Kun sanat eivät riitä

Minä pidän sanoista. Liian paljon. Siitä huolimatta aion nyt kirjoittaa hyvin vähäsanaisen blogitekstin ja antaa kuvien puhua puolestaan.

Ensinnäkin siksi, että joskus sanat ovat turhia. Kuvista välittyy jo kaikki kerrottava. Ja toisaalta myös siksi, että neljän mökkipäivän jälkeen haluan käydä suihkussa, tilata pitsaa ja istua sohvalla katsomassa Mad Meniä.

Joten näihin kuviin, näihin tunnelmiin! Hyvää juhannusta!

Tuplaristiäiset

Eilen keräsin kerralla parin vuoden pappiskiintiön täyteen ja kävin sekä rippijuhlissa että ristiäisissä.

Voisin kertoa molemmista juhlista, mutta koska olen asiaan menemisen ja hiljaisuuden ystävä, niin keskityn vain toiseen. Ja vaikka tapaamani rippilapset olivat kenties suloisimpia ja ystävällisimpiä teinejä, joita olen koskaan tavannut, niin valitsen silti ristiäiset.

Ensinnäkin siksi, että vauvat. Mikään ei voi voittaa vauvoja. Vauvoilla on ienhymyt ja palluraiset pikku polvet ja tukkaa pelkästään takaraivolla ja liian isot silmät ja hellyttävät miniatyyrisormenkynnet ja pehmeät nukkaposket ja niin pienet varpaat, että melkein alkaa pelkkä ajatuskin itkettää.

Ja toisekseen siksi, että nämä kyseiset vauvat ovat tätinsä silmäteriä eikä heistä näin ollen voi liikaa kirjoittaa.

Itse en niin perusta ristiäisten kirkollisesta puolesta, mutta sen sijaan sellainen hieman yleisempi, jollain lailla henkinen ilmapiiri iskee kyllä. Siirtymäriitti. Juhlahetki. Yhteinen kokoontuminen.

Se, että otetaan nämä pojat osaksi tätä perhettä ja sukua. Annetaan heille nimet ja kummit. Ystävät matkan varrelle. Toivotaan kaikki heille onnea matkaan, hyvää tuuria, iloa ja elämyksiä.

Niinpä samalla kun pojat kuuntelivat juttuja seurakunnasta ja jumalasta, minä ajattelin sukua. Sitä, kuinka tämä pieni tilaisuus muutti pojat kaiken keskipisteiksi, uudeksi aluksi. Minut se heitti ikänaissarjaan, jonkun tädiksi. Vanhemmistani se teki isovanhempia, siskostani taas äidin.

Jotenkin ihmeellistä että se on mahdollista. Luulisi, että suku olisi jollain lailla pysyvä asia? 

Siitä saakka, kun omat isovanhempani siirtyivät vehreämmille nurmille, on koko suvun käsite muuttunut jotenkin hataraksi. Serkut ovat kadonneet, mummolat hävinneet maailmasta ja tädit ja sedät siirtyneet etäämmälle. Enää ei kokoonnuta jouluisin tai äitienpäivänä. Naimisiinkin ovat sukulaiset menneet salavihkaa, ilman komeita kemuja.

Mutta nyt... Ehkä se on nyt taas tässä. Suvun paluu. Iltapäiväkahvien, serkkukatraiden ja yhteisten joulujen aika vol 2. Sillä erotuksella, että itse olenkin se kurttunaama, joka kerta toisensa jälkeen tervehtii sanomalla että oletpas sinä kasvanut!

Onpa kertakaikkiaan hullua tämä elämänmeno.

Pojat. Tervetuloa maailmaan! Täällä on enimmäkseen mukavaa.

Näettekö! Jatkumo! Vaarin kahvikupeista hörpitään ristiäiskahveja tyttärentyttärenpoikien kunniaksi.

Mutta ei niin jotain vanhaa ettei jotain uuttakin... Kyllä voi aivan hyvin vaihtaa kermakakut nalleihin ja siemaista janoonsa vaikka veikkosen.

Myös se tuli todennettua, että ihmisten mielestä lapsille on kiva ostaa lahjoja. Aina. Vaikka lapset eivät sitä itse koskaan tule edes muistamaan.

Ja tietty ostin sitten itsekin. Nyt kun vihdoin luvan kanssa saan ostaa lastenkirjoja! Tätä on odotettu jo ainakin kymmenen vuotta.

 Intouduin myös rustaamaan kaksospojille onnitteluvärssyn. Olisin kyllä kopioinut muuten jonkin valmiin version, mutta ilmeisesti sellaisia ei ole olemassa. Tähän omaan onnitteluuni yhdistin pari netin syövereistä bongaamani pätkää ja keksin väliin vielä hiukan omiani.

Meillä on kotona -arvaa kuka?

Vauvanhoitoko rankkaa muka?

