. Tai saattaa se tullakin, mutta en ole ikinä uskaltanut kokeilla. Mitä tekevät joulupäivinä ne ihmiset, jotka eivät lue uusia joululahjakirjojaan? Täysi mysteeri on se.

Tänä vuonna toivelistalle valikoitui taas ihan vahingossa suomalaisia naiskirjailijoita. Jee, hyvä naiset!

Yleisesti ihanaa joulutunnelmaa:

En tajua, miksi jotkut ihmiset pitävät pehmeitä paketteja tylsinä. Minä ottaisin mielelläni söpöt yöpöksyt tai sellaiset vähän skarpimman oloiset collegehousut, joilla kehtaisi käväistä myös Alepassa.

(Tai no, Valintatalossa. Tosin viimeksi käydessäni joku taisi olla sammunut siihen pullonpalautusautomaatin katveeseen, joten eipä tässä itse tarvitse suurempia paineita ottaa. Kunhan on jotkut housut jalassa kun sinne menee, niin ollaan jo voiton puolella. 

Tuollaisen sileän ruskettuneen vatsan voisin myös ottaa, mutta epäilen, että joulutoffeet ja suklaat voivat hieman vesittää tätä tavoitetta. Ehkä sit juhannukseksi.




Kaikkein parasta tässä joulun lähestymisessä on kuitenkin se, että MARRASKUU LOPPUU PIAN.

Voi luoja, että on sitä odotettukin. Pohdin jo hieman, että pitäisikö joulukuun ensimmäisenä päivänä pitää juhlat.

Siis sen kunniaksi, että silloin on pisin mahdollinen aika seuraavaan marraskuuhun.

Raumal ol mugavaa

Viime kesänä Naantali, tänä kesänä Rauma. Ensi kesälle tyrkyllä jo Porvoo!

Vanhat suomalaiset kaupungit. Mikäs siinä. Olen aiemmin ehkä hieman vierastanut kotimaamatkailua, koska en ole aivan sisäistänyt, mikä siinä on ideana. Että lähdetään yhdestä suomalaisesta kaupungista katsomaan toista suomalaista kaupunkia, jossa on ne samat rumat virastotalot, hikiset kotipizzat, alennusmyyntejä mainostavat henkkamaukat ja lehtipihvejä myyvät Rossot.

Ja kuten niin usein ennenkin, nyt on käynyt ilmi, että olen ollut täysin väärässä. Kotimaanmatkailu avartaa.

Lisäksi viereiseen kylään matkustamisessa on se ehdottoman hyvä puoli, että voi kahdeksalta hypätä bussiin, ottaa torkut ja herätä määränpäästään jo kello yhdeksältä ja painua suoraan aamupalalle.

Me aloitimme raumanvalloituksen juurikin tällä aktiviteetilla. Tuorepuristettu appelsiinimehu maistui hyvältä Cafe Salin aurinkoisella terassilla. Ympärillä raumalaiset jutustelivat verkkaisesti, lukivat lehtiä, tervehtivät suunnilleen jokaista ohikulkijaa ja hakivat ystävälliseltä myyjältä santsikuppeja.

Aamupalan jälkeen pohdimme, että mistäs suunnasta tätä kaupunkia pitäisi lähteä kartoittamaan. Kohtalo luonnollisesti puuttui peliin ja pylvääseen naputeltu juliste kertoi, että olimme saapuneet parahiksi Rauma Festivon avajaispäivään. Eihän siinä sitten voinut muuta kuin suunnata kulttuuritalolle ilmaiskonserttiin.

Kuva herättää epäilemään, että muistini on alkanut pätkiä. Tämä näyttää enemmänkin kirkolta kuin kulttuuritalolta. Hmm.

Soittajat olivat musiikkikoulun oppilaita. Liikutus maksimus.

Sen jälkeen tallasimme vanhan kaupungin katuja ristiin rastiin. Voin suositella vanhan kaupungin kävelykierrosta lämpimästi kaikille mukulakivikatujen ja ahtaiden kivijalkapuotien ystäville. Korkokenkäintoilijoiden puolestaan kannattaa jäädä kotiin, sillä nilkkansa voi saada sijoiltaan ihan jo tavallisillakin tennareilla.

Aivan ehdottomasti kannattaa käydä tsekkaamassa ainakin designvaatteita ja muuta ihanaa lifestylekamaa myyvä Busstop Clothing, hakea älyhyvää leipää Ketunleivästä, käydä ihastelemassa söpöisiä vaatteita Hellapuussa ja ihmetellä laajaa luomu- ja lähiruokavalikoimaa Lumossa.

Ja tietysti ylipäänsä harhailla edestakaisin siellä mukulakivillä. Kaikenlaisia käsityöpuoteja sun muita on vierivieressä.

Lisäksi seikkailunhaluisille löytyy paljon polkuja ja kujia. 

Täällä myös palvelu oli kohdillaan.

Pitsipanostus jäi tällä reissulla tähän yhteen kylttiin. Ehkä joskus toiste sitten.

Käsityökaupoista olisin voinut ostaa mukaani suunnilleen kaiken. Varastoa myöten.

Lounashommat sujuivat sutjakkaasti Vanhan Rauman Kellarin terasilla. (Kellarin terassi? Hyvä Rauma!) Paistetut lohet irtosivat alle kympillä ja terassi oli ihanan suojaisa. Olisimme luultavasti jääneet sinne koko loppupäiväksi, ellei hotellilta olisi tullut soitto, että huoneenne on  nyt valmiina.

