Oi joulu joulu

Alan pikkuhiljaa vaipua jonkinlaiseen sokerikuorrutteiseen horrokseen. Aivosolut joutuvat koetukselle vain silloin, kun pitää aamupalapöydässä päättää laittaako joululimpun päälle kinkkua vai graavilohta.

Olin etukäteen jännittänyt, miltä tämän vuoden joulu oikein tuntuisikaan. Ehkä senkin takia hössötin etukäteen extrapaljon. Kaivoin joulutunnelman esiin väkisin ja vakuutin itselleni hampaat irvessä ja kulmakarvat glitterissä, että kyllä tästäkin joulusta ihana tulee. Pakko tulla!

Turhaan huolehdin.

Ei joulu voi olla kuin ihana. Ja vaikka joulupöydän äärellä onkin tänä vuonna kolme ihmistä vähemmän, ei sekään kuitenkaan haitannut. Ne jäljelle jääneet kun kuitenkin sattuvat olemaan maailman parhaimpia. Ja sen yhden muilla mailla seikkailevan joulukarkurinkin kanssa kokoonnutaan viettämään huijausjoulua joskus helmikuun kieppeillä. Hah!

Ilmeisesti minä olin viime vuonna ollut oikein erinomaisen kiltti. Niin kuin aina, totta kai. Rapisevien käärepaperien alta paljastui kassikaupalla ihania lahjoja. Nyt vaan mietityttää, että miten ihmeessä saan kaiken raahattua takaisin Tampereelle. Ei siihen upouuteen luxemburgilaiseen käsilaukkuunkaan kovin paljon joululahjasuklaata mahdu.

Ja taas tuli muuten todistettua sekin, että blogin pitäminen on kaikin puolin järkevää toimintaa. Tietotekniikkatontut olivat käyneet tarkastelemassa toivelistaani oikein antaumuksella. Kiitos teille tontut. Olette ihania.

Itsekin tulin piilottaneeksi kuusen alle yhden jos toisenkin paketin. Paketointiteemaksi valitsi jälleen voimapaperin ja pienten lappusten silppuamisen.

Niimpal kauhiast pakettei

Ylimpänä vasemmalla komeilee se lahja, jonka kävin viemässä Tampereen Joulupuu-keräykseen. Toivottavasti tuntematon joulunjuhlija ilahtui antamastani paketista. Väkersin oikein virkatun rintaneulankin persoonallista otetta tuomaan.

Nyt en jaksa enää kauempaa istuskella tässä koneella. On liian kiire syödä lisää herkkuja ja maata sohvalla tyytyväisessä horroksessa, uusi joululahjakirja aivan käden ulottuvilla. Kuvat siis puhukoon puolestaan. Minä jatkan lomailua.

Ylitin itseni ja leivoin porokeksejä. Äidinäidin vanhalla, saksalaisvalmisteisella pikkuleipäautomaatilla tietysti.

Porokeksejä tehdessä meinasi lähteä sekä hermot että nahka sormenpäistä (tulikuuman suklaamössön takia), mutta tulipahan tehtyä. Jotenkin nuo minun keksinimöykkyni eivät ihan näyttäneet samalta kuin tuossa ohjekirjasessa. Ranneliikkeestäkö se lieni kiinni?

Äiti taas tekaisi sydämellisiä pipareita ja isosisko kanelivalkosuklaamuffineja.

Reiällinen sydänpiparimuotti oli mahtava idea, mutta käytännössä pienempi sydänkolo paisui uunissa epämääräiseksi möykyksi. Tyylikästä.

Joulurauhanjulistukseen tuli ihan parisen tyyppiä.

Joulurauhaa hakemaan oli taas tullut suunnilleen koko Turku. Miten se aina onkin yhtä ihanaa värjötellä Vanhalla Suurtorilla satojen muiden ihmisten väliin sulloutuneena? Kaikkein parasta on jäädyttää nenä ja varpaat oikein antaumuksella, ja suunnata sen jälkeen pikavauhtia kotiin hörppimään kuumaa glögiä.

Kotona oli liikuttavan jouluinen tunnelma.

Kodin joulukoristeet ovat säilyneet samoina niin kauan kuin muistan. Tonttu Torvinen urkkii, kurkkii ja vakoilee joulupuun oksilla vuodesta toiseen. Päiväkodissa ja kuvataidekerhossa äherretyt tontut ja muut härpäkkeet pääsevät kunniapaikoille komeilemaan. Ei sitä aina tarvitse olla niin tyylikästä. Varsinkaan, jos sammutetaan valot ja tunnelmoidaan takkatulen ja kynttilöiden ääressä.

Aattoillan jälkeen maisemani on ollut suunnilleen tällainen.

Aattona keikistelin mustassa mekossa ja teeskentelin olevani sivistynyt. Ja heti sen jälkeen kiskaisin päälleni pingviinihaalarit ja villasukat. Ah.