Mepä pistettiin paremmaksi

ja hankittiin poikia kerralla kaksi. 

Tänään lapsiamme juhlitaan 

ja onnenmaljat nostetaan.

Kuohukoon siis juoman kuplat

parhaat ovat meidän tuplat!

Alemmassa kuvassa Pillillä yllään eleganssi perintömekko, johon allekirjoittanutkin pukeutui vuonna -88.

Voihan vauva

Eilen juhlistimme odottavaa siskoani piiloutumalla kahdenkymmenen hengen voimin yhteen keittiöön. Yllätyskutsut, nääs.

Kun pahaa-aavistamaton juhlakalu maha-asukkaidensa kanssa saapui paikalle, varoimme visusti huutamasta liian kovaa "yllätys!!!". Siinähän olisi saattanut vaikka synnytys käynnistyä. Sen sijaan skoolasimme pilttipurkeilla ja siirryimme suuremmitta mutinoitta suoraan ruokapöytään.

Nämä olivat toiset vauvakutsut, joihin olen ikinä osallistunut. Alan lämmetä tälle perinteelle. Varsinkin, kun suomalaiset kutsut ovat aika kaukana jenkkien babyshowerkrääsähysteriasta. Kun jätetään kilpavarustelu ja muu kaahotus pois, on idea juhlien taustallahan on mitä mainion: juhlitaan yhdessä tulevaa uutta elämää ja annetaan odottavalle äidille pieni mukava hengähdystauko hyvien ystävien seurassa.

Meidän juhlat koostuivat seuraavista aineksista:

1. Lähetä kutsu kaikille läheisille ystäville ja sukulaisille hyvissä ajoin, jotta mahdollisimman moni ehtii raivata tilaa kalenteristaan.

2. Pidä kutsut salassa odottajalta - näin hälle ei ainakaan tule minkäänlaista stressiä järjestelyistä ja imuroimisista ja ties miestä epäolennaisuuksista. Varaudu toisaalta myös siihen, että kutsujen oletettuna ajankohtana kunniavieras saattaakin olla synnytysosastolla karjumassa.

3. Luo Facebookiin vauvajuhlaryhmä,  jossa voitte juonia kutsujen kuvioita ja tarjottavia.

4. Ja niistä tarjottavista - pidä nyyttärit. Helppoa, halpaa ja herkullista.

5. Älä varaa liikaa ohjelmaa. Äippä haluaa luultavasti mieluiten vain vaihtaa rauhassa kuulumisia jokaisen ystävänsä kanssa.

6. Keksi silti kuitenkin jotain pientä. Jonkinlainen esittelykierros on paikallaan, jos kaikki osallistujat eivät tunne toisiaan. Lisäksi Arvaa kuka -vauvakuvavisa osoittautui mainioksi.

7. Varaa aikaa pieneen lahjojenavaamis- ja hempeilyhetkeen. Tässä vaiheessa sopii olla siirappinen ja maalailla haikaroita seinille.

8. Pakkaa kaikki jäljelle jääneet herkut äidin mukaan. Onpahan sitten jotain tarjottavaa vauvanihastelijoille, mikäli kaikki aika menee hengissäpysymiseen eikä kukaan ehdi kauppaan.

Ja siinä se!

Minä tekaisin mukaani pähkinäjuustosalaatin. Herkkua. Ja koska olen nyyhky, leikkasin juustot ja melonit sydämenmuotoon. Tädin pikku mussukoiden kunniaksi!

Pakettiin kääräisin kahdet kesäverkkarit mätsäävin raapimisenestolapasin. Hieman piti ompelukoneen kanssa tapella ja yhdet sumopainihenkiset pöksyt heittää roskiinkin ennen kuin sain nämä aikaan. Mutta hauskaa se oli silti. Minipöksyt! Korttiin taas piirsin näkemykseni tulokkaista.

Tarjolla oli salaatteja, suolaista piirakkaa, karjalanpiirakoita, patonkia, juustoja, hedelmiä, täytekakkua, porkkanakakkua, keksjeä, muffinsseja, suklaataa, pähkinöitä ja kaiken maailman naksuja. Loppupeleissä oltiin kaikki paksuna.

Juomapuoli oli toki hieman hillitympää.

Saatiin kaikki valmiiksi noin 2 minuuttia ennen sankarin saapumista paikalle.

Lahjat olivat niin hienoja, että harkitsen vain niiden takia hankkiutuvani itsekin raskaaksi.

 Nyt vain odotellaan. Pari tuntia, pari päivää, pari viikkoa. Maksimissaan kai kuukausi. Iiiiih!!! Miten voi elämä olla näin jännää! Jotenkin luulin, että sukulaisten määrä olisi vakio, mutta nix! Niitä saattaa saada lisää kesken elämänsä. 

