Sori, mut mihin mä voin laittaa kaikki nää mun tunteet?

Noin 15–20 prosenttia ihmisistä on hermojärjestelmältään erityisen herkkiä. Herkän ihmisen tahdosta riippumaton hermosto reagoi voimakkaasti ärsykkeisiin, kuten valoihin, hälyyn ja makuihin. Herkkä havainnoi tarkkaan sekä ympäristöään että sisäistä maailmaansa. Herkkyys voi ilmetä myös vahvoina taidekokemuksina ja taipumuksena imeä itseensä toisten tunnetiloja.

Olen aina ollut nössö. Nykyään olen asian kanssa myös täysin sinut. Jotkut meistä nyt vaan ovat vähän pehmeämpiä.

Olen myös herkkä. Herkkä tuntemaan, herkkä tulkitsemaan, herkkä loukkaantumaan, herkkä itkemään. Olen herkkä sekä itseni että toisten puolesta. Mietin mitä, miksi ja miten muuta mahtavat tästä tilanteesta ajatella. Mietin mitä tein ja mitä olisin voinut tehdä toisin.

Järkytyn ihmisten pahuudesta. Järkytyn vääryyksistä ja rikoksista. Pöyristyn epäoikeudenmukaisuuksista niin, puristan käsiä nyrkkiin rystyset valkoisina ja haudon kostoa yön pimeinä tunteita.

Välillä suljen silmäni tosiasioilta, kääntelen tilanteiden paremman puolen esille ja keskityn tiukasti vain hyviin hetkiin - sillä jos en tekisi niin, olisi tuloksena valtava tuska, ahdistus ja kyynelmeri sekä pohdiskelusessio, joka veisi keskittymiskyvyn kaikesta muusta.

Hermostun tai ahdistun helposti voimakkaista aistiärsykkeistä.

No juu. Lähinnä metelistä ja tuoksuista. 

Huomaan helposti erilaisia vivahteita ja yksityiskohtia ympäristössäni.
Jep. Varsinkin silloin, kun oikeasti pitäisi keskittyä johonkin suurempaan kokonaisuuteen. Saatan kokoauksessa havahtua siihen, että olen tuijottanut kollegan kulmakarvoja ja miettinyt mikä häntä mahtaa ärsyttää, kun kulmat ovat niin kurtussa.

Muiden ihmisten mielentilat vaikuttavat voimakkaasti minuun.
KYLLÄ. Liikaa. Tämä on vittumainen ominaisuus, jonka vaihtaisin pois milloin tahansa. Toki on mukavaa, että ihmisten ilo ja innostus kirkastaa omankin päivän, mutta valitettavasti tämä murjottajien maa on yleensä täynnä huonotuulisia ihmisiä. Hetki heidän seurassaan ja TSÄDÄM - kannan muiden ihmisten murheita mukanani lopun päivää.

Siedän huonosti kipua.
En tiedä. En minä nyt mistään pahimmasta päästä ole. Kestän rokotukset ja hammaslääkärit kuin nainen.

Kiireisenä ja/tai hyvin sosiaalisena päivänä haluan ennemmin tai myöhemmin hakeutua omaan rauhaani.
Voi kyllä! Pidän ihmisistä, mutta sosiaaliset kohtaamiset eivät milloinkaan tuo voimia, vaan vievät niitä. Viikonlopun kyläilyreissujen jälkeen olen väsynyt vielä keskiviikkonakin. Sukupäivällisten jälkeen korvissa soi ja ohimoita juilii. Ja bileissä ei vaan enää ole hauskaa siinä vaiheessa, kun känniääliöt tunkevat iholle ja joka paikassa on infernaalinen meteli.

Olen herkkä kofeiinin vaikutuksille.
En usko. En ainakaan ole huomannut.

Kuormitun helposti voimakkaista ärsykkeistä kuten kirkkaista valoista, voimakkaista hajuista tai palosireenin ujelluksesta.
Jep. Meteli on pahin. Elokuvissa käynti, konsertit ja keikat ottavat liikaa korviin. Ahdistaa.

Minulla on rikas päänsisäinen maailma (esim. pohdiskelen/ajattelen paljon tai minulla on vilkas mielikuvitus).
Jep. Liikaa. Varsinkin iltaisin. Pohdiskelen läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomat skenaariot ennen kuin voin nukahtaa. Siinä vaiheessa Valiopoika on kuorsannut onnellisesti jo parin-kolmen tunnin ajan.

