Kun remppamies aamuvarhain ovelle ilmestyi

Mitä oikeastaan on patterien ilmaus? Pistetäänkö niihin ilmaa vai otetaanko sitä pois? Ja miksi siihen hommaan tarvitaan kaksi (2) raavasta remonttimiestä? Varsinkaan kahdeksalta aamulla?

Oli miten oli, niin ehkä kämpästämme tulee tämän toimenpiteen jälkeen taas lämmin. Muutamia viikkoja sitten, heti muuttopäivän jälkeen, asunto oli liiankin trooppinen. Hiki puski pintaan ja ilma ei vaihtunut. Nyt taas sitten öisin hytisee peiton alla veijot jalassa ja villasukat polviin asti kiskottuna. Mutta toisaalta kun välillä on ahdistavan kuuma ja välillä jäätävän kylmä, on keskiarvoinen lämpötila varmaan ihan sopiva.

Tästä on tulossa ankeaakin ankeampi kuvaton postaus. Tietokoneasia ei ole edelleenkään edennyt ja kotivakuutuksen kiemurat pistävät pään pyörälle. Koulutöitä olen tällä viikolla tahkonnut niin käsittämätöntä vauhtia, että pelkään otteeni lipeävän millä hetkellä hyvänsä.

On reportaasia. Tutkijoiden metsästystä. Itsearviointia. Muiden arviointia. Esitelmiä. Pakollisia luentoja. Uutistenlukua. Keskusteluja. Suoria lähetyksiä. Pomoilua. Aikatauluttamista. Pari roikkumaan jäänyttää esseetä. Ja ai niin, se yksi lukupiiri... Ja mites se gradu?

Esimerkki: eilen olin ajatellut painua koulupäivän jälkeen jumppatunnille (joka melko päheästi on nimetty Yo combatiksi) ja kaivautua sen jälkeen sohvannurkkaan telkkaria tuijottamaan. Olkkarin pöydällä odottelee pari houkuttelevaa dvd:tä, jotka hamstrasin kirjastosta alkuviikolla.

Vaan kuinkas sitten kävikään. Radiokurssin työt kaatuivat päälle ja yhtäkkiä huomasin olevani matkalla juttukeikalle. Historiallinen kiertokävely Tampereen keskustassa. Vaakasuoraan vihmovassa vesisateessa luonnollisesti. Erikoishuomionkohteena homojen ja lesbojen kaltoinkohtelu tässä tehdaspiippujen pilkuttamassa kaupungissa.

Nnngggh!! Kun vesipisarat suhraavat muistiinpanot yhdeksi siniseksi lammikoksi ja haastateltava silmäilee mikrofonia kuin kesäkuumalla tuoksuvaa biojäteastiaa, tekee vähän mieli luovuttaa. Jos pistäisi ammatin vaihtoon? Joku siisti sisätyö olisi poikaa. Liukuhihnalla vaikka.

Nyt on vaan niin syksy. Niin totaalisen ja kokonaisvaltaisen harmaata. Missä ovat ruskan riemunkirjavat värisävyt? Missä raikkaat kotimaiset omenat, kuulaat syysaamut ja keskipäivän loistava aurinko? Missä mustikkapiirakat, tuoksukynttilät, uudet harrastukset ja liikuntainnostus? Missä käsinkudotut villapaidat ja uusi teepannu? (Nimittäin tämä ihanuus. Ja sopisi siihen oikein kivasti lisäksi vielä näitä astioita. Joulukin tässä tulossa ja kaikkea.)

Nyt ei ole muuta kuin päivä päivältä pimeämmät aamut ja pieni epätoivon viima. Sitä sinnittelee ohuessa takissa ja synteettisissa sukkahousuissa, koska vielä ei vaan voi olla talvi! Ei voi!

Tänään raahustin koululle yhdeksäksi. Näillä näkymin koulupäivä loppuu seitsemältä. Jos sitä tänään vaikka ehtisi sinne sohvalle saakka? Ja leipoisi vaikka maailman helpoimman mansikkapiirakan ja söisi sen kanssa puoli litraa vaniljajäätelöä.

Kitupiikin terapiahetki

Sitä ajattelee viettävänsä leppoisan askarteluillan tyttökavereiden kanssa, mutta päätyykin hämmentyneenä tuijottamaan oman elämänsä ongelmakohtia silmästä silmään. Melkoinen lauantai, etten sanoisi.