Mutta rakkaat Pilli ja Pulla, muistaaka sitten päästää äiti välillä myös viihteelle. Niin että joku muu kuin Hilkkis-täti on vahtimassa. Kerta minä haluan myös jatkossa hengailla siskoni kanssa myös ihan kahdestaan.

Valmistuminen, eli kuinka lopetin opiskelun 19 vuoden jälkeen

Joo joo, nyt pitäisi kirjoittaa joulusta ja uudesta vuodesta ja lupauksista ja tavoitteista ja menneestä ja tulevasta ja perinteistä ja perheistä ja materialismista ja kinkkuähkystä. 

Mutta ku ejjjjaksa. Ehkä myöhemmin. Pääsiäisenä, vaikka. Nyt haluan edelleenkin kirjoittaa valmistumisesta. 

Olen nyt parin kuukauden ajan hämmästellyt sanaa valmistuminen. Mitä se muka tarkoittaa? En tunne itseäni pienimissäkään määrin valmiiksi. Päinvastoin, en ole koskaan ollut näin keskeneräinen!

En ole sisäistänyt sitä faktaa, että opiskelut olivat tältä erää tässä. Ei tenttejä, ei esseitä, ei kokeita, ei luentoja, ei mitään. En tiedä, mistä ihmisen päivät muka täyttyvät, jos koulutyöt eivät vie jokaista liikenevää minuuttia. 

Käyn siis kaikessa rauhassa töissä ja teeskentelen palaavani koulunpenkille ”ihan kohta”. Sitten parin kuukauden päästä, kunhan tämä kesätyöpätkämäinen urakkani työelämässä loppuu. Päähäni ei mahdu, että todella palaisin työpaikalle joka maanantaiaamu kello kahdeksan myös ensi kuussa ja sitä seuraavassa kuussa ja keväällä ja vielä juhannuksenkin jälkeen ja jopa ensi talvena.

Odotan jännityksellä sitä hetkeä, kun tajuan siirtyneeni koulusta työelämään. Mitä silloin mahtaa tapahtua? Sekoanko vai olenko tyytyväinen?

Ajattelin, että kenties valmistumisen idea kirkastuu minulle valmistujaisjuhlien myötä. Siispä pistin muutama viikko sitten kahvipannun tulille, mekon päälle ja hajuvettä korvan taakse. Kutsuin kotiin vanhemmat ja appivanhemmat, kummit ja sisarukset. Sain lahjoja ja kukkia, otin vastaan onnitteluja. 

Mekko on MyOlssonin, kukat lahjoja ja mies entinen työpaikkaetu.

Tarjolla oli lohileipiä, lihapiirakoita, välimeren kasvispiirakkaa ja coctailtikkuja. Ja puoloffeekakku. Ja suklaata. Ja skumppaa, toki.

Lahjaksi sain esimerkiksi joulukuusen. (!!)

 Ja silti en usko valmistuneeni!

Luulen sen johtuvan osaksi seremonian puutteesta. Kuinka erilaista olisikaan ollut kihistä tyytyväisyydestä yhdessä opiskelukavereiden kanssa. Kuusi vuotta yhteistä puurtamista takana, kaikilla korkkiruuvikiharat ja juhlamekot, rehtorin puhe, sylit täynnä ruusuja ja yhteinen samppanjapullo. Kenties liikutuksen (tai itsetyytyväisyyden) kyynel, tulevaisuudensuunnitelmia ja viimeinen olan yli heitetty katse kohti yliopistorakennusta. 

Mutta ei. Kukin valmistuu omalla ajallaan ja yksitellen, milloin nyt aikatauluihin sattuu sopimaan. Yliopistokaupungin ovat kaikki jo melkein hylänneet ja työelämä on astunut elämään vaivihkaa, ilman sen suurempia seremonioita. 

Jos olisi edes maisterihatun saanut! Tiedättehän, ylioppilaslakin vastineen. Tai jos hattu ei käy, niin miten olisi maisteriviitta? Maisterisormus? Viikset? Ois ny ees jotain!

 

Juuri oikeanlainen syntymäpäivä.

Minuun iski syntymäpäivän jälkeinen masennus. Oli jotenkin keväisen kepeä ja ihana päivä. Kaikki oli helppoa ja mukavaa ja ilahduttavaa ja herkullista. Ja sen jälkeen pitikin palata takaisin arkeen! Vääryys! Onneksi Valiopoika vanhenee parin viikon päästä, joten saadaan taas uusi syy syödä kakkua aamupalaksi.

Itse heräsin huhtikuun viidentenätoista siihen, että Valiopoika suurin piirtein löi minua kaasuilmapallolla päähän ja virnisteli kuin vajaamielinen henkilö. Hän oli melko innoissaan. Se innostus oli kyllä hyvin tarttuvaa laatua, ja pian jätin itsekin aamupalan kesken päästäkseni availemaan lahjoja mahdollisimman pikaisesti. (Välihuomautus: loppuuko syntymäpäivien herättämä lahjainnostus koskaan? Voisi kuvitella, että nyt kun saavutin näin käsittämättömän korkean iän, niin osaisin nauttia juhlapäivästäni myös ilman paketteja, mutta kun ne on niin kivoja...!)

