Litrahuulen pelastus, eli hamahelmilasinalustat

Luulitte ehkä, että olen jo kuollut tahi lopettanut blogiini kirjoittamisen kokonaan. Olitte väärässä. Tosin 95 prosenttia blogini lukijoista (eli perheeni jäsenet) tiesivät minun olevan kotikotona rötväämässä ja pitämässä luonnollista blogitaukoa.

Luonnollisen blogitauon oli tarkoitus pitää sisällään ahkeraa gradutyöskentelyä ja satunnaista siskojen välistä laatuaikaa. Sen sijaan se pitikin sisällään herkuttelua, laiskottelua, biletystä, kavereita ja shoppailua. Hups.

Edellämainitusta erinomaisesta käänteestä johtuen valvoin viime yönä kahteen ja hakkasin näppäimistä sormenpäät kuumana. Esseen deadline oli tänä aamuna yhdeksältä. Ylitin sekä itseni että minimisivumäärän ja palautin esseen ajoissa omalle paikalleen.

Uskomattomasta läheltä piti -tilanteesta selviäminen vaatii tietysti juhlia. (Varsinkin, kun edellisistä alkaa olla kulunut jo useampi päivä.) Illalla aionkin villisti paistaa vohveleita ja katsoa Satuhäitä. Yltäkylläisyyden huipuksi en aio edes tyytyä kämppiksen valmiskermavaahtotötskään, vaan vatkaan allit heiluen ihan oikeaa kermistä. Miälenvikast riekkumist.

Vohveleiden kera nautin ehkä kupin teetä tahi kahvia. Ja siitä pääsenkin vihdoinkin tämän postauksen oikeaan asiaan, eli hamahelmistä väkerrettyihin lasinalusiin. Olen jo pitkään pelännyt pöytäni puupinnan puolesta ja haikaillut milloin minkäkinlaisia lasinalusia. Virkattua, neulottuja, mosaiikeista väkerreltyjä tai pubeista pöllittyjä. Mitään en kuitenkaan ole saanut aikaiseksi. Paitsi nyt.

Mallin löysin alunperin...jostain. Anteeksi, olen unohtanut! Ehkä se oli Pinterestistä. Olen kyllä vähän muokkaillut sitä suuntaan jos toiseenkin.

Juu saatan olla henkisesti jälkeenjäänyt.

Näitä alusia on kiva nyprätä iltaisin, juurikin sen telkkarin töllöttämisen ohessa. Tavoitteena olisi saada aikaan ainakin kuusi. Tai kymmenen. Tai niin paljon kuin helmiä riittää. Tai kunnes keksin jonkun uuden pakkomielteen.

Toivoin salaa, että vohvelikekkereilleni olisi tullut kunniavieraaksi myös elämääni astunut uusi uros, eli Urho. Ikävä kyllä Urholla oli muuta menoa. Ehkä sitten ensi kerralla.

Urholla ja mulla synkkasi heti.

Damdamdam-dadadadada-dadadadada

Lattia keikkuu tasaisesti jalkojen alla. Hiuket nousevat sähköisesti pystyyn. On vähän liian kylmä, mutta samalla mystisesti tunkkaista. Haisee pölyltä ja reilulla kädellä suihkitulta sitruunaiselta puhdistusaineelta. Joka puolelta kuuluu kilinää, kolinaa ja mölinää.

Olen jälleen laivalla. Tuntuu siltä, kuin olisi kotiinsa tullut.

Tämän kesän jälkeen otan mieluusti pienen paussin näihin laivareissuihin. Siinä vaiheessa, kun huomaa jälleen istuvansa tismalleen samassa hytissä, kuin pari viikkoa aikaisemminkin (Silja Galaxy, hytti numero 9111) kannattaa ehkä harkita joko edestakaisin reissaamisen vähentämistä tai lentokoneisiin siirtymistä.

Mutta nyt. Nyt olen matkalla Suomeen. Näillä näkymin viimeisen kerran.

En voi uskoa, että nyt tämä kesä on ihan oikeasti ohitse. Eilen vielä istuidin radion toimituksessa ja painiskelin nettisivujen kanssa aivot höyryten. Nyt olen tässä. Huomenna taas jo jossain aivan muualla. Maanantaina alkaa yliopiston syyslukukausi. Vad i helvete?

Suomeen palatessa täytyy hieman pohtia tämän bloginkin kohtaloa. Kun taas tallustelee tuhansien murheellisten laulujen maassa kaikkien sukulaisten ja ystävien ympäröimänä, niin onko tämän blogin pitämisessä enää mitään järkeä? Kuulumisia kun voi vaihtaa astetta mukavammin vaikka kahvikupposen ääressä.

Vaikka onhan tämä kirjoittelu melko terapeuttista aivotyhjennystä. Saa nähdä miten käy.

Ensimmäisiä ajatuksia

Aivoni eivät ole pysyneet perässä kaikissa näissä käänteissä. Göteborg. Tukholma. Turku. Tampere. Turku. Tukholma. Tampereellakin, suosikkikahvilani surkean pienellä terassilla istuen, totesin ystävälleni, että kyllä täällä Göteborgissa yleensä tuulee enemmän. 

Joo-o. Ei yhtään auttanut, vaikka Tampella-kyltti riippui melkein pään päällä ja Tammerkoski jylisi vieressä. Olen sekaisin kuin mökille talveksi unohdettu käkikello. Kaikkein eniten pääkoppa on askarrellut takaraivossa inisevän itsepintaisen kysymyksen vuoksi: missä minä oikein olen kotonani?