Tunnen oloni epämukavaksi voimakkaassa metelissä.
Juu, eikös tämä jo käyty kertaalleen läpi. 

Taide, esimerkiksi musiikki, liikuttaa minua syvästi.
Jep. Reaktiot ovat kyllä rauhoittuneet teini-iästä, jolloin ravasin teattereissa ja katsoin läpi jokaisen kotikaupungin näyttämölle tulleen kipaleen, koska ah, niissä oli vain niin paljon tunnetta. Mutta edelleen saatan äkkiä hiljentyä kauniin taulun, täydellisen lauseen tai värisyttävän lyriikan kohdalla.

Hermostoni käy joskus kohtuuttoman kovilla kierroksilla ja haluaisin vain paeta kehollisia oireitani.
En nyt ole ihan varma, mitä ovat keholliset oireet. Mutta usein tunnen olevani ylikierroksilla. En tiedä kuinka monta kertaa Valiopoika on saanut rauhoitella minua sen jälkeen, kun "päässäni surisee liikaa ajatuksia".

Olen tunnollinen.
Jep. Jälleen liikaa. Mietin yötä myöten sähköpostien lauserakenteita, tekemättömiä tehtäviä, työpaikan pesemätöntä kahvipannua ja lähettämättä jäänyttä postikorttia.

Säikähdän helposti.

Jep. Kovat, äkilliset äänet saavat minut sätkimään. 

Hermostun tai ahdistun, jos minun täytyy tehdä paljon asioita lyhyessä ajassa.
Jep, mutta vain, jos tehtävät tulevat äkillisesti. Jos olen saanut valmistautua tiukkaan ja kiireiseen työrupeamaan henkisesti, niin ei hätää. Silloin olen tehokas.

Kun joku tuntee olonsa epämukavaksi vallitsevassa konkreettisessa tilanteessa, keksin helposti ratkaisuja kuinka olosuhteita voisi muuttaa hänelle suotuisammaksi (esim. valaistusta säätämällä, istumapaikkaa vaihtamalla jne.).
Kyllä ja ei. Huomaan, jos jollain on epämukavaa, mutta en osaa ratkaista tilannetta. Sen sijaan omaksun saman epämukavan fiiliksen, jonka jälkeen kaksi ihmistä vääntelehtii kiusallisesti tuoleillaan ja tuijottelee seiniä.

Hermostun, kun minulle annetaan yhtä aikaa useita tehtäviä.
Juu. Paitsi jos saan samalla selkeän priorisointijärjestyksen.

Yritän hyvin voimakkaasti välttyä virheiltä ja unohduksilta.

Kyllä. Naurettavan paljon. Tämä johtaa siihen, että otan pienimmätkin erheet aivan liian raskaasti ja vellon niissä viikkotolkulla. Unohduksien varalta kirjoitan päivittäin useita listoja.

Välttelen väkivaltaisia elokuvia ja tv-sarjoja.
Kyllä. Tämä on aiheutttanut närää parisuhteessa. Netflixissä on yllättävän vähän katsottavaa, jos rajaa pois KAIKEN väkivallan, rikokset, sodat, vääryydet ja raakuudet. Mutta haluaisitko itse nukkumaanmennessä kelata murhatilannetta läpi päässäsi uudestaan ja uudestaan?

Hermostun tai ahdistun, kun ympärilläni on paljon tapahtumia ja hektisyyttä.
Joo, jos mennään tietyn rajan yli. Asia kerrallaan, asia kerrallaan!

Nälkäisyyden tunne vaikuttaa herkästi mielialaani tai keskittymiskykyyni.
Joo-o. Kysykää jälleen Valiopojalta. Hyvä ruoka, parempi mieli.

Muutokset elämässä ottavat koville.
Kyllä. Hetken verran. Pyrin kynsin ja hampain pitämään kiinni edes jonkinlaisesta rauhasta ja pysyvyydestä (EI enää muuttoja!!). Mutta kun muutos sitten osuu kohdalle, sopeudun siihen nopeasti. Jonka jälkeen tarraudun uuteen tilanteeseen kiinni kynsin ja hampain ja yritän pitää edes sen muuttumattomana...