Tehtiin sitten hieman inspiraatiotauluja. Tai unelmatauluja. Tai haavetauluja, riippuen siitä, millä nimellä niitä haluaa kutsua. Idea on kuitenkin älyttömän simppeli.

1. Hanki iso paperiarkki, sakset ja liimaa.
2. Haali kasaan valtava pino (huom. muutama kämäinen lehti ei riitä) erilaisia lehtiä. Naistenlehtiä, matkalehtiä, muotilehtiä, mainoskuvastoja, perhelehtiä, ruokalehtiä, life style -lehtiä...
3. Kutsu paikalle kavereita ja iske teepannu tulille tai aukaise viinipullo. Aseta tarjolle keksejä/juustoja/mitä tahansa hyvää ja epäterveellistä.
4. Alkakaa yhdessä jutustellen selailla lehtiä lävitse. Aina, kun katse syystä tai toisesta pysähtyy johonkin tiettyyn otsikkoon/tekstinpätkään/kuvaan, anna saksien viuhtoa ja leikkaa kohta talteen.
5. Leikkaile huomiosi vangitsevia kuvia niin kauan, kuin suinkin jaksat. Itse taisin jaksaa tunnin tai pari.
6. Karsi kuvia, mikäli hamstrasit niitä vahingossa älypaljon. Sommittele loput lehtileikkeet paperiarkille ja liimaa ne kiinni.
7. Ota askel taaksepäin, pese liima irti sormenpäistä ja analysoi tauluasi sydämesi kyllyydestä.
8. Ota opiksi ja elä paremmin.

Helppoa, eikö?

En oikeastaan uskonut, että summamutikassa saksitut tekstinpätkät ja kivat kuvat kertoisivat sielunmaisemastani hölkäsen pöläystä. Mutta kuten niin useasti ennenkin, olin vain ylimielinen ja väärässä. Taulu kolahti maaliinsa tehokkaasti ja toi näytille yhden jos toisenkin ullakolle piilotetun mielipiteen tai tunteen.

Teippasin taulun seinälle vuoteeni yläpuolelle. Nyt sitä tulee tuijoteltua useaan kertaan päivän aikana. Ja joka kerta alkaa ajatusmylly pyöriä. Jaiks.

Tästä lähdettiin liikkeelle.

Ja tässä pienen pieni kulmaus valmiista taulustani.

Erityisen antoisaa oli tietysti syynätä kaverien taiteilemia haavekuvia ja nähdä niissä Paljon Syvällisiä Merkityksiä. Keittiöpsykologit olivat vauhdissa niin pitkään, että lauantai-ilta uhkasi jo lipsahtaa sunnuntaiaamun puolelle. Teekin lähinnä vaan jäähtyi pannun pohjalle, kun suu kävi niin kiivaasti, että juominen oli täysin mahdotonta.

Juuri tällaista tekemistä kaipaan syysiltojen piristykseksi. Oli ihana sytyttää roppakaupalla kynttilöitä ja antaa musiikin leijua hiljaa ilmassa. Eikä sekään haitannut, että ikkunaremontti alkaa olla valmis, ja ikkunastani aukeaa nyt näkymä koko Tampereen ylitse.

Hassua, että maisema voi tuntua kodilta.

Crash boom bang

Ette ehkä usko, mutta viime aikoina olisin halunnut tulla bloggailemaan, mutta tietokone sanoi sopimuksen irti. Tuosta noin vaan. Bang. Nyt yritän parhaani mukaan olla ajattelematta niitä kaikki viiden viime vuoden aikana sinne tallettamiani tärkeitä kuvia ja tekstejä. Ja taitaa siellä muhia myös valmiiksihiottu kandintyö ja alkutekijöissä haparoivat gradumuistiinpanot. Hmmm.

Ja koska onnetomuudet ovat aivan sairaalloisen läheisriippuvaista ja epävarmaa porukkaa, eivätkä koskaan uskalla saapua taloon yksin, on nyt samaan syssyyn mennyt rikki myös leivänpaahdin, sähkövatkain ja digiboksin kaukosäädin. Eilen kännykkä alkoi pelottavasti vilkkua ja säristä. Onkohan mulla joku todella pahantahtoinen aura, jolla tietämättäni sotken kaikkien kodinkoneiden virtapiirit? (Ei en tiedä onko kodinkoneissa virtapiirejä. En tiedä mikä on virtapiiri. Lähinnä tulee mieleen lauma sokerishokissaympäriinsä  juoksevia kolmevuotiaita.)

