Sitä tuntee itsensä niin lapselliseksi, kun koko ajan täytyy opetella uusia asioita. Miten matkustaa ratikalla. Miten päästä sisään tietokoneluokkaan. Miten tulostaa koulutehtäviä. Miten lainata kirjoja. Mistä ostaa ruokaa. Mistä nostaa rahaa. Miten maksaa pikkukolikoilla kaupassa. Miten itse rekisteröidä omat ostoksensa supermarketissa. Miten päästä lentokentälle.
Ja ehkä ennenkaikkea se tärkein - miten puhua.
En ole oikein ottanut selvää tästä Göbiksen murteesta vielä. Mitään ihmeempiä tuntomerkkejä en osaa sanoa, mutta ei se ihan perusruotsiltakaan kuulosta. Porukka mumisee nopeasti ja suu häiritsevän paljon kiinni. Kaupankassat toistavat kaiken kaksi kertaa. (hejsa hejsan! tack tack!)
Kävin tänään katselemassa kaikkien sydämien päivän kortteja. (alla hjärtans dag!) Taidan tosiaan kärsiä ystävyys-ikävästä, kun ne siirappisen kornit ällömössömussukkakortitkin tuntuivat niin herkiltä ja kauniilta.
Kortteja enemmän nipistää sisäelimiä tieto siitä, että muutaman vaihtarikaverin poikaystävät reissaavat tänne Ruotsiin ystävänpäiväksi. Minun koti-insinöörini rakentelee varkaankestäviä jääkaappilaatikoita, houkuttelee uusia alivuokralaisia ja järjestelee asioita ennen muuttoa Koreaan. Tärkeitä asioita. Tärkeitä asioita. Tärkeitä asioita. En tiedä kuinka monta kertaa vielä pitää toistaa tämä itselleni, ennen kuin tieto ehtii aivojen ryhdistäytymislohkoon asti.
Viikonlopuksi pitäisi ehdottomasti keksiä jotain muutakin tekemistä, kuin sitä ainaista esseen kirjoittamista. Olen kuullu huhuja, että täältä löytyy puistoista pingviinejä. Voikohan se olla totta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä mietit? Kerro se tänne!