Ja niin. Se huone. Sehän oli sitten kaksi kerrosta kattava asunto. Ei huono hei! Huoneistohotelli Pikkurivi oli kertakaikkiaan mahtava. Vähän erilainen yöpymissija, jos kaipaa vaihtelua omenahotelllien ankeuteen. Erityisen paljon ilahdutti keittiöstä löytynyt jukeboksi ja kaapillinen vanhoja Aku Ankkoja.

Seurustelusalonki.

Erittäin persoonallinen keittiö, joka toi mieleen sekä koulun ruokalan että mummolan vintin.

Alakerran makkari. Ei löydetty tänne ketään yökyläilijöitä, sääli.

Sen sijaan valtasimme yläkerran vinokattoisen makkarin. Oli supersöpö.

Illalla teimme vielä kävelyn läheiseen puistoon, testasimme Rauman pitserian tason (kana-vuohenjuusto-rucola-paholaisenhillo, voi morjens) ja pidimme kahden hengen luomuolutjukeboksibileet. Hieno konsepti.

Aamulla nukuimme pitkään, jonka jälkeen jatkoimme nukkumista vielä hiukan. Lomafiilis nääs. Aamupalahommat hoituivat kätevästi omassa keittiössä ja kahvit kävimme juomassa Rauman näkötornissa. Ei hullumpi retkikohde sekään.

Sen jälkeen hieman kevyttä geokätköilyä puiden latvoissa ja hautuumailla, viimeinen shoppailusilmäys designkaupoissa, naan-leipää nepalilaisessa ja neljän euron onnibussilla takaisin kotiin.

Tiivistelmä: matkustakaa Raumalle. Siellä on rattoisaa ja romanttista,

Tuplaristiäiset

Eilen keräsin kerralla parin vuoden pappiskiintiön täyteen ja kävin sekä rippijuhlissa että ristiäisissä.

Voisin kertoa molemmista juhlista, mutta koska olen asiaan menemisen ja hiljaisuuden ystävä, niin keskityn vain toiseen. Ja vaikka tapaamani rippilapset olivat kenties suloisimpia ja ystävällisimpiä teinejä, joita olen koskaan tavannut, niin valitsen silti ristiäiset.

Ensinnäkin siksi, että vauvat. Mikään ei voi voittaa vauvoja. Vauvoilla on ienhymyt ja palluraiset pikku polvet ja tukkaa pelkästään takaraivolla ja liian isot silmät ja hellyttävät miniatyyrisormenkynnet ja pehmeät nukkaposket ja niin pienet varpaat, että melkein alkaa pelkkä ajatuskin itkettää.

Ja toisekseen siksi, että nämä kyseiset vauvat ovat tätinsä silmäteriä eikä heistä näin ollen voi liikaa kirjoittaa.

Itse en niin perusta ristiäisten kirkollisesta puolesta, mutta sen sijaan sellainen hieman yleisempi, jollain lailla henkinen ilmapiiri iskee kyllä. Siirtymäriitti. Juhlahetki. Yhteinen kokoontuminen.

Se, että otetaan nämä pojat osaksi tätä perhettä ja sukua. Annetaan heille nimet ja kummit. Ystävät matkan varrelle. Toivotaan kaikki heille onnea matkaan, hyvää tuuria, iloa ja elämyksiä.

Niinpä samalla kun pojat kuuntelivat juttuja seurakunnasta ja jumalasta, minä ajattelin sukua. Sitä, kuinka tämä pieni tilaisuus muutti pojat kaiken keskipisteiksi, uudeksi aluksi. Minut se heitti ikänaissarjaan, jonkun tädiksi. Vanhemmistani se teki isovanhempia, siskostani taas äidin.

Jotenkin ihmeellistä että se on mahdollista. Luulisi, että suku olisi jollain lailla pysyvä asia? 

Siitä saakka, kun omat isovanhempani siirtyivät vehreämmille nurmille, on koko suvun käsite muuttunut jotenkin hataraksi. Serkut ovat kadonneet, mummolat hävinneet maailmasta ja tädit ja sedät siirtyneet etäämmälle. Enää ei kokoonnuta jouluisin tai äitienpäivänä. Naimisiinkin ovat sukulaiset menneet salavihkaa, ilman komeita kemuja.

Mutta nyt... Ehkä se on nyt taas tässä. Suvun paluu. Iltapäiväkahvien, serkkukatraiden ja yhteisten joulujen aika vol 2. Sillä erotuksella, että itse olenkin se kurttunaama, joka kerta toisensa jälkeen tervehtii sanomalla että oletpas sinä kasvanut!

Onpa kertakaikkiaan hullua tämä elämänmeno.

Pojat. Tervetuloa maailmaan! Täällä on enimmäkseen mukavaa.

Näettekö! Jatkumo! Vaarin kahvikupeista hörpitään ristiäiskahveja tyttärentyttärenpoikien kunniaksi.

Mutta ei niin jotain vanhaa ettei jotain uuttakin... Kyllä voi aivan hyvin vaihtaa kermakakut nalleihin ja siemaista janoonsa vaikka veikkosen.

Myös se tuli todennettua, että ihmisten mielestä lapsille on kiva ostaa lahjoja. Aina. Vaikka lapset eivät sitä itse koskaan tule edes muistamaan.

