Räiskyntää, räjähdyksiä, roihahtelua

Pikkuhiljaa, hienovaraisesti, elämä on alkanut antaa merkkejä syksyn tulosta. Yksi kerrallaan ja hieman hapuillen. Ensin oli pakko ostaa uusi muhkean iso syyshuivi. Sitten sormia alkoi palella aamuisilla pyörämatkoilla. Kumisaappaille on ollut käyttöä. Koulukirjat alkavat kasaantua ikkunalaudalle. Keittiössä tuoksuvat kirpeät syysomenat ja koko ajan tekisi mieli haudutella teetä.

Syksy on ollut kaukaa viisas. Tarjonnut vaan niitä sympaattisia, lämpimiä ja herttaisia puolia itsestään. Hyvä homma. Mutta ihan kertaheitolla en kuitenkaan sujahda uuteen vuodenaikaan.

Ei tällaisen kesän jälkeen voi vain todeta, että jaahas se oli sitten siinä, laitettaanpas kesähepenet pahvilaatikkoon piiloon ja ai niin kynttilöitä voisi ostaa ja pitäisikö muuten tänä vuonna juoda enemmän punaista vai valkoista glögiä?

Ei, ei ei. Tämä kesä vaatii vielä paljon sulattelua. En vieläkään oikein kykene ymmärtämään, mitä kaikkea parin hassun kuukauden aikana oikein on tapahtunut. 

Elämäni on siitä siistiä, että se aina tarjoaa minulle hyvin kliseisiä metaforia ja tapahtumia, joiden avulla voin Kokea Paljon Tunteita ja järjestellä kaaottisen pääkoppani takaisin järjestykseen. Tällä kertaa se tapahtui ilotulituksen avulla.

Turussa juhlittiin omahyväisesti Turkua tässä pari iltaa sitten. Illan kohokohtana oli räiskyvä, taivaalle räjähtävä valoshow. Minä nojasin selkääni erästä Valiopoikaa vasten ja hän kietoi kätensä ympärilleni. Pää kenossa katselin sinimustalla yötaivaalla räjähteleviä raketteja. Kaiken sen sähinän, paukkeen, rätinän, jyrinän ja välkkeen keskellä ajattelin, että joo juuri tuolta minustakin tuntuu. 

En malttanut kuvata niitä kaikkein hienoimpia. Silloin halusin katsoa maailmaa ihan suoraan, en linssin lävitse.

Mutta aika siistejä oliva nämäkin.

Näytöksen jälkeen kävelimme hitaasti takaisin kotiin päin. Hyvin hitaasti. Jos pystyisin, olisin varmaan pysäyttänyt ajan juuri siihen. Siihen pimenevään iltaan ja lämpimään käteen. Puistonpenkkiin, rahiseviin lehtikasoihin ja Aurajoesta heijastuviin valoihin. Hiljaisiin keskustelunpätkiin, taskulämpimänä nautittuun kesän viimeiseen oluttölkkiin. 

Mutta ei minun tarvitse mitään aikoja pysäytellä. Saan nauttia samasta onnesta vielä tänäänkin. Ja huomenna. Uskomatonta.

Tervetuloa vaan, syksy! Minua ei ollenkaan haittaa jäädä kotiin lukemaan kirjoja ja neulomaan villasukkia. Enää tarvitsee vain hankkia Valiopojalle omat puikot.

Jokivarsi oli kerännyt paikalle muitakin fiilistelijöitä.

Turku, melkoisen kuvauksellinen kaupunki.

Kotimatkan varrelta.