Tiedättekö maanantait? Talviset maantait? Sellaiset, joina leipä on loppu ja aamupalaksi pitää syödä pelkkää rasvatonta maitorahkaa? Farkut puristavat, villapaita kutittaa ja naama on harmaa? Ulkona on sysipimeää, kylmää ja loskaista. Autot roiskauttavat ohimennessään kurasohjon nahkanilkkureiden päälle, kännykän akku on loppu ja ohimoilla hiipii päänsärky.
Sellaisena aamuna työpaikan tietokone ei käynnisty. Ja kun se vihdoin maanittelun, virtajohtojen repimisen ja kriisipuheluiden jälkeen suvaitsee surahtaa käyntiin, sähköpostissa odottaa 37 lukematonta sähköpostia, joista 35 on kiireellistä. Käyttäjätunnukset eivät kuitenkaan toimi, päivityksen takkuilevat, salasana ei muistu mieleen ja itse asiassa käy ilmi, että kaikki perjantain hommat täytyykin väärinkäsityksen takia tehdä tänään uudestaan.
Sitten kahvi maistuu kuralta, asiakkaalta tulee kiukkuinen palauteposti ja pomolta käsittämätön työtehtävä. Pöydän kulmalla oppaiden ja muiden kirjojen pino kohoaa liian korkeaksi. Niihin ei taaskaan ehdi perehtyä, koska palaveri alkoi jo, esitelmä kaipaa hiomista ja joku käy huikkaamassa, että anteeksi nyt mutta tää ois kyllä pitänyt hoitaa jo viime viikolla.
Minulla oli eilen tuollainen maantai. Ensimmäinen huono päivä töissä näiden neljän kuukauden aikana. Ei millään lailla huolestuttava prosentti, mutta ikävä shokki sellaiselle, joka oli viettänyt työpaikan kanssa kuherruskuukautta ja kuvitellut, että me ei sitten riidellä koskaan.
Olin aivan käsittämättömän huonolla tuulella koko päivän. Kun monta kuukautta putkeen on koko ajan antanut kaikkensa, keskittynyt, perehtynyt, opiskellut, yrittänyt ja muistellut, tulee jossain vaiheessa seinä vastaan. Enkö todella vieläkään osaa tätä? Oikeasti?! Taasko tulee uusi ohjelma, uusi päivitys, uusi sivusto ja uusi media? Eikö tämä työ koskaan muutu rutiiniksi? Olenko tuomittu olemaan ikuisesti pihalla? Entä jos en jaksa enää opiskella, entä jos haluaisin jo vihdoinkin vaan TEHDÄ?
Narskuttelin hampaitani kahdeksan tuntia. Sen jälkeen menin kauppaan mulkoilemaan ohikulkijoita vihamielisesti. Sitten kävelin (jälleen mustanpuhuvassa, jäisessä tihkusateessa totta kai) kotiin. Laitoin nuhjaantuneet kotihousut ja mummon tekemät villasukat jalkaan. Hengittelin syvään, yritin nukkua päiväunet.
Pikkuhiljaa rentouduin. Suorittajapersoonan on niin suunnattoman vaikea hyväksyä sitä, ettei enää ole paras tai edes aika hyvä. On vaan ihan tavallinen työpaikalla sähläävä keltanokka, joka joutuu turvautumaan kollegoiden apuun vielä aivan helvetin monta kertaa.
En tiennyt, että tämä olisi näin vaikeaa. Oppiminen. Näin raskasta. Voi kun voisin vaan jo tietää kaiken.
Ehkä nämä päivät ovat extraraskaita myös sen takia, että kun uupuneena vihdoin pääsen kotiin, eteisessä ei ole vastassa pitkistä raajoista, kiharoista, naurusta ja duracell-energiasta koostuva komitea.
Ehei. Nyt täytyy jaksaa yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä mietit? Kerro se tänne!