Nautin taiteen tai ruuan kaltaisista elämyksistä ja niiden pienistäkin vivahteista.
Jooooo! Miten mainitsitkin kaksi lempiasiaani. Taide ja ruoka. Kyllä. Kyynelehdin taide-elämysten äärellä ja ahdistun, kun näen ihmisten hotkivan ruokaansa. Siitä kuuluu nauttia! Nauttia, ymmärrättekö!

Ahdistun jos elämässäni tapahtuu paljon yhtä aikaa.
Joo. Mutta eikö tätäkin kysytty jo kerran?

Minulla on erittäin korkeana prioriteettinä järjestellä elämääni niin, että vältyn mahdollisilta vastoinkäymisiltä ja ikävyyksiltä.
Yritys on kova. Toteutus kusee. Mutta parempaan päin ollaan koko ajan menossa. Palaset ovat viime aikoina loksahdelleet loistavasti kohdilleen.

En halua joutua sekaviin tilanteisiin.
Sekaviin tilanteisiin? Kuulostaa sinänsä hauskalta, mutta enpä tosiaan oikeasti sellaisessa tilanteessa viihtyisi. Haluan tietää mitä, missä, milloin, miksi, kenen kanssa ja millä seurauksin. Sinänsä ymmärrettävää, että aikoinaan hakeuduin toimittajaksi...

Jos joku tarkkailee tekemistäni, tai olen vaikkapa kilpailutilanteessa, suoriudun tehtävästä tavallista huonommin

Jep. Tämä on totta jopa siinä määrin, etten välttämättä osaa avata ovea tai kirjautua ulos tietokoneelta, jos joku kurkkii olan yli. Antakaa minulle tänä päivänä minun henkilökohtainen tilani, kiitos.

Kun olin lapsi, vanhemmat ihmiset kokivat minut ujoksi tai herkäksi
Luulisin niin. Ainakin itse muistelen olleeni ujo.


25/27


Ei vitsi mikä hieno päivä. En olekaan esim. hysteerikko tai muuten vaan lapsellinen ääliö. Oonkin kato vaan erityisherkkä.


Seuraavaksi lähden ostamaan nipun silkkihansikkaita ja alan jaella niitä lähipiirilleni!

Kun mitta tuli täyteen

Tiedättekö maanantait? Talviset maantait? Sellaiset, joina leipä on loppu ja aamupalaksi pitää syödä pelkkää rasvatonta maitorahkaa? Farkut puristavat, villapaita kutittaa ja naama on harmaa? Ulkona on sysipimeää, kylmää ja loskaista. Autot roiskauttavat ohimennessään kurasohjon nahkanilkkureiden päälle, kännykän akku on loppu ja ohimoilla hiipii päänsärky.

Sellaisena aamuna työpaikan tietokone ei käynnisty. Ja kun se vihdoin maanittelun, virtajohtojen repimisen ja kriisipuheluiden jälkeen suvaitsee surahtaa käyntiin, sähköpostissa odottaa 37 lukematonta sähköpostia, joista 35 on kiireellistä. Käyttäjätunnukset eivät kuitenkaan toimi, päivityksen takkuilevat, salasana ei muistu mieleen ja itse asiassa käy ilmi, että kaikki perjantain hommat täytyykin väärinkäsityksen takia tehdä tänään uudestaan.

Sitten kahvi maistuu kuralta, asiakkaalta tulee kiukkuinen palauteposti ja pomolta käsittämätön työtehtävä. Pöydän kulmalla oppaiden ja muiden kirjojen pino kohoaa liian korkeaksi. Niihin ei taaskaan ehdi perehtyä, koska palaveri alkoi jo, esitelmä kaipaa hiomista ja joku käy huikkaamassa, että anteeksi nyt mutta tää ois kyllä pitänyt hoitaa jo viime viikolla. 

Minulla oli eilen tuollainen maantai. Ensimmäinen huono päivä töissä näiden neljän kuukauden aikana. Ei millään lailla huolestuttava prosentti, mutta ikävä shokki sellaiselle, joka oli viettänyt työpaikan kanssa kuherruskuukautta ja kuvitellut, että me ei sitten riidellä koskaan.