Ja tietty ostin sitten itsekin. Nyt kun vihdoin luvan kanssa saan ostaa lastenkirjoja! Tätä on odotettu jo ainakin kymmenen vuotta.

 Intouduin myös rustaamaan kaksospojille onnitteluvärssyn. Olisin kyllä kopioinut muuten jonkin valmiin version, mutta ilmeisesti sellaisia ei ole olemassa. Tähän omaan onnitteluuni yhdistin pari netin syövereistä bongaamani pätkää ja keksin väliin vielä hiukan omiani.

Meillä on kotona -arvaa kuka?

Vauvanhoitoko rankkaa muka?

Mepä pistettiin paremmaksi

ja hankittiin poikia kerralla kaksi. 

Tänään lapsiamme juhlitaan 

ja onnenmaljat nostetaan.

Kuohukoon siis juoman kuplat

parhaat ovat meidän tuplat!

Alemmassa kuvassa Pillillä yllään eleganssi perintömekko, johon allekirjoittanutkin pukeutui vuonna -88.

Valmis ja vakituinen

Elämä ei missään tapauksessa ole reilua.

Kun vuonna 2008 aloitin opinnot, professorit onnittelivat loistavasta uravalinnasta. Suurten ikäluokkien toimittajat olivat jäämässä suurin laumoin eläkkeelle viiden-kuuden vuoden kuluttua. Eli juuri silloin, kun oman vuosikurssini oli tarkoitus valmistua.

Proffat epäilivät, että meidät revittäisiin vakiduuneihin suoraan kesätyöpesteistä. He pyysivät ja anelivat meitä kuitenkin sinnittelemään maisteriksi asti. Gradu kuulemma helposti jää kesken, kun mehevä työsopimus heiluu aivan nenän edessä.

No, mehän hykertelimme tyytyväisinä. Nyt piti vain valita harjoittelu- ja kesätyöpaikat huolella ja valita oma erikoistumisala hyvissä ajoin. Olisko se aikakauslehti vai radio? Tv-uutiset vai tutkiva journalismi? Vain maailma on rajana!

Ja sitten rämähti päälle yksi lama. Ja heti perään toinen. Mediatalot toisensa jälkeen pistivät väkeä pihalle. Yyteet seurasivat toisiaan ja ajatus erikoistumisesta tuntui naurettavalta. Että voisi muka keskittyä yhteen asiaan!

Kyllähän sitä nyt vähintään pitää hallita uutistyö, henkilöhaastattelut, reportaasit, matkajutut, ruokajutut, taittaminen, valokuvaus, kuvankäsittely, radiohaastattelut, äänen editoiminen, videokuvaus, leikkaaminen, oikoluku, ideointi, visuaalinen kokonaisuudenhallinta ja verkkojulkaiseminen. Ja mitä niihin aihepiireihin tulee, niin kotimaan, ulkomaan, kulttuurin, talouden, politiikan, urheilun, ympäristön ja paikallisuutisten hallinta on erittäin suositeltavaa.

Työpiireissä liikkui juttuja nollasopimuksista, kymmenien vuosien määräaikaisuushelveteistä, pakkofreelance-toimittajuudesta, työkkärin jonoista ja alanvaihdoista. Juteltiin usein yhdessä, että jäädään ikiajoiksi yliopistoon, luetaan samantien tuplamaisteriksi. Sillä mitä järkeä on valmistua kortistoon?

Joten en odottanut valmistumista mitenkään kovin innokkaasti. Kun vielä etukäteen olin päättänyt jättää pääkaupugin työmarkkinat pois laskuista, näytti tulevaisuus melko sumealta. Sellaiselta, joka piti sisällään paljon purkkihernekeittoa ja puuropäiviä.

Koulu kuitenkin loppui. Lähinnä siksi, että valtio pisti tukirahahanat kiinni. Valmistauduin tippumaan tyhjän päälle, otin nenästä kiinni ja sukelsin.

Ja kas, venäläinen uimakoulu johti suoraan vuoden määräaikaiseen työsopimukseen ennen kuin muste tutkintotodistuksessa edes ehti kuivua. Uraputki imaisi mukaansa sellaisella voimalla, että mustelmat näkyvät vieläkin.

Tein hommani niin hyvin kuin taisin. Yritin ja erehdyin, opettelin ja onnistuin. Kävelin hiljaisen keskustan läpi joka arkiaamu kello puoli kahdeksan ja koetin olla miettimättä liikoja. 

Hiljattain pomo ilmestyi työhuoneeseeni jotenkin hilpeän ja samalla salavihkaisen näköisenä. Kuiskailimme. Neuvottelimme. Lupasimme palata asiaan.

Ja muutamaa päivää myöhemmin pöydälle ilmestyi paperi, jossa todistetaan allekirjoittaneen olevan toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen toinen osapuoli.

Pomo osti mansikkakakkua ja taputteli selkään. Valiopoika hankki skumppaa ja kavereiden onnitteluviestit kilahtelivat puhelimeen lukemattomin sydämin ja huutomerkein varusteltuna. Moni kysyi, että miltä nyt tuntuu.

No nyt tuntuu siltä, että elämä ei ole reilua. Miten on mahdollista, että tämä kävikin minulle nyt näin käsittämättömän helposti? Mitä tapahtui kaikille esteille ja mahdottomuuksille? Missä on epävarmuus ja turvattomuus?

