Koetan tänään ottaa oppia blogini nimestä. Eihän se surussa vellominen mitään auta. Mutta kun joskus asialle ei vain voi mitään.
Arkipäivät kuluvat täällä nopeasti. Heräämistä, työtä, kauppaa, ruuanlaittoa. Kun vihdoin on hetki viettää sitä paljon puhttua omaa aikaa, on kello helposti jo kahdeksan. Aikaa haikailulle ja elämän turhanpäiväiselle pohdiskelulle jää vain pari-kolme tuntia. Se on ihan helt okej.
Mutta viikonloput. Varsinkin sateiset viikonloput. Yksin. Mitä ihmettä sitä oikein keksisi?
En tiedä miksi Tukholmaan tutustuminen tuntuu tällä hetkellä niin ylitsepääsemättömän vaikealta tehtävältä. Ei jaksa, ei huvita. Mieluummin olisin vaikka töissä kaikki päivät, niin olisi ainakin jotain tekemistä.
Voisi kuvitella, että yksinäisyyteenkin tottuu, kun sitä kestää kuukausikaupalla. Vaan eipä totu. Varsinkin silloin, kun mieli on maassa, tulevaisuus tuuliajolla ja suunnitelmat sotkussa, olisi ystävän konkreettinen läsnäolo erittäin tarpeen.
Onneksi pari seuraavaa viikonloppua näyttävät huomattavasti aurinkoisemmilta. Ensi pyhänä juhlitaan keskikesän juhlaa mökkisaarella, ja sitä seuraavana viikonloppuna saan kylään maailman toivotuimman vierailijan. Elämäni tärkeimmän ihmisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä mietit? Kerro se tänne!