Ja oi mitä lahjoja sainkaan! Kyllä kannatti täyttää 25 vuotta jo toisen kerran peräkkäin. Valiopoika oli piilottanut riemunkirjavien pääsiäispapereiden alle vinkeän marimekkopaidan, muumipurkin ja Google Nexus tabletin. Tulee pieniä paineita tässä meikäläisen päälle, itsehän olin ajatellut lahjoittaa mielitietylleni lähinnä hyvää mieltä ja suklaata. Täytynee pohtia asiaa vielä uudemman kerran ennen toukokuun alkua.

Kaikkein liikuttavinta taisi kuitenkin olla muumipurkkiin kätketty viesti tulevista tapahtumista - oi oi oi, pian me muutetaan yhteen...!

Huomatkaa myös taka-alalle kätketty sisustustarra, joka jo odottaa uutta ovea.

Muistamisia tuli myös muilta perheenjäseniltä, niin nykyisiltä kuin tulevilta. Sisko ja vävymies lisäsivät köyhää astiavarastoani, samoin vanhempani, joilta olin kylläkin saanut toisenkin lahjan jo etukäteen, kun sitä malttamattomuuksissani ruinasin. No jaa. Kerrankos sitä.

Valiopojan perhe puolestaan muisti suloisilla pienillä sisustustavaroilla ja komealla purjehduspaidalla, joka vei välittömästi ajatukset tulevaan kesään, suolaiseen merituuleen ja pärskyviin laineisiin. Kesä, tule jo pian! Täällä on nyt kaikki releetkin valmiina sua varten.

Piti ottaa kuva tabletista, mutta kamera oli taiteellisella tuulella ja tarkensi taulusta tulevaan heijastukseen.

Lahjojen paljastuttua kätköistään koristelin katastrofaalisesti kootun kakkuni (koittakaa hei itte vatkata sokerikakkutaikinaa sauvasekoittimella, ei oo helppoa) ja lähdettiin Valiopojan kanssa aurinkoiselle kevätkävelylle. Tepasteltiin pitkin häikäiseviä ja kevätpölyisiä katuja ja pohdittiin mistä saisi hyvän synttärilounaan. Valinta kohdistui lopulta meille kummallekin uuteen tuttavuuteen Di Treviin - ja voi jisses että oli oiva valinta.

Herkuteltiin sitten kolmen ruokalajin lounas paikassa, jossa tarjoilijat olivat melkein liiankin ystävällisiä ja vesimukit niin kauniita, että melkein alkoi itkettää. Tänne tullaan kyllä vielä toistekin. Alkupalana ollut salaattibuffet oli herkkujen herkku!

Minä valitsin lohta ja Valiopoika possua. Kasvisvaihtoehtokin kuulosti taivaallisen hyvältä, sitä sitten ensi kerralla.

Ruuan jälkeen vyöryttiin jokirannassa sinne ja tänne ja harkittiin terassikauden avaamista. Tuuli puhalsi kuitenkin aina silloin tällöin niin purevasti, että käytiinkin vain torilta hakemassa kimppu tulppaaneja kahvipöytään ja tallustettiin kaikessa rauhassa takaisin kotiin. Käsi kädessä, totta kai.

Iltapäivällä leipaisin vielä kinkkupiirakan, latasin kahvikoneen valmiiksi ja loikoilin sängyllä suosikki-ihmiseni kainalossa. Erinomainen tapa viettää syntymäpäiviään, sanoisin. Iltapäivän kääntyessä kohti iltaa pärähti ovikello pari kertaa ja perheenjäseniä alkoi tipahdella kylään. Vieraita kutsuttiin tasan niin monta, kuin ylimääräisiä lautasia oli. Eli neljä. Ensi vuonna voisi ehkä käydä astiaostoksilla ennen synttäreitä ja kutsua hieman enemmän porukkaa.

Kinkkupiirakka oli kuulemma ranskalaista. Ei se kovin ranskalaiselta maistunut, mutta oli silti ihan hyvää.

Ette varmaan lainkaan arvaa, että koristelin kakun ihan itse. Huom. tämä ei ole leivontablogi.

Illalla vieraiden lähdettyä käväistiin vielä kerran Valiopojan kanssa pikaisesti ulkona ja käperryttiin sen jälkeen nojatuoleihin loppuillaksi. Avattiin pullo kuohuvaa, lastattiin pöydälle patonkia, barcelonalainen juustolajitelma ja viinirypäleitä. Katsottiin telkkarista varta vasten juhlaa varten säästetty Satuhäät ja oltiin onnellisia.

