Valmistuminen, eli kuinka lopetin opiskelun 19 vuoden jälkeen

Joo joo, nyt pitäisi kirjoittaa joulusta ja uudesta vuodesta ja lupauksista ja tavoitteista ja menneestä ja tulevasta ja perinteistä ja perheistä ja materialismista ja kinkkuähkystä. 

Mutta ku ejjjjaksa. Ehkä myöhemmin. Pääsiäisenä, vaikka. Nyt haluan edelleenkin kirjoittaa valmistumisesta. 

Olen nyt parin kuukauden ajan hämmästellyt sanaa valmistuminen. Mitä se muka tarkoittaa? En tunne itseäni pienimissäkään määrin valmiiksi. Päinvastoin, en ole koskaan ollut näin keskeneräinen!

En ole sisäistänyt sitä faktaa, että opiskelut olivat tältä erää tässä. Ei tenttejä, ei esseitä, ei kokeita, ei luentoja, ei mitään. En tiedä, mistä ihmisen päivät muka täyttyvät, jos koulutyöt eivät vie jokaista liikenevää minuuttia. 

Käyn siis kaikessa rauhassa töissä ja teeskentelen palaavani koulunpenkille ”ihan kohta”. Sitten parin kuukauden päästä, kunhan tämä kesätyöpätkämäinen urakkani työelämässä loppuu. Päähäni ei mahdu, että todella palaisin työpaikalle joka maanantaiaamu kello kahdeksan myös ensi kuussa ja sitä seuraavassa kuussa ja keväällä ja vielä juhannuksenkin jälkeen ja jopa ensi talvena.

Odotan jännityksellä sitä hetkeä, kun tajuan siirtyneeni koulusta työelämään. Mitä silloin mahtaa tapahtua? Sekoanko vai olenko tyytyväinen?

Ajattelin, että kenties valmistumisen idea kirkastuu minulle valmistujaisjuhlien myötä. Siispä pistin muutama viikko sitten kahvipannun tulille, mekon päälle ja hajuvettä korvan taakse. Kutsuin kotiin vanhemmat ja appivanhemmat, kummit ja sisarukset. Sain lahjoja ja kukkia, otin vastaan onnitteluja. 

Mekko on MyOlssonin, kukat lahjoja ja mies entinen työpaikkaetu.

Tarjolla oli lohileipiä, lihapiirakoita, välimeren kasvispiirakkaa ja coctailtikkuja. Ja puoloffeekakku. Ja suklaata. Ja skumppaa, toki.

Lahjaksi sain esimerkiksi joulukuusen. (!!)

 Ja silti en usko valmistuneeni!

Luulen sen johtuvan osaksi seremonian puutteesta. Kuinka erilaista olisikaan ollut kihistä tyytyväisyydestä yhdessä opiskelukavereiden kanssa. Kuusi vuotta yhteistä puurtamista takana, kaikilla korkkiruuvikiharat ja juhlamekot, rehtorin puhe, sylit täynnä ruusuja ja yhteinen samppanjapullo. Kenties liikutuksen (tai itsetyytyväisyyden) kyynel, tulevaisuudensuunnitelmia ja viimeinen olan yli heitetty katse kohti yliopistorakennusta. 

Mutta ei. Kukin valmistuu omalla ajallaan ja yksitellen, milloin nyt aikatauluihin sattuu sopimaan. Yliopistokaupungin ovat kaikki jo melkein hylänneet ja työelämä on astunut elämään vaivihkaa, ilman sen suurempia seremonioita. 

Jos olisi edes maisterihatun saanut! Tiedättehän, ylioppilaslakin vastineen. Tai jos hattu ei käy, niin miten olisi maisteriviitta? Maisterisormus? Viikset? Ois ny ees jotain!