Koulu on virallisesti alkanut, koska nykyään aamulla väsyttää vaikka olisi nukkunut kahdeksan tunnin sikeät yöunet. Ja aamulla on alkanut palella sormenpäitä, kun kävelee yliopistolle. Silti aurinkopaistaa jotenkin erityisen kirkkaankultaisena. Syksy.

Olen pitkästä aikaa taas epämääräisen innostunut opinnoistani. Täällähän saattaa vahingossa vaikka oppia jotain! Ehkä maisteriopintoihin siirtymisessä oli sittenkin jotain ideaa. Opettajat ovat alkaneet kohdella minua kuin järkevää ihmistä. (Hahaa! Aivan turhaan!) Luennoilla keskustellaan työelämästä ja solmitaan kontakteja mahdollisiin työnantajiin. Yhtäkkiä käsissä on omien radiolähetysten tekemistä, luentojen pitämistä ja pomona toimimista. Låter bra, etten sanoisi!

Tosin ettei nyt ihan liian epätodelliseksi hehkuttamiseksi mene, niin pakko vielä näyttää, mitä kaikkea jäi käteen eiliselta luennolta.

Järkevää maisteriopiskelua

Tässä voisi vaikka koettaa vedota siihen, että jotkut oppivat parhaiten kuuntelemalla. Ja kuuntelemaan keskittyminen taas on helpompaa, jos samalla piirtää tai kirjoittaa.

Toinen tärkeä huomio oli se, että kesätöistä on edelleenkin niin paljon hyötyä. Varsinkin visuaalista sellaista. Kesätyöpaikan kynä nimittäin sointuu älyttömän hyvin tämän vuoden yliopistokalenteriin!

Syksyn väri on punainen.

Edessä on viikonloppu ilman tietokonetta. Täytyy vissiin tyytyä käymään kirjastossa, lojumaan tuntikausia brunssilla, katsomaan leffoja, kävelemään kirpeässä syysilmassa ja käpertymään sohvannurkkaan teekuppi kädessä.

Voi harmi. 

Parhaat paardit

Ihana välillä tuntea itsensä taas nuoreksi. Tämä yllättävä käänne sai alkunsa eilen, kahdestakin eri syystä.

Ensinnäkin olin juhlimassa ystäväni syntymäpäiviä. Hän vanheni, minä en. Oleellistahan tässä ei tietenkään ole se, että itse saavutin hänen kakkunsa päällä keikkuneiden kynttilöiden verran ikävuosia jo monta kuukautta sitten. Ei. Pointti on siinä, että hän joutui astumaan uuteen ja vanhempaan ikäryhmään ja tunnustamaan kuolevaisuutensa, kun taas itse keskityin syömään valkosuklaakakkua.

Toisekseen olin myöhemmin liikkeellä sellaisen seurueen kanssa, jonka kaikki jäsenet eivät päässeet sisälle baariin. Kivikasvoinen portsari ei heltynyt, vaikka ajokortti vahvisti vain parin kuukauden puuttuvan sisäänpääsyrajasta.
Ja ei, en ollut liikenteessä tarharyhmän tahi muiden alaikäisten seikkailijoiden kanssa. Joihinkin kaupungin yökerhoihin vain sattuu olemaan maaginen 24 vuoden ikäraja.

Mutta mikäs siinä. Oli nostalgista luikkia häntä koipien välissä jonon ohi takaisin kadulle ihmettelemään, että mitäs nyt sitten. Onneksi hätä ei lauantai-iltana ollut tämännäköinen. Suunnattiin reippahasti nuoremmille tanssilattioille, pois senioreita häiritsemästä.

Synttärit on muuten myös siitä kivoje kekkereitä, että niiden varjolla pääsee hyvin toteuttamaan sisäänrakennettua strömsö-geeniään. Korttien väkertäminen, lahjojen keksiminen tai tekeminen ja yllätysten paketointi saa mieleni hyrräämään. Voi kunpa päämäärätön askartelu voisi olla ammatti. Luulen, että musta tulisi siinä ihan huippu.

Valkkaa lehdestä kaunis kuva ja kääräise ympärille juuttinarua. Toimii!

Anna kuvioiden riistäytyä käsistä.

Piilota pakettiin inspiraatiota tulevien syysiltojen varalle.

Viimeistele kauniilla papereilla ja muilla askarteluhörsökkeillä!