Olin aivan käsittämättömän huonolla tuulella koko päivän. Kun monta kuukautta putkeen on koko ajan antanut kaikkensa, keskittynyt, perehtynyt, opiskellut, yrittänyt ja muistellut, tulee jossain vaiheessa seinä vastaan. Enkö todella vieläkään osaa tätä? Oikeasti?! Taasko tulee uusi ohjelma, uusi päivitys, uusi sivusto ja uusi media? Eikö tämä työ koskaan muutu rutiiniksi? Olenko tuomittu olemaan ikuisesti pihalla? Entä jos en jaksa enää opiskella, entä jos haluaisin jo vihdoinkin vaan TEHDÄ?

Narskuttelin hampaitani kahdeksan tuntia. Sen jälkeen menin kauppaan mulkoilemaan ohikulkijoita vihamielisesti. Sitten kävelin (jälleen mustanpuhuvassa, jäisessä tihkusateessa totta kai) kotiin. Laitoin nuhjaantuneet kotihousut ja mummon tekemät villasukat jalkaan. Hengittelin syvään, yritin nukkua päiväunet.

Pikkuhiljaa rentouduin. Suorittajapersoonan on niin suunnattoman vaikea hyväksyä sitä, ettei enää ole paras tai edes aika hyvä. On vaan ihan tavallinen työpaikalla sähläävä keltanokka, joka joutuu turvautumaan kollegoiden apuun vielä aivan helvetin monta kertaa.

En tiennyt, että tämä olisi näin vaikeaa. Oppiminen. Näin raskasta. Voi kun voisin vaan jo tietää kaiken.

Ehkä nämä päivät ovat extraraskaita myös sen takia, että kun uupuneena vihdoin pääsen kotiin, eteisessä ei ole vastassa pitkistä raajoista, kiharoista, naurusta ja duracell-energiasta koostuva komitea.

Ehei. Nyt täytyy jaksaa yksin.

Ihana, kamala vuosi

Pari yötä takaperin räntäsateinen jokiranta oli täynnä kännispäissään ujeltavia urveloita, joista osa räjäytteli rahojaan taivaalle ja loput ampuivat toisiaan pullonkorkeilla silmään. Uusi vuosi.

Uuden vuoden myötä tulevat toki uudet kujeet, mutta itselleni vuoden vaihtuminen on aina ollut melko haikeaa aikaa. En ajattele tulevia mahdollisuuksia, haaveile uusista saavutuksista tai tee lupauksia paremmasta elämästä. Rakettien räiskeessä minä katson taaksepäin ja mietin, mitä kaikkea ehdin edellisen 12 kuukauden aikana käydä läpi ja millaiset jäljet mennyt vuosi minuun kaiversi.

Vuosi 2014 oli hyvä. Ei niin maagisen kreisi ja huoleton kuin 2013 eikä todellakaan niin kammottavan vaikea kuin 2012. Vain hyvä. Ylä- ja alamäkiä. Muutoksia. Paljon, paljon muutoksia.

Tammikuussa

Olin väsynyt. Kärsin niin valtavasta graduahdistuksesta, ettei mistään tullut mitään. Mietin gradua aamulla, päivällä, illalla ja valitettavasti myös yöllä. Vastapainoksi virkkasin vähän koreja ja luin romaaneja. 

Helmikuussa 

Jatkoin graduangstia. Sain viimeiset opintotukeni koskaan. Haaveilin ostavani marimekkomekkoja ja ryhdyin pienimuotoiseen ruokaremonttiiin. Se kylläkin johtui kiristäviä farkkuja enemmän siitä, etten gradupäivinä jaksanut kokata, vaan söin tonnikalaa suoraan purkista. Kaipasin kevättä ja koitin piristää arkeja viettämällä skumppailtoja Valiopojan kanssa. 

Maaliskuussa

Ilmassa oli pienen pientä ryhdistäytymistä. Hankin salikortin ja päheät treenipöksyt. Vietin käsittämättömän monta kotibrunssia. Ostin tulppaaneja. Ja ennen kaikkea allekirjoitin Valiopojan kanssa vuokrasopimuksen. Se puolestaan johti hillittömään sisustuskuumeeseen ja netin syövereissä pyörimiseen. Aina välillä palasin vellomaan gradutuskan syövereihin. 

Huhtikuussa

Kärsin jonkinlaisesta tulevaisuuskriisistä ja pohdin pää höyryten kaikkea tulevaa, omaa elämääni ja yllättäviä käänteitä. Vietin ihania synttäreitä ja muistelin menneitä. Vietin kaikki viikonloput ja jokusen arki-illan hanttihommia tehden. Kuormituin gradun ja töiden yhteisvaikutuksesta niin, että kiukuttelin iltakaudet ilman syytä. Aloin haalia pahvilaatikoita ja pakata elämääni kasaan. 