Sain myös pääsiäishyasintin. Keltaisen! Se tuoksui hämmentävästi joululta.

Tämä vanheneminen ei ole lainkaan hassumpaa. Minusta on mukava päästä eroon kaikesta siitä halvaannuttavasta epävarmuudesta, tehottomuudesta, epätietoisuudesta ja keskeneräisyydestä, mikä näitä nuoruusvuosia leimaa. Odotan malttamattomana sitä, että joskus pääsen eläkkeelle. Silloin mummosieluni on vihdoin oikeassa ajassa ja paikassa. 

Kuolemattomia ajatuksia syntymäpäivän kynnyksellä

Mikään ei ehkä ole niin noloa, avartavaa, hauskaa, myötähäpeällistä ja hämmästyttävää, kuin omien entisten ajatusten lukeminen. Siksi suosittelen jonkinlaisen päiväkirjasysteemin pitämistä ihan kaikille.

Tässä oman vanhenemiseni kynnyksellä etsiskelin arkistoistani oman pienen minäni ajatuksia eri vuosilta. Ensimmäiset merkinnät tuntuvat olevan vuodelta 2005. Siis kaksituhatta ja viisi! Kun täytin seitsemäntoista vuotta. Huh huh.

Sukellus menneisyyten oli kutkuttava. Teidän iloksenne kokosin tiivistelmät tähän. 

Vuonna 2005, täyttäessäni 17 vuotta, minä...
-Pidin synttäreitäni "loisteliaina" ja 17 ikävuotta vastuullisena ja pelottavan isona lukuna.
-Pohdin, mitä vaaditaan seuraavalta vuodelta, kun tulen täysi-ikäiseksi.
-Opettelin jonglööraamaan synttärilahjaksi saamillani palloilla.
-Etsin siskolle ylioppilasmekkoa ja kehuin erityisen lämmintä huhtikuuta.
-Olin käynyt synttäreideni kunniaksi katsomassa leffan, joka oman asiantuntevan käsitykseni mukaan käsitteli "vissiin jotain kansanmurhajuttua, oli tosi ässä". (Joo. Jep. En keksi tähän nyt mitään kommentoitavaa enää.)

Vuonna 2006, täyttäessäni 18 vuotta, minä...
-Jauhoin taukoamatta uudesta ihanasta koiranpennustani.
-Olin mielestäni saavuttanut kunnioitettavan iän ja muuttunut aikuiseksi. Samalla totesin, etten koskaan ollut tuntenut itseäni lapsellisemmaksi.
-Innostuin mahdollisuudesta luovuttaa verta ja tehdän elintenluovutustestamentin (?).
-Pohdin, pitääkö minun nyt alkaa seurata politiikkaa. (Voi minua...)
-Iloitsin saamistani keltaisista kumisaappaista ja runokirjasta. Haaveilin käveleväni sateessa ja sepittäväni runoja päässäni. (Nyt pakko sanoa uudelleen: voi minua....)

Vuonna 2007, täyttäessäni 19 vuotta, minä...
-Luin pääsykokeisiin. Kuulemma 120-140 sivua päivässä. Siistiä.
-Luin paljon sanomalehtiä. Ja haaveilin toimittajuudesta. Ihmettelin, kuinka olinkin osannut valita tulevalle uralleni oikean suunnan. (Oi menneisyyteni minä, onneksi et tietänyt, miten kammottavaa toimittajuus voikaan olla.)
-Olin hieman järkyttynyt 19 vuodestani. Mietin jo etukäteen seuraavaa synttäripäivää ja kaksikymppiseksi muuttumista. Kirjoitin kaksikymppisten menevän naimisiin, tekevän lapsia ja ottavan lainaa. En ilmeisesti halunnut mitään noista asioista. (Herää kysymys, että olinko kenties sekoittanut kaksi- ja kolmekymppiset keskenään...)
-Tiivistin tulevaisuudentavoitteeni kirjoittamalla: "aion vaan itsepäisesti pysyä lapsellisena ja hysteerisenä ja kärsimättömänä ja helposti innostuvana ja lyhytnäköisenä ja epävarmana ja ujona. niin että varautukaa vaan siihen."
-Pohdin sitä mahdollisuutta, että joskus tulevaisuudessa tulen syntymäpäivieni aikoihin lukemaan kaikki päiväkirjamerkintäni huhtikuun puolivälistä. (Terkut vaan sinne vuoteen 2007! Täällä niitä luetaan!)