Olin vaan ja hengailin, ja samalla asiat loksahtelivat millintarkasti kohdilleen.

Välillä herää epäilys, voiko tämä totta ollakaan.

Voihan vauva

Eilen juhlistimme odottavaa siskoani piiloutumalla kahdenkymmenen hengen voimin yhteen keittiöön. Yllätyskutsut, nääs.

Kun pahaa-aavistamaton juhlakalu maha-asukkaidensa kanssa saapui paikalle, varoimme visusti huutamasta liian kovaa "yllätys!!!". Siinähän olisi saattanut vaikka synnytys käynnistyä. Sen sijaan skoolasimme pilttipurkeilla ja siirryimme suuremmitta mutinoitta suoraan ruokapöytään.

Nämä olivat toiset vauvakutsut, joihin olen ikinä osallistunut. Alan lämmetä tälle perinteelle. Varsinkin, kun suomalaiset kutsut ovat aika kaukana jenkkien babyshowerkrääsähysteriasta. Kun jätetään kilpavarustelu ja muu kaahotus pois, on idea juhlien taustallahan on mitä mainion: juhlitaan yhdessä tulevaa uutta elämää ja annetaan odottavalle äidille pieni mukava hengähdystauko hyvien ystävien seurassa.

Meidän juhlat koostuivat seuraavista aineksista:

1. Lähetä kutsu kaikille läheisille ystäville ja sukulaisille hyvissä ajoin, jotta mahdollisimman moni ehtii raivata tilaa kalenteristaan.

2. Pidä kutsut salassa odottajalta - näin hälle ei ainakaan tule minkäänlaista stressiä järjestelyistä ja imuroimisista ja ties miestä epäolennaisuuksista. Varaudu toisaalta myös siihen, että kutsujen oletettuna ajankohtana kunniavieras saattaakin olla synnytysosastolla karjumassa.

3. Luo Facebookiin vauvajuhlaryhmä,  jossa voitte juonia kutsujen kuvioita ja tarjottavia.

4. Ja niistä tarjottavista - pidä nyyttärit. Helppoa, halpaa ja herkullista.

5. Älä varaa liikaa ohjelmaa. Äippä haluaa luultavasti mieluiten vain vaihtaa rauhassa kuulumisia jokaisen ystävänsä kanssa.

6. Keksi silti kuitenkin jotain pientä. Jonkinlainen esittelykierros on paikallaan, jos kaikki osallistujat eivät tunne toisiaan. Lisäksi Arvaa kuka -vauvakuvavisa osoittautui mainioksi.

7. Varaa aikaa pieneen lahjojenavaamis- ja hempeilyhetkeen. Tässä vaiheessa sopii olla siirappinen ja maalailla haikaroita seinille.

8. Pakkaa kaikki jäljelle jääneet herkut äidin mukaan. Onpahan sitten jotain tarjottavaa vauvanihastelijoille, mikäli kaikki aika menee hengissäpysymiseen eikä kukaan ehdi kauppaan.

Ja siinä se!

Minä tekaisin mukaani pähkinäjuustosalaatin. Herkkua. Ja koska olen nyyhky, leikkasin juustot ja melonit sydämenmuotoon. Tädin pikku mussukoiden kunniaksi!

Pakettiin kääräisin kahdet kesäverkkarit mätsäävin raapimisenestolapasin. Hieman piti ompelukoneen kanssa tapella ja yhdet sumopainihenkiset pöksyt heittää roskiinkin ennen kuin sain nämä aikaan. Mutta hauskaa se oli silti. Minipöksyt! Korttiin taas piirsin näkemykseni tulokkaista.

Tarjolla oli salaatteja, suolaista piirakkaa, karjalanpiirakoita, patonkia, juustoja, hedelmiä, täytekakkua, porkkanakakkua, keksjeä, muffinsseja, suklaataa, pähkinöitä ja kaiken maailman naksuja. Loppupeleissä oltiin kaikki paksuna.

Juomapuoli oli toki hieman hillitympää.

Saatiin kaikki valmiiksi noin 2 minuuttia ennen sankarin saapumista paikalle.

Lahjat olivat niin hienoja, että harkitsen vain niiden takia hankkiutuvani itsekin raskaaksi.

 Nyt vain odotellaan. Pari tuntia, pari päivää, pari viikkoa. Maksimissaan kai kuukausi. Iiiiih!!! Miten voi elämä olla näin jännää! Jotenkin luulin, että sukulaisten määrä olisi vakio, mutta nix! Niitä saattaa saada lisää kesken elämänsä. 

Mutta rakkaat Pilli ja Pulla, muistaaka sitten päästää äiti välillä myös viihteelle. Niin että joku muu kuin Hilkkis-täti on vahtimassa. Kerta minä haluan myös jatkossa hengailla siskoni kanssa myös ihan kahdestaan.

Hyväosaisen haihattelijan joulutoivelista

On jälleen se aika vuodesta!

Viime vuonna joku katkerahko henkilö loukkaantui syvästi blogiin tekemästäni joululahjatoivelistauksesta. Hänen mielestään olin no, lyhyesti sanottuna, ahne paska.

Tälle henkilölle haluaisin terävöitää eron toiveiden ja vaatimusten välillä. Mikäli sanojen merkitystä ei ymmärrä, voi ne kätevästi käydä tarkastamassa vaikkapa sanakirjasta. Tai kysyä kaverilta.

