Miksi tehdä tänään, kun voi olla tekemättä huomennakin.

Miten saatoinkaan arvioida Larsåken näin väärin. Teksti on tahmeaa, turhantärkeää ja teennäistä. Ei suju ei. Siinä vaiheessa, kun olin lukenut yhtä ainoaa lausetta noin kymmenen minuuttia, päätin alkaa hyppiä sivuja hieman rivakammalla tahdilla. Onneksi edellinen lukija oli ystävällisesti alleviivannut kaikki tärkeimmät kohdat. Ehkä se on sitä ruotsalaista huomaavaisuutta.

Kävin tänään myös ensimmäistä kertaa lenkillä noin puoleen ikuisuuteen. Ensi iski laiskuus flunssa ja sitten ryhmätyöstressi, eikä aikaa tai motivaatiota tahtonut löytyä. Ja täytyy kyllä sanoa, että eipä juoksujalka alkanut paljoa vipattaa tämän päivän urheilusaavutuksen jälkeen. Pihisin ja köhisin niin paljon, että vastaantulijat tuijottivat. Onneksi lähetyin niin hitaasti, että heillä oli tarpeeksi aikaa varautua.

Lenkin jälkeen uusi yritys vanhan kunnon Larsåken parissa. Ei auennut vieläkään. En ymmärrä sellaisia tutkijoita, jotka ihan selvästi tahallaan koettavat vääntää teoksistaan mahdollisimman vaikeaselkoisia ja kiemuraisia. Tuntuu tosi lapselliselta touhulta. Että kattokaa kaikki, olen vakavastiotettava tutkija! Osasin kirjoittaa tähän yhteen lauseeseen ainakin viisi sivistyssanaa ja yhden omakeksimän termin!

Siirryin siis keittiöön. Kerrankin yhteiskeittiö ammotti tyhjillään ja joku oli jopa viitsinyt tiskata kattilansa, jotka olivat seisseet tiskialtaassa haisemassa jo useamman päivän. Härligt.

Näistä syntyi köyhä pastakastike

Jostain syystä Larsson aukesi vielä huonommin kylläiselle mielelle. Ei muuta kuin kirja visusti piiloon kirjahyllyn päälle ja kauppaan. Onnistuin vihdoin ottamaan selvää, kuinka paketteja lähetetään. Ja tärkeä paketti tämä olikin. Vähän tyhmältä kyllä tuntui selostaa sen sisältöä kassapojalle, mutta ehkä hän tarvitsi tiedot jotain papereita varten. Tai sitten hän oli sairaalloisen utelias.

Helppo osoite. Vähän veikkaan, etten opi tätä ulkoa.

Tämän jälkeen päivä valui yhä uhkaavammin facebookjumitusta kohden. Olo oli mälsä ja tunkkainen, aivoissa löi tyhjää ja koko Ruotsi otti jo hieman päähän. Pelastus löytyi taas kerran loistavasta suomiyhteisöstä. Lopetin marmattamisen ja lähdin Riikan ja Tommin kanssa iltakävelylle.

Suunnattiin paikkaan, jota juhlallisesti kutsutaan Botaniska Trädgårdeniksi. Osuvampi nimitys olisi ehkä ollut kaunis risukasa. Sillä sellainen se oli. Oikein mielenkiintoinen ja villillä tavalla kaunis, mutta silti ehta risukasa.

Tässä kohtaa oli vielä siistiä. Myöhemmin puunrungot, oksat ja lahot kannot lojuivat sikinsokin molemmin puolin tietä. Kylteissä lukikin, että kulkeminen omalla vastuulla. Rungot kun saattavat milloin tahansa kaatua polun (ja onnettoman kulkijan) päälle.

Ilta-aurinko ja ruotsalaista kevätmuotia. Pitkä takki, mustat housut, tennarit ja muhkea kaulahuivi.

Pikkuiset peikot pysyivät piilossa kirkkaalla päivänvalolla.

Edullinen yksiö?

Vitsippor!

Göbis on mahdottoman mäkinen kaupunki. Kotimatkalla edessä avautui yhtäkkiä tällainen näkymä.

Pitäisi oikeastaan joka ilta lähteä kävelylle, jos mieli meinaa olla maassa ja hyvä fiilis kadoksissa. On niin paljon mukavampaa hengitellä raitista ilmaa, räpsäytellä kännykkäkameraa, puhella turhia ja tutkia tätä kaunista kaupunkia, kuin istua yksin soluhuoneessaan surkuttelemassa itseään.

On niin paljon nähtävää ja koettavaa vielä. Aika kuluu koko ajan niin tajutonta vauhtia, että pian alkaa olla kiire. Kaksi kuukautta enää jäljellä ja niin monta toteutumatonta suunnitelmaa. Nysvääminen loppukoon nyt tähän. Täytyy alkaa elää enemmän.

Ja lopuksi voisiko joku kertoa, miten tämä on mahdollista:

Ihmekään, että villatakin napittaminen on ollut hankalaa viime aikoina.