Toukokuussa

Sanoin pitkin hampain hyvästit ihanalle yksiölleni. Tehokkaan muuttoryhmän avulla siirsin omani sekä Valiopojan maallisen omaisuuden korttelin päähän yksiöstäni. Ihmettelin kolmen metrin korkuisia huoneita ja narisevaa puulattiaa. Kippistelin Valiopojan kanssa ja totuttelin uuteen statukseeni avovaimona. Purin pahvilaatikoita ja sommittelin tauluja seinille. Sain proffalta takaisin graduni esitarkastusversion ja sen mukana tulenpalavaa palautetta. Lannistuin ja turhaannuin. Suljin gradutiedostoni umpimielisesti ja ajattelin että paskat, olkoot sitten. En valmistu ikinä.

Kesäkuussa

Kasasin jälleen maallisen omaisuuteni, mutta hieman pienemmässä mittakaavassa. Parit ikeakassit ängettiin täyteen ja heitettiin auton peräluukkuun. Nokka suunnattiin kohti kesätyöpaikkakuntaa. Uusi väliaikainen kämppä haisi (ja näytti) raadolta. Värisin inhosta ja hinkkasin murenevia lastulevyhuonekaluja ihmesienellä. Aloitin työt. Olin ylikuormittunut ja väsynyt. Kaipasin kotiin. Rakastin syvästi Valiopoikaa, joka vapaaehtoisesti jakoi kurjuuden kanssani. Karkasin mökille jokaisena viikonloppuna. Vietin juhannusta sateisessa saaressa. Join yhden ja toisenkin nallen.

Heinäkuussa

Itkin iltaisin. Työpaikan ahdistava ilmapiiri ja huono henki seurasivat mukaan hiekkarannoille ja pyöräretkille. Terassilla istuessani pohdin seuraavaa palaveria ja kesämökin brunssiaamupalan pilasi tieto pitkästä työputkesta. Nenänpää paloi auringossa, jalka nousi satunnaisesti lenkkipolulla ja vertaistukivinkkejä vaihdettiin kesureiden illanvietossa. Kavereiden kanssa nautin ihanista kesäilloista Turussa. 

Elokuussa

Tuhlasin turhaan kesämekkoon. Ostin kuukausikortin crossfit-salille. Muistelin ensitapaamistani Valiopojan kanssa ja lähdin rakkausretkelle Naantaliin. Pelkäsin syksyn tuomaa pudotusta tyhjyyteen ja samalla odotin malttamattomana paluuta omaan kotiin. 

Syyskuussa

Palasin kotiin. Olin iloinen ja onnellinen, suunnilleen yhden päivän verran. Sen jälkeen aloin huolestuneena laskea pankkitilin sisältöä ja lähettelin maanisesti työhakemuksia kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin. Tein CV:n uusiksi. Sain kutsun työhaastatteluun aivan kuun lopussa. Ostin bleiserin ja höpötin haastattelussa sekavia. Odotin pitkän ja kiduttavan viikon. Sain puhelun. Sain uuden haastatteluajan. Ja sen seurauksena työpaikan. Tanssin yksin olohuoneessa, itkin ja nauroin. Lähdin saman tien jokirantaan juomaan pullon skumppaa ja vielä parit drinkit päälle. Sain energianpuuskan ja pusersin gradun lopullisesti kasaan viikossa. Lähetin sen painoon päivää ennen töiden alkua. 

Lokakuussa

Olin aivan töiden pauloissa. Opin ja yritin, tein erehdyksiä ja yritin uudelleen. Menin puoli yhdeksältä nukkumaan ja kirjoittelin sähköposteja vielä unissanikin. Nautin vapaista illoista sydämeni kyllyydestä. Pukeuduin kotona vain pyjamaan ja villasukkiin, katsoin vihdoinkin rauhassa Netflixiä ja luin pienen maakuntakirjaston verran romaaneja. Sain valmiin graduni postissa. 