Vuonna 2008, täyttäessäni 20 vuotta, minä....
-Asuin Ruotsissa ja heräsin syntymäpäiväni aamuna heleillä pikkutytön äänillä laulettuun Vi gratulerariin ja sain kasan melko tahmeita suukkoja ja halauksia.
-Sain sänkyyni aamupalatarjottimen, joka oli aivan kuin ruotsalaisista tv-sarjoista. Herkkuleipiä, kahvia, mehua, ruusuja, kortteja, paketteja ja jopa pikkuruinen Ruotsin lippu.
-Sain Suomesta paketin. Helmikorvakorut. Vinkki siitä, että oli aika lopettaa haahuilu ja hieman vakavoitua?
-Haahuilin silti, jopa enemmän kuin koskaan ennen. Harkitsin jääväni Ruotsiin asumaan. Ja yritin saada kiinni erästä poikaa ja karistaa kannoiltani toisen. Toivoin seurustelevani.
-Totesin olevani muinaismuisto Neuvostoliiton ajoilta.
-Pohdin, saavutaanko elämässäni koskaan mitään.

Vuonna 2009, täyttäessäni 21 vuotta, minä...
-Olin ilmeisesti jotenkin alamaissa. Tympääntyneesti kirjoittelin tiskeistä ja imuroinnista ja yksinäisyydestä, vaikka olisi pitänyt juhlia.
-Totesin, että vanheneminen ei tunnu miltään, koska en muutenkaan ikinä edes muista, kuinka vanha olen. (?)
-Pohdiskelin jotain "menneisyyden haamuja", joista en kuitenkaan viitsinyt kertoa mitään tarkemmin. (Selvästikin ne haamut ovat siis kadonneet, koska en muista enää yhtään mitään haamuja. Voitto!)
-Kuuntelin Per Gessleä ja erityisesti biisiä "Leva livet", jossa lauletaan siitä, kun ihminen täyttää kaksikymmentäyksi vuotta. Olin Gesslen kanssa samaa mieltä. Elämä täytyy elää.

Vuonna 2010, täyttäessäni 22 vuotta, minä...
-Olin huumaavan iloinen. Kirjoittelin riemuissani siitä, miten ihanaa on käydä kävelyllä, saunoa ja syödä voileipiä. (Ja onhan se toki ihanaa. Mutta kai sitä olisi voinut niitä synttäreitäkin jotenkin juhlistaa?)
-Kirjoitin synttäripäivän olevan "hieno! hieno hieno hieno! niin paljon parempi kuin viime vuonna!"
-Illalla oli ilmeisesti myös tulossa "miljoona kivaa asiaa", mutta koska en ole tarkemmin kertonut niistä, niin en tiedä mitä ne mahtoivat olla.
-Olin saanut jälleen aamupalaa sänkyyn. Kahvia, croisantteja ja tuoretta ananasta.

Vuonna 2011, täyttäessäni 23 vuotta, minä...
-Järjestelin täyttä päätä syntymäpäiväbileitä seuraavalle illalle. Leivoin ekaa kertaa porkkanakakkuakin.
-Sain exältä hienoja lahjoja. Esim. sanelukoneen. Olin olevinani ammattimainen toimittaja.
-Nautin kauniista, aurinkoisesta kevätpäivästä.
-Tein proseminaarityötäni. Jopa syntymäpäivänäni. (Turhaan silloin valitit! Kokeilepa gradua ja sano sitten miltä tuntuu!)
-Kävin illalla kävelyllä, laitoin kasvonaamion, tein kasvislasagnea, avasin pullon punaviiniä ja katsoin leffan Tyttö, joka leikki tulella.

Vuonna 2012, täyttäessäni 24 vuotta, minä...
-Asuin Göteborgissa, olin edellisiltana juhlinut vanhenemistani, juonut liikaa tequilaa ja kärsin sen seurauksena elämäni pahimman darran.
-Ollut toisaalta iloinen ja liikuttunut vaihtarikavereiden kauniista sanoista, lahjoista ja hyvästä meiningistä, mutta toisaalta kaivannut kotiin tärkeiden ihmisten luokse.
-Ihmettelin, missä se ikäkriisi oikein on, kun vieläkään ei ahdista.
-Söin synttärilounaaksi kaverin tarjoamaa limoncello- ja mustikkajuustokakkujäätelöä.
-Roikuin facebookissa ja kännykän äärellä koko päivän ja odotin onnentoivotuksia naapurimaan puolelta.
-Kävin illalla saunassa, ensimmäistä kertaa kuukausiin.

