Pääsiäisen pilvilinnat

Ruotsi on niin samankaltainen itänaapurinsa kanssa, että kulttuurishokit ja koti-ikäväkohtaukset pysyvät yleensä ihan automaattisesti poissa kuvioista. Kotiin ei oikein osaa kaivata, kun kaikki elämän perusjutut pysyvät niin samanlaisina.

Paitsi tietysti ystävät ja perhe, jotka jäävät ikävästi meren taakse.

Tänä aamuna kun heräsin, tiesin heti, että nyt se oli iskenyt. Ei niinkään koti-ikävä, mutta jonkinlainen ruotsivitutus kuitenkin. Oma huone tuntui typerältä, yhteiskeittö kaamealta, puhekumppanin puuttuminen oli maailmanloppu. Idioottimainen nettiyhteys hidasteli, jääräpäinen jääkaapinovi oli jäänyt koko yöksi raolleen, murjottava matto meni tahallaan ruttuun tuolinjalan alle. Pirulliset pääryvät pehmenivät hedelmäkoriin liian nopeasti ja kostonhimoisen kännykän akku oli tietysti loppu.

Ei ollut hyvä alku päivälle. Kurkkuun tuntui kertyvän itkukohtausta enteilevä palanen. Säälin itseäni, kun ketään muutakaan ei sattuneista syistä ollut paikalla. Että yhyy, tässä minä pieni ihmisraukka nyt vietän yksinäistä juhlapyhää kaikkein hylkäämänä ja elämäni on muutenkin kuin likakaivosta alas heitetty.

Aina ei ole helppoa olla minä. Ja voisin myös veikata, että aina ei ole kovin helppoa myöskään olla minun kanssani. Koti-insinööri sattui omaksi epäonnekseen facebookiin sopivasti ottamaan vastaan marttyyrimarmatukseni. Koska luonnollisesti on hänen vikansa, että itse olen päättänyt lähteä Ruotsiin?

Mutta kas kummaa, joskus olen onnistunut tekemään elämässäni jotain oikein. Esimerkiksi tuon miehenpuolikkaan valinnassa olen kyllä tehnyt esimerkillistä työtä. Muutamassa minuutissa hän sai äännettyä suunpieleni ja mielialani takaisin ylöspäin.

Yhtäkkiä ei enää ollutkaan mikään maailmanloppu viettää pääsiäisperjantaita yksikseni. Heittäydyin tyytyväisesti takaisin sängylle, siirsin tietokoneen tyynyn viereen, vedin peiton korviin ja jutustelin koti-insinöörin kanssa kaikessa rauhasta niin tärkeistä kuin turhistakin asioista. Pian rakentamamme pilvilinnat nostivat huonekorkeutta ainakin viidellä metrillä, sen verran kunnianhimoiselta loistava tulevaisuutemme näyttää.

Nyt ainoa ongelma on tietysti se, että miten ihmeessä jaksan odottaa syyskuuhun asti, ennen kuin siirretään yhdessä kaikki vaaleanpunaiset hattaraunelmat ihan oikeiksi tapahtumiksi?