No, asiaan.

Minulla oli itse asiassa hyvinkin kirkkaana mielessä, mitä olisin tänä jouluna halajannut löytää kuusen alta. Rannekello ja Nappula-kynttilänjalat olivat ykkösenä toivelistalla.

Ja sitten tulivatkin valmistujaiset. Sain molemmat toivomani tavarat ja niiden lisäksi vielä aimo kuorman kaikenlaista muutakin ihanaa. Joten homma onkin jo hoidossa! (Valmistujaisista lisää kuvamateriaalia seuraavassa päivityksessä! Pysykää kanavalla!)

Minä tarvitsisin itselleni oikeastaan vain yhtä asiaa. Kallista, teknologista valokuvakansiota! Eli toisin sanoen ulkoista kovalevyä.

En tiedä ulkoisista kovalevyistä mitään. Kysyin asiaa Valiopojalta. Hänellä oli selkeä vastaus - hanki Buffalo.

Itsehän kuvittelin buffalon olevan melko villiintynyt häränpuolikas. Mutta ehkä se onkin puhveli.

Joku tämmöinen, kenties. Vaikka tämä ei nyt taida olla se kehuttu Buffalo. 

Niin, siinäpä oikeastaan se onkin. Muuta en tarvitse. Mutta se ei toki tarkoita, etten haluaisi kaikenlaista turhaa ylellisyyttä.

Mitä vanhemmaksi tulen (siis olenhan jo lähestulkoon kolmekymmentä, ryppyvoiteita voi alkaa lähetellä tähän suuntaan) sitä enemmän pidän turhasta pikku luksuksesta.

Tällä hetkellä kaikki luksushaaveeni liittyvät arkipäivien piristämiseen ja työpäivien jälkeiseen rentoutumiseen. Hyvään yöuneen, mahdollisuuteen levätä ja rentoutua. Hyvään ruokaan ja juomaan, kivoihin kulttuurielämyksiin. Yleiseen onnellisuuteen. (onnellisuus, muuten! Siinäpä olisi hyvä lahja! Taitaa tosin ylittää joulupukinkin valtuudet.)

Koneellakyhjöttämisen jäykistämät lihakseni rentoutuisivat hierontalahjakortista! Tosin en kuvasta poiketen haluaisi esitellä varpaitani, mutta sellainen kunnon jurmotus niska-hartiaseudulle maistuisi kyllä.

Toisekseen haluisin helliä stressistä kukkivaa ihoani kaikin mahdollisin keinoin. Kuten herkullisilla kasvonaamioilla, ihanan ruttuisilla pellavalakanoilla tahi käsittämättömän pehmoisilla kashmir-villapaidoilla.

Myös esimerkiksi teatteriliput tai ravintolalahjakortit ovat enemmän kuin tervetulleita. 

 Mitäs muuta sitten? No vaikka villahousut! Ja pipa! Ei palele sitten päätä tai peppua pakkasilla.

Olen ihaillut Uhana-designia kyllästymiseen asti. Mutta kun jotenkin niillä vaan on homma hallussa. Ja sitä paitsi se nimi! Uhana! Ja jotenkin olisi aika siistiä marssia toimiston jakkupukujen ja kotelomekkojen keskelle villahousuissa.

Kattokaa ny noita printtejä!

 Ja sitten onkin jäljellä enää jokajouluinen klassikkotoive - jotain superkiinnostavaa luettavaa, jonka kanssa viettää tunnelmallisia hetkiä sohvannurkassa, toinen käsi suklaakonvehtirasiaan haudattuna.

Oikeastaan voisin lukea mitä vaan. Tässä nyt kuitenkin muutama esimerkki siitä, mihin haluaisin syventyä.

Vahvoja, vahvoja naisia. Kiinnostavia tarinoita.

Tai sitten poikamaisia kasvukipuilutarinoita. Tai miksei vanhaa kunnon Härköstä, kevyttä välipäivälukemista.

Odotan jo innolla viikonloppua, kun voin itse vihdoin lähteä hieman jouluostoksille. Listakin on jo valmiina, ja työpaikan ansiosta tilillä on jopa hieman ylimääräistä rahaa. Enää puuttuu vain aikaa.

Perinteinen seliseli-postaus

Mitä nöyrimmät pahoitteluni siitä, että en ole lähes kuukauteen ehtinyt tänne vaikeroimaan gradun tekemisen vaikeudesta, työttömyysahdistuksesta ja kammottavan epävarmasta tulevaisuudestani. Olisin kyllä halunnut piehtaroida kirjallisessa epätoivossa, mutta en ole mitenkään ehtinyt. On ollut niin kiire suunnitella valmistujaisjuhlia ja käydä töissä.

Niin.

Voi olla että liioittelin työllistymisen vaikeutta hieman. Kohta olen kaivellut uraputken lähtökuoppia jo kuukauden verran. Tuntuu oudolta. En ole tottunut aamuisin peilistä katsovaan tiukkanutturaiseen jakkunaiseen. En osaa kantaa nahkasalkkua luontevasti ja liukastelen korkkareissani työpaikan liukkaalla lattialla. Palavereissä piirteen puolihämmennyksissä vihkoni täyteen epäselviä ajatuskarttoja ja lounaspaikoissa unohdan maksaa lounasseteleillä.