Vuonna 2013, täyttäessäni 25 vuotta, minä...
- Pohdin syntymääni ja totesin olevani ikuinen keskonen, henkisesti kesken jäänyt ruipelo, joka ei meinaa kestää elämän pieniä ja suuria vastoinkäymisiä.
- Totesin syntymäpäivän tuntuvan maanatailta.
- En jaksanut keskittyä ikäkriisiin, vaikka neljännesvuosisata pamahtikin mittariin. Sovin itseni kanssa palaavani asiaan "sitten syksymmällä".
- Aioin olla nuori ja tyhmä ainakin vielä yhden kesän ajan. (Ja hei otetaas nyt taas sitten kerta kiellon päälle!)
- Ajattelin pakata opiskelijahaalarin pahvilaatikkoon ikuisiksi ajoiksi. (Mutta mites toi vappu? Sehän on ihan nurkan takana taas?)
- Vietin ystävien kanssa triplajuhlia jo ennen virallista syntymäpäivääni. Askartelin hassuja hattuja, sekoittelin pehmisshotteja, leivoin pitsaa, järjestin ongintaa, pistin päähäni muovisen tiaran, kävin tanssimassa ja muistaakseni sipisin ystävän kanssa melkein aamuun asti.

Viime vuoden eleganssi.

Aikamoista.

Voisin nyt analysoida näitä menneiden vuosien ajatuksiani oikein perinpohjaisesti. Pohtia onko minussa ylipäänsä enää yhtään mitään samaa, kuin vuoden 2005 pallopäässä. Tai sekin riittäisi, että kävisin läpi, kuinka hiton paljon asioita on ehtinyt tapahtua viime huhtikuun viidennentoista ja tämän illan välissä.

Mutta en nyt taida. Jääkööt nämä yksittäiset ajatuksenpätkät ruotimatta. Jätän ne pelkäksi hassunhaikeaksi lukutuokioksi. Ja lupaan vastedeskin kirjoittaa ajatuksiani ylös ainakin kerran vuodessa.

Huomenna on taas kerran merkkipäivän aika.  Mitäköhän mahdan tehdä? No ainakin käydä herkkulounaalla Valiopojan kanssa. Kenties ostaa kukkia torilta. Leipoa kakun ja keittää kahvit. Kutsua perheen kylään. Illalla ehkä juoda lasin viiniä ja avata juustolajitelman.

Ja toivottaa itselleni onnea. 

Joulutunnelmia auttamattomasti myöhässä

Ihmiset ovat palanneet takaisin arkiseen raadaantaan. Ainakin hetkeksi. Kohta mätetään nakkeja ja perunasalaattia kaksin käsin, räjäytellään rahaa paukkuina taivaalle ja kohkataan uusista tuulista, uusista suunnitelmista ja siitä, kuinka tämä tuleva uusi vuosi tulee olemaan niin paljon parempi kuin edellinen.

Joulusta tuntuu kuluneen jo ikuisuus.

Mutta koska ensin rötväsin kotikotona joulupyhät ja sen jälkeen pyyhälsin Valiopojan kanssa Tallinnaan, en ole päässyt blogin ääreen joulutunnelmoimaan ennen kuin nyt. Kun viimeisetkin kinkunrippeet on ängetty pitsaan tai hernekeittoon ja lahjavuorista on merkkinä enää pursuileva paperinkeräyslaatikko.

Joten tässä sitä tulee. Joulun tunnelmia vuosimallia 2013. Kaikin puolin täydellinen vuosi. Ja hyvä oli joulukin.

Samat tonttutorviset ja kynttiläsysteemit vuodesta toiseen.

Jokajouluinen hupi: tarhassa taiteilluille joulukoristeille nauraminen.

Budabestejä, viinikarahveja, huolella taiteltuja kangasliinoja.

Kiltin perheen lahjasaalis, aattoaamun puuro ja pitkäsormisen Valiopojan taidonnäyte.

Paketeista paljastui juuri niitä asioita, joita olin toivonutkin. Astioita, lukemista, pehmoisia sukkia, lämpimiä lapasia. Kaikenlaisia herkkuja mahanpohjaa kutkuttamaan ja ihana pehmoinen tyyny yöunia parantamaan. Hieman uutta taidetta seinille, uudet kaunoluikkarit kodin viereiselle jääkentälle ja kameraan tuliterä objektiivi. Oi onnea!

Yleispäteviä paketointiniksejä (OBS! ystävät ja sukulaiset - sisältää spoilereita aattoillalle!)

Paketointi on yksi joulun parhaista asioista. Voisin shoppailla loputtomasti erilaisia houkuttelevia paperirullia. Voisin kerätä kilometritolkulla kangasnauhoja, vertailla tuntikaupalla erilaisia teippejä askartelukaupassa, sommitella pahvinpaloja pakkausten päälle ja kerätä muutamia satoja erivärisiä tussikyniä. Olen kuullut, että överiyden ihmemaassa jenkkilässä ihmisillä saattaa olla kodissaan paketointipiste. Eli pöytä, joka on varattu vain ja ainoastaan lahjojen paketoimiselle. Se se vasta olisikin jotain!

Koetan kuitenkin olla menemättä vielä sinne överiyden puolelle. Tänäkin vuonna paketoin lahjani tasan kahdella erilaisella paperilla - jotka sivumennen sanoen ovat täysin samat, kuin viime vuonnakin. Eli punaista ja ruskeaa voimapaperia. Perinteisellä linjalla mennään.

