Moikka menneisyys!

Leikin olevani pienen pieni veturi aamulla kerran. Pihisen, puhisen ja yskin niin pontevasti, että VR:n miehet ovat jo alkaneet suunnitella minulle aikataulumuutoksia.

Mutta aina kun hetkeksi maltan luopua nenäliinojen, kurkkupastillien ja hunajateen pyhästä kolminaisuudesta, koetan käydä läpi kaappeja ja laatikoita muuttoa varten. Tänään otin urakaksi viiden yliopistovuoden ajalta kertyneet luentomuistiinpanot.

Ja voin kertoa, että niitä oli useampi kilo.

Tämän verran paprua tuli tiensä päähän. Seuraava osoite: paperinkeräyslaatikko.

Luentopaperien poisheittäminen kirpaisee yllättävän paljon. Joskus niitä muistiinpanoja on kirjoittanut ihan tosissaan. Opiskellut ne ulkoa ennen tenttiä ja tallettanut huolella kansioon. Ei kai niitä nyt voi vaan heittää menemään? Ihan kuin tyhjentäisi aivonsa.

Mutta jos realistisia ollaan, niin tuskinpa tulen enää koskaan syventymään "Journalismin lajit" -kurssin luentomateriaaleihin. Minä tiedän, mitä journalismin lajit ovat. Olen itse kokeillut niistä useita. Joten kiitos ja hei, te kaikki turhat paperit!

Pienen myönnytyksen itselleni tein. Säästin muutaman yleishyödyllisen monisteen, pari omaa esseetä. Ja sitten myös sen ihka ensimmäisen luennon muistiinpanot.

Johdatus tiedotusoppiin! Voi nyyh! Katsokaa, miten hienon otsikonkin olen jaksanut väkertää! (Ja ilahduttava lause heti ekassa kappaleessa: Viestintä ei ole KAIKKI.)

Tosin tuo ensimmäisen luennon hikipinkous ei ole kantanut kovinkaan pitkälle. Jo seuraavalla viikolla oli muistiinpanojen reunoihin alkanut ilmestyä omituisia töherryksiä ja kiemuroita. Kaikkein oudoin oli tuo alla näkyvä Faller ner på knä!

Mitä? Miksi? Minkä takia olen halunnut vaipua polvilleni? Suunnitelinko kosintaa, olinko uupunut, pitikö kengännauhat solmia? Ja ennen kaikkea miksi olen pitänyt tarpeellisena ilmoittaa nämä aikomukset ruotsiksi luentopaperin reunalla?

Liian paljon aikaa?

Tutkimattomia ovat minun tieni.