Kiitos kaikesta

Pienenä tyttönä minusta oli ihana mennä mummolaan.

Automatkalla painoin nenän kiinni ikkunaan ja tähysin silmä tarkkana ohi vilistävää maisemaa. Minulla oli siskojen kanssa kilpailu siitä, kuka ensimmäisenä näkisi mummolan keltaisen seinän vilkkuvan puiden välistä. Aika usein hävisin sen kilpailun

Kun auto kaartoi mummolan pihalle, aukeni rintamamiestalon ulko-ovi sillä siunaamalla sekunnilla. Mummo astui rappusille, kuivasi kätensä esiliinaan ja huusi tervehdyksiä jo ennen kuin ehdimme autosta ulos. Usein tervehdysten sisältö kuului että ”voi, voi, miten te nyt vasta tulette!” 

(Ja ei, sillä ei ollut mitään merkitystä, kuinka aikaisin aamulla karautimme pihamaalle. Aina mummo oli jo ehtinyt meitä ikävöidä ja odottaa.)

Mummolassa piti aina juosta kilpaa peräkammariin. Siellä oli maailman mahtavin huonekalu, pyörivä nahkainen nojatuoli. Jos potki jalalla seinästä vauhtia, tuoli kieppui ympäri niin hurjaa vauhtia, että mahanpohjassa huimasi. Oikeastaan seinää ei olisi saanut potkia, koska siitä saattoi jäädä rumia jälkiä. Aina minä silti potkin hieman, salaa. Eikä mummo koskaan suuttunut

Pienenä tyttönä minusta oli hauska leikkiä mummolassa.  Siellä saattoi rakentaa mummon papiljoteista ja hiusneuloista lehmiä. Tai pelata muistipeliä, jonka mummo oli tehnyt leikkaamalla vanhoja postikortteja kahtia. Joskus pappa soitti huuliharpullaan pieniä sävelmiä ja me taputimme tahtia vieressä.

Pienenä tyttönä muistan mummolan usein olleen täynnä vieraita. Mummo ei suurta vierasjoukkoa hätkähtänyt, vaan kattoi pöydän täyteen itse tehtyjä herkkuja. Karjalanpaisti komeili keskellä pöytää ja piirakoita leivottiin kokonainen vuori. Nirsona lapsena minä nyrpistin nenääni liian pehmeälle lihalle ja mökötin nurkassa. Äidin ja isän mielestä minun piti syödä sitä, mitä oli tarjolla. Mummo ei kuitenkaan kuunnellut heitä, vaan keitti lautasellisen makaronia ja heitti annoksen keskelle voisilmän. Itse hän ei malttanut istua alas ollenkaan. Ehkä kaikki aika meni siihen, että hän vispasi minulle välipalaksi raakaa kakkutaikinaa.

Mummon keittiön kaapissa oli metallinen purkki, joka jotenkin mystisesti oli aina täynnä karkkia. Samalla salaperäisellä tavalla myös pakastimesta löytyi loputon varasto Ville Vallaton – jäätelöpuikkoja. Coca-Colaakin mummo välillä hankki meidän lapsenlapsien iloksi, vaikka juoman nimi pistikin hänen kielensä solmuun. Kellarista haettiin milloin koka-kokaa, milloin kola-kolaa. Ehkä sen takia useimmiten juomana olikin Jaffaa.

Pienenä tyttönä pelkäsin mummon pihalla parveilevia isoja muurahaisia. Katsoin silmät pyöreinä, kuinka mummo antoi niiden kiipeillä pitkin nilkkojaan, ei tainnut ötököitä edes huomata. Mikä sankari!  Välillä mummo lastasi minut ja siskoni vanhoihin maitokärryihin ja työnteli meitä pitkin Vaskijärven hiekkateitä. Silloin eivät muurahaiset pysyneet perässä.

Pienenä tyttönä sain nukkua mummolan vintillä. Siellä lakanat tuoksuivat hyvältä ja olivat ihanasti kaikki eri paria. Siskojen kanssa tapeltiin siitä, kuka saisi sen kaikkein kauneimman kukkapeiton. Iltaisin minua saattoi itkettää, kun omassa peitossa oli vain rumia kukkia ja äitikin kaukana poissa. Silloin mummo silitti selkääni ja lauloi paimenpojasta ja tupakkarullista. Nuotin vierestähän se meni, mutta minä vaivuin pikkuhiljaa uneen. Ja aina kun aamulla heräsin, oli mummo jo keittiössä ottamassa tuoreita sämpylöitä ulos uunista.

Mummo nosti minut keittiöjakkaralle istumaan, antoi kuuman sämpylän käteeni ja palasi askariensa pariin. Välillä hän mutisi hiljaa itsekseen ja minua nauratti.

Nyt minä en ole enää mikään pieni tyttö. Vaan eipä ole enää mummoakaan.

Mutta  nämä muistot minulla ainakin on.