Nörttiomenoita ja vittupäitä

Jos joku haluaa säilyttää ruotsalaisista saamansa ystävällisen ja avoimen kuvan, kannattaa lopettaa lukeminen tähän. Luvassa on nimittäin katkeraa tilitystä.

Tänään oli taas harvinaisen inhottava luento. Olin aamulla hyvissä ajoin paikalla ja odottelin luentosalin oven takana muiden opiskelijoiden kanssa. Ajattelin käyttää ajan hyödyksi ja koettaa soluttautua johonkin ruotsiporukkaan mukaan juttelemaan mukavia. (=småprata!)

Ikävä kyllä kaikki ryhmät tiivistyivät ympyröiksi, kun koetin saada katsekontaktia. Roppakaupalla suoria ja sulkeutuneita ruotsalaisia selkiä, mutta ei yhtäkään ystävällistä silmäparia.

No, luennoitsija tuli ja astuin sisään. Asetuin penkkiriville pienen luentosalin keskivaiheille ja odotin, että vakiopuhekumppanini tulisi viereen istumaan. Hän heitti yhden nopean silmäyksen minuun ja suuntasi päättäväisin askelin mahdollisimman kauas, luentosalin toiseen päähän.

Pikkuhiljaa väki valui sisään ja penkit alkoivat täyttyä. Ihan kaikki penkkirivit Paitsi se, jolla minä istuin. Sen sain pitää hallussani aivan yksin.

Alkaa pikkuhiljaa ihan oikeasti vituttaa. Mitä ihmeen yliopistokiusaamista tämä tällainen on? Todella piristävää istua yksin keskellä autiota penkkiriviä ja pohtia, että haiseeko todella pahalta vai mikä siinä on, kun kukaan ei uskaltaudu paria metriä lähemmäs.

Yksi tyttö tosin tuli myöhässä ja hämäännyksissään istui suomalaisen saastuttamalle penkille. Hänkin tosin huomasi erehdyksenä ensimmäisen tauon koittaessa ja vaihtoi paikkaa.

Tuli niin masis olo noin lapsellisesta käytöksestä, etten oikeastaan jaksanut sitten keskittyä kunnolla koko päivänä. Tai saattoi se johtua siitäkin, että luentoja oli ihanat kuusi tuntia.

Kyllä sekin päivä tosin piristyi hieman loppua kohden. Jaettiin luentosali neljän hengen ryhmiin kurssin lopputyötä varten. Änkeydyin väkisin mukaan kolmen muun tytön joukkoon ja sain heistä jopa lounasseuraa. Samalla löysin uuden mystisen mikroaaltouunihuoneen ja muutaman uuden vessan. (tärkeitä virstanpylväitä nämä.)

No, niiden kuuden tunnin jälkeen ryntäsin kotiin, söin riisikakun, join lasin vettä, vaihdoin kevättakin päälle ja painelin samaa kyytiä kirjastoon. Olin sattumalta aikaisemmin nähnyt mainoksen "kielitreffeistä", joiden aikana voi treenata ruotsia. Vähän epäilytti siinä vaiheessa, kun treffinurkkauksesta löytyi kaksi noin 60 vuotiasta ruotsalaismammaa, joilla molemmilla oli liilat hiukset.

Tuli sinne paikalle sitten pikkuhiljaa muitakin. Neljä espanjalaista, yksi englantilainen ja minä. Juteltiin kirjoista, Estellestä, Danielin puheesta, kieliopista ja lopputunti valitettiin ruotsin ääntämisen vaikeutta. Ihan kivaa siis. Taso oli ehkä vähän liian alhainen mulle, mutta ainakin sai tehtyä jotain muuta, kuin kyhjötettyä yksin kämpillä.

Päivä on ollut melkoista vuoristorataa. Taas väsyttää. Olisi ehkä pitänyt ostaa Hemköpistä voileivän sijaan tällaisiä melko päheitä omenoita iltapalaksi.

Star Wars! Kyllä mahtaa maistua omenanpalat hyviltä. Tiedän ainakin yhden poikaystävän, jolle tämä olisi täydellinen eväs.