Mansikkamuistoja ja Lippmannin Waltsu

Huomenna on ehkä koko vaihtariajan paras päivä. Saan vieraita Suomesta. Sisko & sen poikkis tulevat käymään ja viipyvät aina sunnuntaihin asti. Olen ihan täpinöissäni. Tuttuja ihmisiä! Siitä on nyt kuitenkin vierähtänyt jo reilut neljä kuukautta, kun olen päässyt keskustelemaan kenenkään superystävän tai perheenjäsenen kanssa. Melkein jännittää.

Olen otsa kurtussa seuraillut sääennusteita. Kivasti vaikuttaa siltä, että loppuviikko on kylmää, pilvistä ja sateista. Sunnuntai-illasta alkaen keli luonnollisesti vaihtuu oikein aurinkoiseksi, ja ensi viikko mennään hellerajaa hipoen. Tekisi mieli kirjoittaa tähän joku oikein mehevä suomalainen kirosana, mutta perkele, minähän en sellaista harrasta.

Niin tohkeissani olen tästä vierailusta ollut, että ikäänkuin unohdin käyväni koulua. Kalenteria selailemalla kuitenkin (onneksi!) huomasin, että ensi maanantainahan täytyykin palauttaa lukukauden viimeinen essee. Se taas tarkoittaa, että kirjoitusaikaa minulle jää...no, tämä päivä. Hmm.

Kaiken lisäksi luennoitsija teki melko inhasti, ja määräsi esseen kirjoitettavaksi siitä samasta pahuksen opuksesta, josta jo kertaalleen pakistin väkinäisen referaatin paperille. Jättekul! Mitäköhän uutta keksisin nyt sitten sanottavaksi? Walter Lippmannin Public Opinion tulee nyt sitten todella tutuksi. Vaikka kai sitä pitäisi olla vain tyytyväinen, arpaonni olisi saattanut iskeä kohdalleni myös Habermasin täysin käsittämättömän tajunnanvirtateoksen, joten parempi näin.

Tämä päivä menee siis jälleen näppäimistöä naputellen. Jossain vaiheessa käväisen happihyppelyllä palauttamassa yhden kurssikirjan Humanistenin kirjastoon ja kierrän kaupan ja kaverin luota takaisin sorvin ääreen.

Ettei vaan mene liian helpoksi: Public Opinionin lisäksi esseeseen täytyy sisällyttää myös kaikki muut kurssikirjat! Voi jee!

Muistelen kaiholla sunnuntai-iltapäivää, kun istuttiin kavereiden kanssa veden äärellä syömässä kesän ekoja mansikoita, ja auringon lämmittämä kivimuuri oli niin kuuma, että takamus hehkui. Ehkä ensi viikolla uudestaan sitten...

Oma maa mansikka!

Perus Göteborgmaisema.

Mutainen vesi toi kotoisasti mieleen Aurajoen.

Mutta kyllä tää tästä. Kahvia riittää ja raollaan olevasta ikkunasta kuuluu linnunlaulua. Vielä kun saisin aivot käyntiin, niin essee olisi jo puoliksi tehty.