Mutta olen innoissani. Ja onnellinen. Myös aivan pihalla ja helkkarin väsynyt, mutta tästä se lähtee. Joko ylä- tai alamäkeen, mutta lähtee kuitenkin. T

Vaaleanpunaisen kesäyön aikaansaamia aatoksia

Nyt olisi kuulkaa kamera täynnä ihania kuvia! Kuvia kuninkaallisesti uiskentelevasta joutsenpariskunnasta, kuvia kauniisti tummuneesta savusaunasta, kuvia kesäillassa riemuikkaasti virnestelevistä kavereista pelastusliivit päällä.
Olisi myös kuvia hennoista kukkasista, rantakiviin lyövistä pärskeistä ja vaaleanhaaleasta kesäyöstä laiturilla.
Ja jos oikein kauan jaksaisi plärätä muistikorttia eteenpäin niin olisi siellä kuvia myös vauhdikkaasta tennisottelusta, sympaattisesta saaristolaiskahvilasta, vanhasta uljaasta kirkosta ja hiekkaan hautautuneista varpaista.

Mutta koska asun Porissa ja kamerani jäi viettämään yksineloa Turkuun, ette saa nähdä niitä kuvia. Ainakaan vielä. Ja seuraavan kerran kun parin viikon päästä ehdin sinne Turkuun asti, olen varmaan jo unohtanut koko asian. Joten sori.

Asian ydin on kuitenkin se, että oli mainio viikonloppu. Ehkä mainioin pitkään aikaan. Se alkoi sillä, että livistin takaisin kotiin jo torstaina.

Ehdin kotiovelle melko myöhään illansuussa. Raotin ovea varovaisesti ja potkin ensitöikseni kasan postia hieman syrjemmälle. Kolmen viikon postit. Siitä on todella kolme viikkoa kun viimeksi sain käydä kotona.

Hieman haikeissa fiiliksissä sitten pyörin ympäri kämppää. Säälittelin ikkunalaudalle kuolleita yrttejä ja koetin ollan näkemättä joka nurkassa leikkiviä pölykoiria. Kurkistin tyhjään jääkaappiin ja annoin pyykkikoneen laulaa kuusi tuntia putkeen.

Haahuilin hämmentyneenä ympäriinsä koko illan. Emme ehtineet asua uudessa kodissamme kuin vajaan kuukauden, ennen kuin koitti lähtö seuraavaan paikkaan. Kaikki on vielä niin kesken. Tyhjää, autiota ja rempallaan. Mutta jo nyt voi nähdä, että kyllä tästä tulee meidän koti. Sitten joskus. Sitten syksyllä.

Nukuin koiranunta. Ihmettelin liian tilavaa sänkyä ja tuhisevan unikaverin puutetta. Kuuntelin tyytyväisenä, kuinka Tuomiokirkon kello löi kaksitoista ja nukahdin vasta sitten.

Aamulla huomasin kirjamarkkinoiden avautuneen suoraan ikkunani alle. Sinne siis! Ja sieltä suoraan lounaalle siskon kanssa. Buffettia auringonpaisteessa jokirannassa. Ei huono.

Sitten kotiin pakkaamaan kamppeita viikonlopun ensimmäistä mökkivierailua varten. Valiopoika mukaan bussiasemalta ja äkkiä pyyhkeet ja uikkarit reppuun. Auto täynnä kaveraita ja autoradiossa Summer hits 90-luvulta. Matkan varrelta grilliherkkuja ja matkajäätelöt.

Perillä mökki-idylliä, johon tutustuin ensimmäisen kerran jo kymmenen vuotta sitten. Oi aikoja. Ja edellään saan olla täällä, näiden ihanien tyttöjen kanssa. Ja tällä kertaa matkassa mukana myös pari melkoisen mainiota poikaa. Hyvin ollaan asiamme hoidettu.

Soutelua, saunavuoroja, pari huurteista. Sitten äkkiä kaikki takaisin autoon, karkkipussi kiertämään ja matka kohti kotia. Tyytyväisenä nukkumaan, taas niitä samoja kirkonkelloja kuunnellen.

Lauantaina laiska aamu. Vihdoin yhteinen aamu omassa kodissa Valiopojan kanssa. Melkein liian hyvää ollakseen totta.

Aamupalan jälkeen tankattiin Turkuenergiaa jokirannasta. Torilta mukaan makeita mansikoita ja Teatterisillalta pehmikset. Jäätelönmakuisia suukkoja ja täydellistä rentoutumista. Kellokin meni kerrankin hitaasti eteenpäin, ehdittiin juoda lattet CafeArtin terassilla. Päätettiin, että kyllä tämä on meidän kaupunki, nyt ja aina.

Sitten reppuun mökkikamat vol 2. Kolmen auton kisa kohti Hiittisiä. Lounasta vierasvenesatamassa ja valokuvausta lossin kannelta. Perillä ihana kartanomainen mökkitunnelma. Perinteiset grillit, saunat, rannat ja terassit, mutta mukana myös tenniskentät, moottoriveneet, sisäkylpyhuoneet ja rannassa tönöttävä palju.

Ilta meni liian nopeasti pallon perässä juostessa, paljua täyttäessä, kirjaa lukiessa ja kuulumisia vaihdellessa. Mikä tuuri, että valvottiin aamuyöhön asti. Juostiin saunasta mereen, sieltä paljuun (juomaan skumppaa!), paljusta takaisin mereen ja sitten kierros uudestaan alusta.

