Olipa kerran yksi pääsiäinen

Pääsiäinen tuli, oli ja meni. Kevät on virallisestikin täällä. Tosin kukaan ei ole tainnut kertoa sitä tuolle meidän ulko-oven vieressä tönöttävälle lumikasalle tai pihatien jääkerroksille. Mutta ihan henkilökohtaisena protestina pistin jo tennarit jalkaan. Siitäs saat, maailma.

Pääsiäinen oli... hidas. Tuijottelin ulos ikkunoista ja potkiskelin pikkukiviä kävelylenkeillä. Nukuin sikeästi mummon vanhassa sivustavedettävässä sängyssä sinikellolakanoiden syleilyssä. Näin unta kesästä. Söin inkivääriltä, kardemummalta ja garam masalalta maistuvaa lammasta ja välipäivinä blogipastaa. Join punaviiniä hampaat punaisina ja istuin bussissa muistelemassa teini-ikää. Popsin suklaata kyllästymiseen asti, kävin asuntonäytössä kurkkaamassa mahdollisuuksia täynnä olevaan tulevaisuuteen ja lähetin vastahakoisesti pari työhakemusta.

Ihan peruspääsiäinen siis.

Aloitin pääsiäisen vierailemalla isosiskon luona. Hän on vissiin Keski-Euroopasta oppinut, että jälleennäkemistä kuuluu aina juhlia kuohuvan ja pienen naposteltavan kera. Ja antamalla siskolle pääsiäisylläri.

Kotona oli kaiketi parikin pääsiäistipua käynyt munimassa terveisiään kaikelle kansalle.

Narsissit kukkivat, munista kuoriutui lisää herkkuja, koirat nauttivat auringonpaisteesta ja yksi pääsiäistipu näytti kärsivän pahanlaatuisista vierotusoireista.

Vaan kaikki kiva loppuu aikanaan. Ihan liian nopeasti huomasin taas istuvani junassa...

Keväinen levottomuus tuntui valtaavan allekirjoittaneen jotenkin erityisen väkevästi vanhoille kotikonnuille palatessa. Kohta sinne pitäisi muuttaa itsekin. Mutta milloin? Ja minne? Millä rahalla? Jos samaan syssyyn vaihtuu kaupunki, asunto, ystäväpiiri ja elämäntilanne niin ei liene ihme, että vähän mietityttää. Töitä pitäisi saada, mutta eipä niitä vaan kuulu. Asunto lähtee alta parin kuukauden kuluttua. Opiskelu loppuu. Päivärytmi pitää rakentaa itse. Kohta edessä on siirtyminen opiskelijasta työttömäksi työnhakijaksi.

Ja silti pitäisi vaan olla että rai-rai-rai, eipä tässä huolen häivää. Hmmm.

En ikinä kuvitellut muuttavani yksin turkulaiseen keskustayksiöön. Sen elämäntilanteen piti olla ollutta ja mennyttä, mutta tässä sitä taas ollaan. Nollapisteessä. Paitsi että on sinne takataskuun tietysti ilmestynyt tutkintotodistus. Kai sekin jotain merkitsee.