Kohta aion potkaista käyntiin kliseisen tyttöillan. Mutanaamio kasvoille, irtokarkkikippo käden ulottuville ja telkkarista päälle taattu hömppäleffa Jätä se! Älä tuhlaa aikaasi vääriin miehiin.

On se vaan kivaa olla minä.

Long time no blog

Blogger kumisee tyhjyyttään kuin jääkaappi päivää ennen opintotukien kilahtamista pankkitilille. Tässä tapauksessa hiljaisuus on kuitenkin ollut positiivisuuden merkki. On ollut aivan liian paljon menojalan vipatusta ja spontaaneja kahvihetkiä dallaspullan parissa. Aina ei vaan ehdi kaikkea.

Nyt voitte kuitenkin kaikki pistää riemukkaat paardit pystyyn, sillä olen täällä taas! Hetkellisesti ainakin. Olen vissiin jäänyt kuitenkin hieman koukkuun ruoka-annosten, shoppailulöytöjen ja turhanpäiväisten peiliintuijottelujen kuvaamiseen, kömpelöön kuvanmuokkaamiseen, sanakikkailuun ja omien turhien tunteiden vuodattamiseen kaiken kansan tietoisuuteen. Blogi siis päivittyy jatkossakin, luultavasti säännöllisen epäsäännöllisesti. Sinnitelkää! Odotus palkitaan aina jossain vaiheessa!

Viime kirjoituksen jälkeen on ehtinyt tapahtua paljon. Muutin maata, käväisin kotona, pakkasin kaiken maallisen omaisuuteni Clas Ohlsonin pahvilaatikoihin ja muutin keskustaan. Sisustin, suunnittelin ja shoppailin. Juoruilin, jumppasin ja juhlin. Palasin yliopistoon. Sain töitä. Näin ystäviä. Aloitin taas uuden elämän, joka kuitenkin on samalla se tuttu ja turvallinen.

Tuntuu huimalta, että nyt on mahdollista alkaa toteuttaa kaikkia niitä suuria suunnitelmia, joita Ruotsissa muovailin ja maalailin. Nyt ei tiellä ole enää yhtäkään hataraa tekosyytä, vaan asioihin on aika tarttua. Ja olen minä tarttunutkin, lähes irvihampaisella päättäväisyydellä. Nu jävlar! Nyt hankitaan niitä kokemuksia, joita voi sitten vanhainkodin kiikkustuolissa häpeänsekaisella haikeudella muistella.

Aikaa ei nimittäin kannata tuhlata. Mikäli ei ole skarppina kuin porkkanaraaste, saattaa elämä viilettää villisti ohitse sillä aikaa, kun itse on päikkäreillä.

Minäkin hengailin vielä viime viikolla täällä näin:

Siljan terminaali, ei tule ikävä.

Glamourintäyteinen luksushytti.

Tunnelin päässä näkyi silloinkin valoa!

Silmänräpäystä myöhemmin olinkin kuitenkin yhtäkkiä jo asunnossa, jossa on kaunis lattia, vaaleat seinät ja filmitähdille suunniteltu vessa. Tällaisestä kämpästä olen haaveilluit jo vuosia, ja täällä sitä nyt ollaan.

Asumisessa on yksi huono puoli. Piristäviä pilekutsuja ja ihania ideoita on niin paljon, että hatara pääkoppani pudottelee puolet pois mielestä. Onneksi ratkaisu oli lähellä.

Kalenteri pitää pippalot järjestyksessä.

Nyt olenkin sitten rauhassa saanut keskittyä esimerkiksi brunsseihin, käsitöiden väkertämiseen ja elämänohjeiden kalastamiseen valkkaripullojen kyljistä.

Oi ompelukone, ihana nähdä sinua ja tuttaviasi taas pitkästä aikaa1

Strömsöilin ulko-oveen terkut postimiehelle.

Viinipullolla on tervehenkinen asenne elämään.

Tänään käväisin yliopistolla syömässä ja suuntasin sitten yllättäen askeleeni koulun lähellä lymyileville kirppiksille. Bonuskirppis, Fida ja Kaunotar ja kulkuri ovat melko vahva kolmikko, aina löytyy jotain kivaa. Niin tälläkin kertaa. Pari kivaa paitaa illanviettoja varten ja muhkean lämmin villakangastakki talvea odottelemaan. Takki oli oikein mainio löytö, sillä tajusin juuri heittäneeni vanhan talvitakkini muuttovimman vallassa roskiin. Öhöm.

Sinistä säihkettä

Vaaleaa viileyttä

Ja oma talviturkki.