Yöllä vielä tikun nokassa käristettyä makkaraa ja rapeaksi paistunutta vohvelia. Kenties hieman haaveilua siellä laiturilla ja lopulta yöunet kauniissa pienessä kamarissa.

Sunnuntai sen sijaan ei ehkä ollut ihan niin loistava. Tuskaa viikonlopun päättymisestä ja arjen alkamisesta. Työasioiden pyörittelyä ja laskupinon selvittelyä. Viiden tunnin bussissa istuminen ja yhteinen huokauskuoro. Liian lyhyiksi jääneet yöunet ja karu paluu takaisin maan pinnalle.

Tunnelmat sahaavat siis tuttuun tapaan ylös ja alas. Kultainen keskitie on pysyvätsti hukassa. Tämä kesä mennään joko täydellisessä vitutuksessa tai vaaleanpunaisilla pilvillä tanssien. Keskiarvo lienee siis neutraali ihan ookoo, mutta ääripäästä toiseen heilahtelu pistää välillä vähän väsyttämään.

Kesä, olet ihana, mutta jotenkin viet voimani kerta toisensa jälkeen. Odotan jo syksyä ja sen seesteisyyttä.

Murjottajan myönnytys

Valiopoika ihmetteli edellistä listaani ja totesi, että olen kyllä hyvä löytämään kaikesta sen negatiivisen puolen. Auts.

Mutta totta se on. Tasapainon vuoksi haluan huomattaa, että iloitsen suuresti myös pienistä asioista. Kuten esimerkiksi

-postin saapumisesta
-auringonvaloon heräämisestä
-ruokakauppojen hyllyjen tutkailusta
-kirpputoreista
-symmetrisistä kellonajoista ja päivämääristä
-jalkojen rasvaamisesta suihkun jälkeen
-pyykinpesusta
-kirjastossa käymisestä
-onnistuneesta kynsienlakkauksesta
-elokuvateatterin trailereista
-lahjojen paketoinnista
-valokuvien katsomisesta
-hyvän voileivän tekemisestä ja syömisestä
-lasillisesta kylmää mehua
-sopivan tyhjästä kuntosalista
-kauniista taivaasta
-pyöräilystä
-käsitöiden saamisesta valmiiksi
-leikkokukkien katselusta
-sängyn petaamisesta
-sanomalehtien lukemisesta
-eväiden tekemisestä
-metsässä kävelystä
-torilla käymisestä
-hyvistä asiakaspalvelijoista
-satunnaisista kohtaamisista
-tekstiviesteistä ja whatsapp-viesteistä
-blogien lukemisesta
-ikkunashoppailusta
-mainoslehtisten lukemisesta
-merkitsevistä katseista

Voisin jatkaa listaa vielä paljonkin. Kenties loputtomasti. Mutta nyt ei ehdi, koska pitää ehtiä tiskata ja kirjoittaa hieman gradua ennen vieraiden saapumista.

Jatkakaa itte sitä listaa. Kyllä niitä asioita löytyy.

No entäs sitten se sohva, kultaseni?

Noin 2,5 sekuntia sen jälkeen, kun allekirjoitimme vuokrasopimuksen, aloin miettiä tulevan asunnon sisustamista. Tietysti.

Yleensä, kun kaksi ihmistä lyö lusikat samaan laatikkoon, tulee pulaa tilasta. Täytyy päättää kumman sänky laitetaan kiertoon, mitä tehdään kahdella imurilla, kuka haluaisi ylimääräisen pesukoneen ja kumman ruokapöytä saa kunnian päästä paraatipaikalle.

Meillä ei juuri tätä ongelmaa ole. Valiopojalla on yksi (1) huonekalu ja itselläni ehkä....6-7 oikeasti omaa huonekalua. Joista mieluisia minulle on suurin piirtein 2 kappaletta. Niin että kaikenlaista uutta tulee hankintalistalle.

Itse asiassa hankittavaa on niin paljon, että piti ihan kirjoittaa lista siitä, missä tärkeysjärjestyksessä kamoja lähdetään metsästämään, kun budjetti ei salli kaiken hankkimista kerralla. Tultiin siihen tulokseen, että järjestys on seuraavanlainen:

1. Sohva. Tämä ei tarvinne selittelyjä. Koti ilman sohvaa on....ikävä. Ihanan yksiönikin viihtyvyyttä on laskenut dramaattisesti sohvanpuutostila.
2. Työpöytä. Taloutemme kouluja käyvä osapuoli tarvitsee tilan, jolle laskea armas tietokoneensa.
3. Ruokapöytä. Ei kovin akuutti, koska pärjäilemme hyvin hetken aikaa tämänhetkisellä minipöydälläni. Hakusessa olisi kuitenkin isompi, neljän hengen puupöytä ja siihen tuolit. Omani siirtyy siinä vaiheessa jonnekin kierrätykseen.
4. Säilytyskaappi/senkki. Makuuhuoneeseen tarvitaan lisätilaa vaatteille. Vielä on pohdinnassa, hankitaanko matala vetolaatikkomalli vai oikein kunnon vaatekaappi. Saas nähdä.
5. TV. Tämä ei yllättäen ole itselleni kovin tärkeä kapistus, kun vanhallakin pärjäisi ihan hyvin. Valiopoika on kuitenkin TV-fanaatikko ja vaatii isomman ruudun. Ja kyllähän se Netflix ihan kivasti siinä varmaan pyörisi.
6. Kirjahylly. Tämä on osastoa "sitten joskus". Tämänhetkinen avohyllyni pelittää kyllä vielä, mutta haaveilen kauniimmasta versiosta. Jossa olisi lasiovet, ettei tarvitsisi aina metsästää pölypalloja sivujen välistä.
7. Sänky. Listan vihoviimeinen jäsen. Oma sänkyni on vielä ihan kunnossa, mutta kahdelle hengelle käy tuo 120 cm vähän liian ahtaaksi. Varsinkin, kun toinen osapuoli on yli 25 cm toista pidempi ja vie epäreilun paljon tilaa.

