Pikkuinen piknik ja pehmoisia puheita

Ajattelin kirjoittaa postauksen, joka käsittelee äitienpäivää ja kevään ensimmäistä piknikiä. Kauhean kivaahan olisi muuten ollut vaikka yhdistää nämä kaksi asiaa ja viedä oma äitsykkä luonnon helmaan herkuttelemaan, mutta aikataulullisista ja logistisista syistä se ei nyt ole mahdollista.

(Mutta mikäli joku muu pystyy tämän idean toteuttamaan, niin ehdotan että varaatte mukaan pullon pirskahtelevaa skumppaa. Kyllä äidille kuuluu kilistää.)

Niin, eilen avasin siis piknikkauden Sorsapuistossa. Sorsat eivät kylläkään olleet paikalla, mutta pari hyvää ystävää ja yksi yli-innokas koira olivat. Minä väsäsin tulisia tonnikalapasteijoita (on muuten hyviä ne. Tee mössö chilitonnikalasta, maustetusta tuorejuustosta ja maissista. Mausta maun mukaan. Pistä mössö rahkavoitaikinakuoriin ja paista.) ja niiden lisäksi maisteltiin mansikoita, viinirypäleitä ja suklaakeksejä. Oi oi oi!

Oli joutilasta ja aurinkoista. Teki mieli torkkua. Ohikulkevat mummot pysähtyivät juttelemaan ja hipit harjottelivat sirkustemppuja viereisellä nurmikkopläntillä. Kesä!

Huomatkaa koirulin rentoutunut piknik-asenne ja meikän uudet popot ja byysat!

Tänään onkin sitten sen sijaan melko tylsä päivä. Siivousta ja treeniä ja ruuanlaittoa. Ja hieman äitifiilistelyä tietenkin.

Meikällä on kaikin puolin mahtava äiti. Ehkä siksi olen itsekin niin onnistunut yksilö, sillä eihän se omena kovin kauas puusta voi pudota?

Tosin äidissä ja minussa on erona se, että äippä on hankkinut itselleen hyvän ammatin, sopivan puolison, kolme mahtavaa tytärtä, liikaa koiria ja kaikenlaista muutakin kivaa. Ja silti sillä pysyy pakka kasassa.

Itse en muistaakseni ole eläissäni ryhdistäytynyt. Tai saanut aikaan mitään kovin kummoista. Tai tehnyt mitään järkeviä ratkaisuja.  Mutta ehkä se johtuu siitä, että minä en ole äiti.

Palataan asiaan sitten kymmenen vuoden päästä.