Minusta olisi mukava joka joulu hankkia uusi paperirulla - joka joulu uudet tuulet! Erilaisia tyylejä ja nokkelia uusia paketointiniksejä. Mutta ei. Olen jämähtänyt tähän voimapaperiloukkoon. Lähinnä siksi, että mitkään muut paperit eivät näytä yhtä a) tyylikkäiltä ja b) sympaattisilta.

Yksiväriset paperit ovat myös siitä mainioita, että niitä voi koristella niin monella eri tavalla. Yksinkertaisinta on tietysti valita joku kivasti mätsäävä lahjanaru. Suosittelen kokeilemaan kaupan kimmeltävien narujen sijasta välillä myös vaikka paperinarua, villalankaa tai juutinarua. Paketin voi myös jättää naruttamatta ja koristella pinnan vaikka kuvioteipeillä. Tai kiiltokuvilla. Tai erivärisestä paperista leikatuilla kuvioilla. Tai hitto vie, vaikkapa kakkiupaperilla, kuten allekirjoittanut teki. Antakaahan, kun demonstroin.

Pullonkaulaan söpö joulukuusenkoriste ja narua - paketti on valmis.

Lahjoja ei tarvitse aina paketoida neliskulmaisiksi. Tee välillä töttöröitä ja pussukoita, vaihtelu virkistää!

Skippaa narut ja kirjoita toivotus näyttävästi paketin pintaan. Tai jos paketointi jurppii, etsi valmis lahjakassi. Mauri Kunnaksen kuvittamat ovat tietty parhaita.

Kiinnitä huomiota pieniin söpöihin yksityiskohtiin. Lahjansaaja  ilahtuu! Ellei ole niin innokas, että repii paketin silpuksi silmänräpäyksessä.

Joulu on jo aivan nurkan takana! Huomenna tosin vielä Jännittäviä Työkuvioita ja lomatunnelma melko kaukana - mutta tiistaina sitten! Silloin aion velloa hämäränhyssyisessä joulukoomassa koko päivän.

Kas vain, joulufiilis! Tervetuloa!

Toinen adventti meni ohi niin, että hurahti. En muistanut edes adventtikynttelikköä sytyttää. Tosin puolustuksekseni sanottakoon, että nukuin huonosti, kieriskelin pitkään sängyssä, käväisin Turku Designin joulumyyjäisissä ja vietin loppupäivän töissä. Että joulurauhaa vain kaikille!

Mutta olen silti hieman innoissani kotiini hiipivästä joulutunnelmasta. Erityisen ihanan säväyksen tuo eräs tänne salavihkaa muuttanut tonttu, joka tuntuu olevan kimpussani takiaisen sitkeydellä. Vaan eipä siinä mitään, joulu onkin rakkauden aikaa. On mukavaa lojua iltaisin sängyllä katselemassa Netflixistä hyvänmielensiirappisarjoja ja kuiskutella kaikenlaisia salaisuuksia.

Olisi niin paljon kaikkea ihanaa, mitä voisi tehdä. Jouluostoksia esimerkiksi. Elän valheellisessa tyyneyden tunteessa, koska olen jo päättänyt mitä annan kullekin joululahjaksi. Tosin jossain vaiheessa kannattaisi varmaan käydä myös hakemassa ne tavarat pois sieltä kauppojen hyllyiltä ja kääriä kotona voimapaperiin ja juuttinaruun. Voi joulu.

Leipomuksia voisi myös tehdä. Piparkakkujuustokakun vaikka. Tai tiramisurahkapiirakan. Lucianpäivän pullatkin olisi kiva pyöräyttää. Tai jotain herkullisia suolapaloja, lohileipäsiä tai parmesankeksejä...

Joulukortitkin voisi tehdä. Minulla OLI mahtava joulukortti-idea, mutta koska suvussamme ilmeisesti menevät täysin käsittämättömien askarteluideoiden geenit sukupolvelta toiselle, niin jouduin hylkäämään tuon ideani. Vanhempani olivat nimittäin keksineet tismalleen saman kortti-idean.Uskomatonta, mutta totta.

Ja sitten olisi tietysti myös se gradu, jolle varmaankin pitäisi uhrata ajatus tai pari. Hmmm....

Ensin kuitenkin vielä vähän joulutunnelmia!

Viime vuonna askarrellut karkkipurkit pääsivät taas esille.

Liikuttavan ruma suosikkijoulukoristeeni - muovinen minikuusi.

Hyasintista joulun tuoksua ja kylässä käyneeltä kaverilta ihana yllärilahja.

Blossapullot kynttilänjalkoina ja myöhässä oleva adventtikynttelikkö.

Joulun toinen puoli - pikkumusta pikkujouluihin! Kaulakorukin näytti vähän joulupallolta.