Kaksin kaunihimpi

Tänään vierähti muutaman tonnin painoinen järkäle pois sydämeltä, kun saatiin vihdoin ja viimein varmistus poikkiksenkin vaihtarivuoteen. Eksoottinen Etelä-Korea kutsuu tämän pariskunnan kolmijalkaista osapuolta helmikuun lopusta lähtien. Melkoisen viimetinkaan suvaitsivat asiasta ilmoittaa, kun tässä pitää nyt sitten ehtiä hankkia viisumia, rokotusta, lentolippuja ja toista alivuokralaistakin.

Nyt on kuitenkin itsellä parempi fiilis lähteä muille maille vierahille. Tuntuisi kurjalta jättää kaveri kotimaahan samoja seiniä tuijottamaan, kun itse viilettäisi pitkin Eurooppaa uusien tuttavuuksien kanssa ja kokisi ties mitä seikkailuja. (kuten yliopiston käytäville eksymisen ja muita extreme-urheilulajeja.)

Koti-ikävä kasvaisi ihan saletisti isommaksi, jos toisella olisi aikaa ja halua linnoittautua skypen äärelle valvomaan. Koko ajan vainoaisi sellainen epämääräinen olo, että pitää tästä varmaan jo lähteä kotiin, kun poikkis lupasi skypessä näyttää leikkauttamansa hiukset...ja sitten se haluaa myös reseptin siihen että mitenkäs niitä meidän erityishyviä lihapullia taas tehtiinkään. Joten ursäkta, nyt on pakko mennä, mutta jääkää te kaikki muut ja pitäkää hauskaa...

Sellainen vaihtariaika ei paljoa kiinnosta. Kun sinne asti nyt kerran pitää lähteä niin sitten lähdetään kunnolla kanssa. Ei mitään haikailuja tietokoneen äärellä yökaudet. Sitten taas söpöillään kun tavataan, mutta väliajalla koetetaan keskittyä elämään hetkessä.

Vaikka helppoahan se nyt on tässä vannoa, mutta antaas olla kun iskee ensimmäinen koti-ikäväkohtaus takaraivoon. Luultavasti olen itse se, joka siellä Skypessä itkee ja uikuttaa.

Tällä hetkellä olisi erittäin ajankohtaista pakata se matkalaukku. hmm. En oikein tiedä mistä alkaa. Tai mihin lopettaa. Tai saatikka sitä, mitä siinä välissä pitäisi tehdä.