Marraskuussa

Sekoilin d-vitamiinipuutteessani. Kävin työmatkoilla ja sain lisää vastuuta. Aloin odottaa joulua. Kaipasin kavereiden seuraa. Nyhjötin suurimman osan ajasta Valiopojan kyljessä. Ja mikä parasta, valmistuin maisteriksi. Kutsuin läheiset kakkukahveille ja juhlin mitä sivistyneimmissä merkeissä.

Joulukuussa

En kirjoittanut blogiani kertaakaan. Odotin joululomaa ja sen tuomaa paussia intensiivisestä työhönperehtymissyksystä. Vietin joulua ja uuttavuotta, kävin välipäivinäkin töissä ja kerrytin ylityötunteja. Kutsuin kavereita kylään ja polttelin kynttilöitä. 

Valmistuminen, eli kuinka lopetin opiskelun 19 vuoden jälkeen

Joo joo, nyt pitäisi kirjoittaa joulusta ja uudesta vuodesta ja lupauksista ja tavoitteista ja menneestä ja tulevasta ja perinteistä ja perheistä ja materialismista ja kinkkuähkystä. 

Mutta ku ejjjjaksa. Ehkä myöhemmin. Pääsiäisenä, vaikka. Nyt haluan edelleenkin kirjoittaa valmistumisesta. 

Olen nyt parin kuukauden ajan hämmästellyt sanaa valmistuminen. Mitä se muka tarkoittaa? En tunne itseäni pienimissäkään määrin valmiiksi. Päinvastoin, en ole koskaan ollut näin keskeneräinen!

En ole sisäistänyt sitä faktaa, että opiskelut olivat tältä erää tässä. Ei tenttejä, ei esseitä, ei kokeita, ei luentoja, ei mitään. En tiedä, mistä ihmisen päivät muka täyttyvät, jos koulutyöt eivät vie jokaista liikenevää minuuttia. 

Käyn siis kaikessa rauhassa töissä ja teeskentelen palaavani koulunpenkille ”ihan kohta”. Sitten parin kuukauden päästä, kunhan tämä kesätyöpätkämäinen urakkani työelämässä loppuu. Päähäni ei mahdu, että todella palaisin työpaikalle joka maanantaiaamu kello kahdeksan myös ensi kuussa ja sitä seuraavassa kuussa ja keväällä ja vielä juhannuksenkin jälkeen ja jopa ensi talvena.

Odotan jännityksellä sitä hetkeä, kun tajuan siirtyneeni koulusta työelämään. Mitä silloin mahtaa tapahtua? Sekoanko vai olenko tyytyväinen?

Ajattelin, että kenties valmistumisen idea kirkastuu minulle valmistujaisjuhlien myötä. Siispä pistin muutama viikko sitten kahvipannun tulille, mekon päälle ja hajuvettä korvan taakse. Kutsuin kotiin vanhemmat ja appivanhemmat, kummit ja sisarukset. Sain lahjoja ja kukkia, otin vastaan onnitteluja. 

Mekko on MyOlssonin, kukat lahjoja ja mies entinen työpaikkaetu.

Tarjolla oli lohileipiä, lihapiirakoita, välimeren kasvispiirakkaa ja coctailtikkuja. Ja puoloffeekakku. Ja suklaata. Ja skumppaa, toki.

Lahjaksi sain esimerkiksi joulukuusen. (!!)

 Ja silti en usko valmistuneeni!

Luulen sen johtuvan osaksi seremonian puutteesta. Kuinka erilaista olisikaan ollut kihistä tyytyväisyydestä yhdessä opiskelukavereiden kanssa. Kuusi vuotta yhteistä puurtamista takana, kaikilla korkkiruuvikiharat ja juhlamekot, rehtorin puhe, sylit täynnä ruusuja ja yhteinen samppanjapullo. Kenties liikutuksen (tai itsetyytyväisyyden) kyynel, tulevaisuudensuunnitelmia ja viimeinen olan yli heitetty katse kohti yliopistorakennusta. 

Mutta ei. Kukin valmistuu omalla ajallaan ja yksitellen, milloin nyt aikatauluihin sattuu sopimaan. Yliopistokaupungin ovat kaikki jo melkein hylänneet ja työelämä on astunut elämään vaivihkaa, ilman sen suurempia seremonioita. 

Jos olisi edes maisterihatun saanut! Tiedättehän, ylioppilaslakin vastineen. Tai jos hattu ei käy, niin miten olisi maisteriviitta? Maisterisormus? Viikset? Ois ny ees jotain!