No kuinka paljon rahaa tähän kaikkeen sitten hujahtaa? En tiedä. Riippuu siitä, kuinka hyviä löytöjä onnistumme tekemään. Sohva, sänky ja telkkari olisi tarkoitus hankkia uusina, muita metsästetään suosiolla kierrätyskeskuksista ja superalennusmyynneistä. Joka tapauksessa hankinnat ovat ajankohtaisia vasta siinä vaiheessa, kun kesätyörahat alkavat kilahdella tilille.

Millaista tyyliä sitten olemme hakemassa? No, aika simppeliä. Skandinaavisuus on yhä enemmän kova sana. Jopa koivukalusteet, joita aina olen inhonnut, ovat alkaneet puhutella suuresti.

Lähinnä siis valkoista, puuta, selkeitä linjoja, muutamia väriläiskiä.

Sohvan tulisi olla vaalea. Ennestaan kaveria odottelevat valkoinen ja vaaleanpunainen nojatuoli. Vaaleanpunainen tosin saanee kohtaloksi uudelleenverhoilun lähiaikoina.

Ylhäällä aikaisempi suosikki, Stemman Eerika-sohva ja alhaalla uusi kilpailija Kalustetukussa. Välissä vähän Ikeaa. Mikä olisi jees?

 Muuten olkkariin ei tarvita mitään ihmeempiä. TV-taso, sohvapöytä, lamppu ja se uudistusta odottava avokirjahylly löytyvät jo. Samoin kotiutin jokin aika sitten pitkäaikaishimotukseni, Ikean mustavalkoisen Stockholm-maton.

Kaipasin vielä silmäniloksi viherkasveja, söpöjä pikku koreja (jotka osaan tehdä itse, hähää) sekä kyllästymiseen asti jahkailemaani valkoista String-hyllyä. Olisko se vaikka sopiva valmistujaislahja? Vink vink.

Mielessäni olen asetellut tuohon String-hyllylle teepannun, kuppeja ja pieniä teepurnukoita. Oooh, kuinka persoonallista!

Ruokapöydän toivoisin olevan mahdollisimman yksinkertainen. Pöytälevy ja neljä suoraa jalkaa. Ei muuta, kiitos. Tammi houkuttelisi ihan extrapaljon... vaan riitelisikö se sitten karmivasti mahdollisten koivuisten huonekalujen kanssa? Kenties.

Kätevää olisi tietysti sekin, että neljän hengen pöytä venyisi tarpeen mukaan myös kuudelle. Mutta entäs ne tuolit sitten? Selkeää puuta, verhoiltua valkoista, modernimpaa muotoa? En tiedä yhtään. Pitää jättää se päätös Valiopojalle.

Nämä kaikki Ikeasta. Tosin käytettynäkin voisi löytyä kivoja.

Senkin tai lipaston hankkisin ehdottomasti mieluiten jostain kierrätyskeskuksesta. Oooh jos löytäisi vaikka jonkun mahtavan vanhan arkun! Se olisi mieletön. Lipasto saisi ihan mielellään olla värikäskin, joku sopivasti hieman nuhjaantunut.

Vanhaa ja uutta esimerkkiä.

Kirjahyllyä en vielä ole kauheasti pohtinut. Tärkeimmät kriteerit ovat mukavan neutraali väri, paljon hyllytilaa, sopivan tiheät hyllyvälit ja lasiovet.

Tässäkin kohtaa Ikeasta löytyi hämmästyttävänkin kivoja tuotteita. Mutta mikä asennevamma lienee taustalla siinä, että mieluummin ostaisi huonekalunsa jostain muualta, kuin Ikeasta? Erikoista. 

Vanhaa kunnon Hemnesiä. Ehkä tuo ruskeanharmaan kaapin malli olisi kaikkein toimivin. Tosin väritys voisi olla taas sitä valkoista....

Katselin kirjahyllyehdokkaita hieman muualtakin. Mutta njaah... eivätpä ne kovin erilaisilta näytä, kuin nuo Ikean edukkaammat versiot. Luulen, että jos kirppareilta ja kierrätyskeskuksista ei löydy sopivaa ajan patinoimaa kirjahyllyä, niin meille saattaa päätyä jokin Ikean versio.

En enää edes muista, mistä nämä olivat... Jyskistä?

No niin, olisiko siinä taas nyt tarpeeksi turhanpäiväistä lätinää yhdelle päivälle? Mites se gradunteko? Ehtiihän tässä vielä ruhtinaalliset pari tuntia keskittyä siihen ennen illan työvuoroa...