Olen tullut siihen tulokseen, että gradun kirjoittaminen muistuttaa paljon jakomielitautia. Tai teini-ikää, mutta nehän ovatkin suunnilleen samat asiat.
Tuntuu kuin minussa asuisi useampia persoonia.
Yksi laittaa herätyskellon soimaan joka aamu puoli kahdeksalta. Sama tyyppi suunnittelee jo illalla ravitsevan aamupuuron keittämistä seuraavana aamuna, pilkkoo jääkaappiin valmiiksi porkkananpaloja ja omenalohkoja terveellistä välipalaa varten, asettelee yliviivauskyniä värijärjestykseen työpöydän reunalle ja käy nettiopsussa laskemassa opintopisteitä. Se keskittyy mukamas oikein kovasti, mutta tuhlaa kaikki resurssinsa turhaan säätämiseen ja valmisteluun. Varsinaiseen työhön se ei uskalla tarttua ollenkaan.
Toinen tyyppi on välinpitämätön, mutta yllättävän ahkera. Se sammuttaa ensimmäisen tyypin asettaman herätyksen kerta toisensa jälkeen ja nukkuu aamulla pitkään. Se naputtelee tekstiä hajamielisesti toisella kädellä ja seurailee samalla telkkarista tulevaa saippuasarjaa. Sille merkkaa pelkästään sivumäärä, mutta tekstin laadulla ei ole mitään merkitystä. Se haluaa vaan saada homman pois alta. Mutta ei siksi, että voisi siirtyä ahkerasti työelämään. Ei, se tyyppi haluaa vaan päästä eroon tästä ikävän kuluttavasta elämänvaiheesta ja päätyä työttömäksi lusmuilemaan päivästä toiseen.
Kolmas on periaatteessa oikeilla jäljillä, mutta luhistuu paineen alla. Se kantaa kirjastosta hyllykaupalla lähdeteoksia, lukee artikkeleita ja muotoilee samoja lauseita kerta toisensa jälkeen. Se yrittää parhaansa, mutta tuntee olonsa riittämättömäksi. Se itkeskelee, tiuskii poikaystävälleen ja vajoaa tasaisin väliajoin epätoivoon. Se kuitenkin saa aikaan tekstiäkin. Aina välillä.
Neljäs on henkisesti noin 3,5 -vuotias. Se ei oikein tiedä mitä tahtoo, mutta haluaa sen kuitenkin HETI. Ja tahtoo tehdä kaiken ITSE. Mutta ei osaa. Ja taas seuraa irrationaalisia raivonpuuskia, jalan polkemista lattiaan ja gradupaperien repimistä silpuksi silkasta härkäpäisyydestä. Välillä se käy vastentahtoisesti päiväunilla (mutta kun ei mua nukuta!) ja herää huomattavasti paremmalla tuulella. Silloin se kaipaa halauksia ja vakuuttelua siitä, että kyllä tästä vielä hyvä tulee.
Viides seuraa koko touhua sivusta päätään puistellen. Se jättää kriisitilanteen ratkaisemisen muiden tyyppien harteille ja keskittyy ihan muihin asioihin pitääkseen itsensä järjissään. Se saattaa esimerkiksi kirjoitella blogitekstejä kesken todella hedelmällisen gradunosien uudelleen järjestämisen.
Huoh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä mietit? Kerro se tänne!