lite bättre

Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa. Vai miten se nyt meni.

Hädin tuskin olin toipunut eilisestä luentorutistuksesta, kun oli jo taas aika hilata silmäpussit pois tieltä ja aloittaa uusi päivä. Mutta mikäs siinä, kun koulumatka on melko helppo (kävely 8min, ratikka 7min, kävely 3min.) ja luennotkin hämmästyttävää kyllä melko mielenkiintoisia.

En oikein edes muista, koska viimeksi olen Suomessa oppinut luennoilla jotain uutta. Kaikki tarpeellinen tieto oli ahdettu kahteen ensimmäiseen opiskeluvuoteen, ja sen jälkeen asioita on vaan pyöritelty, kerrattu ja tarkasteltu eri näkökulmista. Sen vissiin on tarkoitus tehdä meistä jotain huippuasiantuntijoita, mutta oikeasti koko homma alkaa turhauttaa aika nopeasti.

Täällä fiilis on ihan eri. Toisaalta opiskelualakin vaihtui hienovaraisesti toiseksi. Media och kommunikationvetenskap on eri asia, kuin Tampereella päntätty tiedotusoppi. Samat termit ja nimet saattavat kurssikirjoissa vilahtaa, mutta muuten opiskelu tuntuu jo lähtökohtaisesti toisenlaiselta.

Ensinnäkin. Täällä korostetaan aivan simona sitä, millaisia onnenpekkoja me kaikki olemmekaan, kun saamme opiskella jotain näin siistiä. Luennoitsijat hokevat että "vi ska ha det roligt" ja "vad spännande att vara här idag!"

Vierailijaluennoitsijat aloittavat kiittämällä, että saivat kunnian tulla puhumaan juuri meille. Opettajat muistuttavat, että kokeen tekemisessä tärkeintä on pitää hauskaa. Opiskelijat palkitsevat hyvät puheenvuorot ablodeilla. Vieraat kehuvat ryhmäämme lahjakkaaksi, kohteliaaksi ja kunnianhimoiseksi. Opiskelussa ei painoteta teoriaan, vaan käytännön sovellutuksiin, työelämään valmistautumiseen ja ryhmätyötaitoihin.

Tätä mallia voisi soveltaa ihan siellä kotimaassakin. Suurimman osan luennoista olen siellä taitanut viettää vieruskaverin kanssa kuiskaillein, facebookissa surffaten, nukkuen tai syöden salmiakkia. Täällä on pakko olla hereillä ihan vaan senkin takia, että muuten puheesta ei ymmärrä hitustakaan, mutta myös siksi, että koska tahansa saattaa olla käynnissä spontaani seminaari.

On tässä ollut totuttelemistakin. Tuntuu, että kaikki svenssonit on täällä aivopestyjä rakastamaan opiskelua. Kun itse lamaannuin eilen jaetun ryhmätyön laajuudesta, ilahtuivat ryhmän toiset jäsenet tilaisuudesta laittaa osaamisensa koetukselle. Eräs heistä huudahteli tänään ruokalassa onnellisena, ettei millään jaksaisi odottaa ensi viikkoon ja analyysin aloittamiseen, sillä hän tunsi itsensä jo nyt niin innostuneeksi ja motivoituneeksi.

Luulin ensin, että se oli vitsi. Ei ollut. Onneksi olin nauranut vain ihan hiljaa.

Vielä kun saisi itselleen saman innon ja itseluottamuksen. Ehkä se tarttuu ryhmätyötuntien aikana! Tänäänkin nimittäin lounastunti lipsahti siihen, että servettiin hahmoteltiin ajatuskarttana suunnitelmaa analyysista.

Pää tuntui vähän raskaalta, kun astelin luentojen jälkeen kohti Linnéplatsenin ratikkapysäkkiä. Liian paljon uutta infoa liian omituisella kielellä. Aivoissa surisi sanakirja, ja yritin etsiä sopivia käännöksiä uusille termeille. Silloin onneksi huomasin ratikkapysäkin penkin alla kevätaarteen. Kuka voisikaan murehtia mitään turhia koulujuttuja, kun kädessä on glittersammakko.

En glitter-groda!

Nyt pitäisi sukeltaa internetiin ja etsiä Göbiksestä kampaaja. Tukkakriisi on karannut käsistä ja tekisi mieli kulkea koko ajan pipo päässä. En myöskään enää näe mitään otsatukan alta. Ajattelin, että ehkä teen paremman vaikutuksen tapaamiini uusin ihmisiin, mikäli en näytä moppikasalta.

Ja vielä poliittisesti epäkorrekti jälkikirjoitus: eilen harmitti ikävät ruotsalaiset niin, että valitin asiasta facebookissa koko illan. Eräs ystäväiseni muotoili ongelmaani ratkaisun erityisen elegantein sanankääntein. Hänen mukaansa tilanne paranee ihan itsestään siitä vaiheessa, kun "ne ruotsalaiset ottavat sen sitruunan pois peräsuolestaan."

Oi kaunis suomen kieli ja oi solidaariset ystävät.