Ajaessani viimeisen kerran pitkin Göteborgin Avenyeta, tunsin jossain syvällä sisimmässäni pienen haikeuden alun. Tutuksi käyneet paikat vilisivät silmien ohitse. Tuolta ostin ensimmäisenä iltana vessapaperia ja valmissalaatin masentavan kaatosateen jälkeen. Tuonne menin varjoon istumaan poltettuani otsani ensimmäisen kuuman kesäpäivän kunniaksi. Tuonne harhailin epätoivoisena etsien tulostinta ensimmäisen esseen dead linen lähestyessä. Tuolta etsin syntymäpäivälahjaa uudelle ystävälle. Tuolla istuin juoruamassa ja keventämässä sydäntä. Tuolla hullu jalaton mies pyysi viittä kruunua. Tuolla olin tyytyväinen.

Ja bussi vain kulki määrätietoisesti kohti juna-asemaa ja hyvästejä.

Entä sen jälkeen? Uusi asunto ja sen tuoma ihastus. Herääminen aamuyöstä ja hermojaraastava ensimmäinen tunnelbana-matka kaljanhajuisessa oksennusmetrossa. Oman ihanan perheen löytäminen Silja-laivan käytävältä, eikä kokolattiamatto ole koskaan näyttänyt kauniimmalta.

Kotiinpaluu. Jälleennäkeminen, joka sai perheen koiran lähes tukehtumaan ilosta. Jännittyneessä horroksessa vietetty junamatka opiskelukaupunkiin. Tutut mukulakivet jalkojen alla, samat vanhat kadut ja uudenlainen innostus. Rakas ystävä, joka hehkui hääonnea ja pumpulinpehmeitä unelmia. Ja toinen, joka selitti silmät loistaen uudesta työpaikasta. Satunnaista shoppailua ja liian lyhyitä kahvitteluja.

Turun Tuomiokirkon portailla istumista ja ihanan, ikiaikaisen Aurajoen tutut rannat. Vanhaan kunnon kuppilaan istuutuminen ja viinilasin äärellä pohdiskelu. Kikattaminen kasvistortilla kädessä. Pitkät pururatalenkit siskon ja koirien kanssa. Viimeisetkin stressin muruset poistava venematka mökille. Savulta tuoksuva sauna, salaisuuksia kuhisevat kesäillan keskustelut, höyryävät uudet perunat. Itsetehty raparperipiirakka, molskahtaminen hyytävän kylmään mereen. Aurinkotuoli, koukuttava roskapokkari ja huussiin pesän tehneet ampiaiset jännitystä tuomassa.

Ja sitten viimein. Paluu pinttyneeltä tupakalta tuoksuvaan säästöhyttiin. Kurkkuun noussut pala ja epämääräinen väsymys. Pätkittäiseen torkkumiseen hävinnyt päivä, yksin nurkkapöydässä syöty nahkea valmissämpylä. Laukun raahaaminen pitkin Tukholman rantaviivaa ja metrolaiturilla harhailu.

Ensimmäinen työpäivä.

Siitä lisää myöhemmin. Tänä iltana on liian paljon tunteita.

Vielä vähän hehkutusta

Niin, kuviakin voisi tietysti laittaa. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, paitsi jos kuva on huono ja kirjoittaja hyvä.

Tässä tilanteessa tosin sekä kirjoittaja että kuvaaja (olen jakautunut persoonallisuus) ovat niin väsyneitä, että yhteispeli lienee paras vaihtoehto.

Tervetuloa ei-niin-matalaan majaani.

 Sisäänastuessa näyttää siis tältä. Paljon tilaa, mutta kodikas tuntu. Hyvä alku. Ovesta sisään kurkistaessa oikealle puolelle jää innokkaita vierailijoita odottava vuodesohva.

Verhon takana entinen oviaukko.

 Tietokonepöytä on pieni ja söpö. Varpaita voi kätevästi lämmitellä patterilla samalla kun seikkailee Facebookin ihmeellisessä maailmassa.

Huom. sininen tuoli!

 Dataupisteen ja makuukamarin väliin on ystävällisesti sijoitettu tilanjakajaki Ikean klassikkohylly. Tismalleen samanlainen löytyy muuten omastakin olohuoneestani, terkkuja vaan sinne!

Sänky näyttänee kivemmalta sitten, kun maltan pedata sen.

 Sängyn vierestä löytyy suloinen sininen soppi. Tässä voisi kauhean kätevästi strömsöillä ja askarrella oikein sydämensä kyllyydestä, jos tilanne olisi toinen, ja asuisin täällä ihan oikeasti.
 

 Pöydän vieressä on ovi liikuttavalle pikku parvekkeelle. En vielä tehnyt lähempää tuttavuutta, mutta lämpiminä kesäiltoina, kenties...

Pitsiverhot!

Ja itsenikin löysin kaikessa rytäkässä.

Kodikkaita yksityiskohtia.

 Kaikkein eniten sävähdytti kuitenkin pienet, hauska sisustusesineet. Huoneesta tulee heti noin tsiljoona kertaa kutsuvampi, kun lättää hieman oksia maljakoihin ja pieniä lamppuja iltoja valaisemaan.

Telkkarin vierestä löytyi luontoa.

Samoin kirjahyllyn päältä.

Timantteja!

Jee!

 Ja onhan sekin ny tietty ihan ookoo, että kämpästä löytyy oma telkkari. Mokomaa tyhmyyslaatikkoa en ole katsellutkaan puoleen vuoteen, jo oli aikakin siirtää aivot takaisin narikkaan!